Maakirja

Maakirja (ruots. jordebok) oli Suomessa 1530-luvulta 1900-luvun alkuun pidetty maarekisteri. Se sisälsi kaikki talonpoikaistilat ja kunkin tilan verovelvollisuuden. Aloitteen maakirjojen laatimiseksi teki kuningas Kustaa Vaasa ja Västeråsin valtiopäivät päättivät asiasta vuonna 1524.[1]

Suomen ensimmäinen systemaattinen maakirja oli Hämeen maakirja vuodelta 1539, joskin jo keskiajalla oli pidetty maakirjoja.[1] Yksityiskohtaisesti maakirjojen laatiminen ohjeistettiin vasta vuoden 1689 henkikirjoittajain johtosäännössä, ja tällöin tilat saivat pysyvän numeron.

Maakirjan laatiminen

Varhemmin talonpojat luetteloitiin lääneittäin, pitäjittäin ja kylittäin. Vuodesta 1689 lähtien maakirjaan merkittiin kylä ja talon maanluonto ja veroluku. Talojen nimet merkittiin maakirjaan 1700-luvulta alkaen. Asukkaan nimet eivät ole täysin luotettavia, sillä perillisille siirtynyt tila jäi usein edesmenneen isännän nimiin.[1] Lisäksi kirjassa mainittiin kalastuspaikat, koskien tuotto, myllyt, niityt, nuottapaikat, pajastot, pellot, ulkosaaret ja muut tilat, joita ei pidetty varsinaisina taloina.

Vuoden 1895 asetus velvoitti Suomen lääninmaanmittauskonttorit pitämään maarekisteriä, joka vähitellen syrjäytti maakirjat.[1] Vuoden 1897 johtosäännön mukaan maaomaisuus jaettiin seuraavien otsikkojen alle:[2] [3]

  1. talot
  2. verollepannut torpat
  3. ulkopalstat, siirtotalot, niityt ja saaret
  4. omaperäismyllyt
  5. kruununkalastukset
  6. tehtaiden kruununmetsät
  7. kaupungeille lahjoitetut tilat.

Maakirjat uusittiin vuoden 1802 jälkeen joka kymmenes vuosi. Sitä varten maaherra, lääninkamreeri, kruununvouti ja henkikirjoittaja tutkivat joka kunnan. Maakirja laadittiin kolmena kappaleena: yksi henkikirjoittajan arkistoon, toinen maaherranvirastoon ja kolmas valtiovarainministeriöön (myöhemmin maanmittaushallitukseen).

Vuonna 1905 laadittiin Suomen viimeiset maakirjat. Kun maaverot lakkautettiin vuoden 1925 alussa, menettivät maakirjat tehtävänsä veroluettelona. Maakirjoja kuitenkin täydennettiin, sillä niitä tarvittiin esimerkiksi perustettaessa uusia kuntia ja siirrettäessä tiloja kunnasta toiseen. Maakirjojen pito lopetettiin vuonna 1953.

Maakirjoja sisältyy jossain määrin Arkistolaitoksen Internetissä julkaisemaan Kansallisarkiston digitaaliarkistoon. Maakirjat ovat myös yhtenä lähdesarjana 1900-luvun alkupuolella kirjailija Jalmari Finnen aloitteesta osasta Suomea kerätyssä Suomen asutuksen yleisluettelossa.

Katso myös

Lähteet
  • Iso tietosanakirja. Otava 1935.
  • Uusi tietosanakirja. Tietosanakirja Oy 1963.
  • Otavan iso tietosanakirja. Otava 1963

Viitteet
  1. Nenonen, Kaisu-Maija – Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 312. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. Hakkila, Esko (toim.): ”Maakirja”, Lakiasiain käsikirja, s. 583. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938.
  3. Johtosääntö 18.1.1897.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.