Immanuel Wallerstein

Immanuel Wallerstein nousi historiallisen sosiologian merkittävimpien hahmojen joukkoon 1970-luvulla maailmanjärjestelmäteoriallaan. Hänen teoksillaan on paljon sanottavaa sekä empiirisellä että teoreettisella tasolla. Keskeinen metodologinen ansio, jonka Wallerstein itse näki teoriallaan, oli yleistyksiin sekä vertailuun pyrkivän tutkimuksen ja vain yksittäisiä tapauksia tutkivan tutkimuksen välisen vastakkainasettelun ylittäminen. Kun tutkitaan yhtä suurta maailmanjärjestelmää, ei kysymys yleistettävyydestä tai vertailemisesta herää samalla tavalla kuin jos tutkittaisiin monia pienempiä yksiköitä erikseen. Wallerstein näki kansainvälisen kapitalismin yhtenä entiteettinä eikä kansallisten talouksien yhteenliittymänä kuten aiemmat tutkijat. Wallerstein kuitenkin käyttää vertailevaa tutkimusta hyvin tavanomaiseen tapaan pienempiä yksiköitä tutkiessaan. Erona perinteiseen vertailevaan tutkimukseen tässä on, että tutkimuksen päämääränä on tuolloinkin kuvata koko maailmanjärjestelmän yleisiä piirteitä ilman, että erot yksiköiden välillä olisivat sinänsä kiinnostavia. Perinteisemmässä sosiologisessa teoriassa (funktionalistisessa sekä marxilaisessa sosiologiassa) yhteiskunnalliset muutokset ovat endogeenisia ja niiden selitetään johtuvan keskenään samalla analyysin tasolla olevista kausaalisista ilmiöistä. Wallersteinin teorian ideana on puolestaan selittää yhden valtion tasolta nähtynä eksogeeniselta vaikuttava muutos nojautumalla maailmanjärjestelmään, jonka osia yksittäiset valtiot ovat.[2]

Koska maailmanjärjestelmiä on vain yksi, ei sitä voida verrata mihinkään. Siihen voidaan siis tutustua vain sen oman historian kautta. Keskeinen Wallersteinin historiallinen väittämä on, että kapitalistinen maailmanjärjestelmä syntyi 1500-luvulla ja sen ydinalueiden nousu perustui periferia-alueiden riistoon, jotka puolestaan taantuivat taloudessaan. Wallersteinin maailmanjärjestelmässä kapitalistin varallisuus juontuu siis periferian riistosta eikä vain kansallisen proletariaatin riistosta. Tästä seuraa että myös systeemin muuttaminen vaatii muutoksen koko järjestelmän tasolla eivätkä yksittäiset kansalliset mullistukset riitä. Kansainvälisen kapitalismin luonteen Wallerstein näkee marxilaisten tavoin syklisenä. Kriisit koskettavat koko systeemiä, mutta haittaavat eniten periferiaa. Kriisit voivat liittyä esimerkiksi tärkeimpien kauppatuotteiden vaihtosuhteiden heikkenemiseen.[2]

Yksi tärkeä seikka maailmanjärjestelmässä on, että se ei ole imperiumi. Imperiumit ovat poliittisesti yhtenäisiä ja vahvan keskustan dominoimia, kun taas maailmanjärjestelmä on vain taloudellisesti yhtenäinen. Poliittisen keskushallinnon puute antaa kapitalistien toisaalta vapaammin akkumuloida varallisuutta ja samalla pahentaa varallisuuden epätasaista jakautumista globaalilla tasolla (kun taas imperiumissa on poliittisia paineita jakaa varallisuutta tasaisemmin). Kapitalistit käyttävät eri alueiden välisiä varallisuuseroja hyväkseen ilman pelkoa paineista redistribuutioon. Kapitalistien toiminta periferiassa perustuu yleensä luonteeltaan pakonomaiseen työvoiman käyttöön, jossa työläiset saavat suhteellisen pienen korvauksen työstään, mikä lisää globaalia epätasa-arvoa. Epätasa-arvo koko järjestelmän tasolla säilyy, koska eri alueilla on tehtävänään tuottaa eri hyödykkeitä. Järjestelmän keskusalueet pitävät omasta etuoikeutetusta asemastaan kiinni historiasta juontuvan taloudellisen ja poliittisen ylivoimansa turvin.[2]

Wallersteinin teoria on paljosta velkaa Leninin imperialismiteorialle, josta siihen on otettu ainakin keskuksen valtioiden kilpailu periferiamaista, riittämättömän kysynnän ongelma keskuksessa ja keskusmaiden uusien halpojen raaka-aineiden tarve ekspansioon yllyttävinä tekijöinä, sekä keskusalueiden työvoiman järjestäytymisen osuus kansainvälisen kapitalismin dynamiikassa. Viimeksi mainittu seikka liittyy siihen, että keskusmaiden korkeammat (neuvotellut) palkat ajavat kapitalistit alueille, joissa työvoima on vähemmän järjestäytynyttä eli periferiamaihin. Ja kapitalistit myös pyrkivät tukemaan matalien palkkojen politiikkaa periferiassa. Semiperiferian käsite on Wallersteinin omaperäisimpiä ideoita. Keskuksen ja periferian välissä on semiperiferiaan kuuluvia maita, jotka pyrkivät nousemaan keskustaan. Kansainvälisen politiikan kuvioista tutun voimatasapainon logiikan mukaisesti keskusmaat toisaalta tarvitsevat ja tukevat semiperiferiaa järjestelmän tasapainon vuoksi, ja toisaalta ne pelkäävät semiperiferiamaita ja pyrkivät estämään niiden nousun keskustaan.[2]

Wallersteinin teokset sisältävät teorian lisäksi hyvin paljon (ranskalaisen annales-koulukunnan kirjoista noukittua) empiiristä tietoa historiasta. Wallerstein pyrkii teksteissään antamaan vastaukset moniin suuriin kysymyksiin, kuten kysymykseen siitä, miksi juuri tietyt länsimaiset maat kehittyivät muuta maailmaa nopeammin, ja mikä puolestaan on taloudellisen takapajuisuuden syy muilla alueilla. Euroopan kasvuun Wallerstein pitää tärkeänä syynä mantereen poliittista epäyhtenäisyyttä. Tästä seurasi vapaammat kädet kauppiaille ja työpajojen omistajille toimintansa kehittämiseen. Keskitetyssä valtajärjestelmässä hallitsijat olisivat tuhlanneet rahat ylellisyyteen. Samoin keskitetyissä valtioissa, kuten Kiinassa, reuna-alueiden seikkailut kaukomaille estetään, koska halutaan keskittyä maan sisäisiin ongelmiin. Ne Euroopan maat menestyivät, jotka kehittivät talouttaan ja hyödynsivät periferian ja keskuksen muodostamaa työnjakoa, eivätkä tuhlanneet varallisuuttaan pelkkiin sotiin. Selittäessään joidenkin alueiden taloudellista taantumaa, Wallerstein keskittyi maiden ulkoisiin syihin. Hänen mukaansa kapitalistisen talousjärjestelmän kanssa liian läheiseen kosketukseen joutuva periferiamaa joutuu kansainvälisessä työnjaossa primäärituotteiden tuottajan asemaan, eikä sen talous kehity vaan ennemminkin taantuu.[2]

Wallerstein on maailmanjärjestelmäteoriallaan vaikuttanut paljon makrososiologiaan, historialliseen sosiologiaan ja yhteiskunnallisen muutoksen tutkimiseen. Hänen teoriaansa voidaan kuitenkin kritisoida tietyistä puutteista. Siinä esimerkiksi annetaan hyvin vähän painoarvoa valtioiden sisäisille syille niiden talouskehityksen selittämisessä, minkä takia Wallerstein joutuu historiankuvauksessaan vetämään monia mutkia suoraksi. Monet tutkijat väittävät kulttuurisen vaikutuksen olevan merkittävä siinä, miksi USA, Australia ja Uusi-Seelanti teollistuivat. Myöskään teknologisen kehityksen vaikutusta ei ole teoriassa juuri huomioitu. Wallersteinin teoriaa voi kuitenkin tulkita myös tietynlaisena viitekehyksenä tutkimuksessa, jolloin ei tarvitse väittää, että se antaisi tarkan kuvauksen todellisuudesta.[2]