M4 Sherman

Yhdysvalloissa panssarivaunumoottorien kehitys oli laiminlyöty, joten vaunut jouduttiin varustamaan sinänsä laadukkailla, mutta lähinnä siviilimarkkinoilta peräisin olevilla ja osittain varsin erikoisilla voimanlähteillä. Shermanissa käytettiin viittä erilaista moottori- ja voimansiirtoratkaisua ja joidenkin vaunujen runkoa oli jossain tapauksissa jatkettava. Lisäksi pääasialliset viisi tuotantomallia eroavat rungon valmistustavaltaan. Lisäksi vaunua kehitettiin sen eliniän kuluessa mm. uudella aseistuksella, tornilla ja ripustuksella.

Suurin osa Yhdysvaltain käyttämistä Shermaneista oli varustettu lentobensiinillä käyvillä, Continental Motorsin lisenssillä valmistamilla Wright R-975 Whirlwind -tähtimoottoreilla, josta oli lähtöisin vaunun korkea profiili. Voima välitettiin takana olevasta moottorista vaunun eteen vetäviin telapyöriin. Tähtimoottorin akseli lähti moottorin keskeltä ja kulki vinosti alas eteenpäin. Jotta akseli mahtuisi vaunun lattian alle, piti siitä tehdä suhteellisen korkea. Bensiinimoottoria on pidetty myös syynä Shermanin maineeseen syttyä helposti tuleen. Tutkimusten mukaan pääasiallinen vaunun tuleen syttyminen johtui kuitenkin osumasta ammusvarastoon, eikä Sherman tässä suhteessa juurikaan eronnut muista panssarivaunuista.

Yksi erikoisimmista moottoriratkaisuista on Chrysler A57 Multibank, joka oli valmistettu yhdistämällä viisi Chryslerin kuusisylinteristä 250 kuutiotuuman moottoria yhden akselin ympärille planeettavaihteella. Tuloksena oli 21-litrainen 470 hv moottori, joka oli melko pienikokoinen, mutta painoi yli 2,3 tonnia. Syynä erikoiseen ratkaisuun oli olemassa olevien tuotantolinjojen hyödyntäminen.[2] Moottoria käytettiin 109 M3A4 ja 7500 M4A4-vaunussa, jotka toimitettiin lähinnä brittien käyttöön.

Laadukkaimpana M4:n moottoriratkaisuista Yhdysvaltain armeija piti nestejäähdytteistä V-8 Ford GAA -moottoria, ja sitä käyttänyt alatyyppi M4A3 oli laajimman jatkokehityksen kohteena. Ford ja Continental-moottoreissa ei ollut äänenvaimentimia, joten vihollisen tiedustelijoiden oli helppo havaita vaunujen liike. Äänen naamiointiin käytettiin säännöllisesti lentokoneiden ylilentoa tai tykistön ampumia keskityksiä. Äänenvaimentimet tulivat tuotantoon huhtikuussa 1945, jolloin sota Euroopassa oli käytännössä ohi.[3]

Perusmallin M4 Shermanissa oli 75 mm:n kenttätykki M3, joka perustui ranskalaiseen mallin 1897 kenttätykkiin. Se oli erinomainen ase jalkaväkeä vastaan ja myös tehokas useimpia Saksan käyttämiä panssarivaunuja vastaan, mutta myöhemmät saksalaiset panssarivaunut aiheuttivat ongelmia. Lisäksi ongelmana oli heikkolaatuinen panssariammus M72, joka menetti etäisyyden kasvaessa nopeasti läpäisykykyään ilmanvastuksen vuoksi. Se korvattiin APCBC-HE-T (Armor Piercing, Capped, Ballistic Cap-High Explosive-Tracer) -tyyppisellä panssariammuksella M61, joka sisälsi pehmeähkön kärjen, jonka piti estää kranaattia hajoamasta kohteeseen osuessaan. Ammuksen tylpän kärjen vuoksi sen ilmanvastus oli suuri ja se menetti nopeasti läpäisykykyään etäisyyden kasvaessa. Tämä yhdistettynä matalaan lähtönopeuteen johti hyvin laakeaan lentorataan mikä vaikeutti osumista pitkälle matkalle. M61:sta kehitettiin edelleen M61A1-panssarikranaatti, jossa oli parannettu sytytin ja räjähdelataus, jonka oli tarkoitus räjähtää panssarinläpäisyn jälkeen.[4]

75 mm M3 tykin M61-panssariammuksen panssarinläpäisy oli 500 metrin päästä 95 mm FHA-panssariterästä ja 1000 metrin päästä 86 mm. RHA-panssariterästä taas M61 ammus läpäisi 81 mm 500 metrin päästä ja 1000 metrin päästä 77 mm.[5]

Käytetyin ammus oli kuitenkin sirpalekranaatti M48, jota käytettiin jalkaväkeä ja panssarintorjuntatykkejä vastaan. Tukevia japanilaisten bunkkereita vastaan 75 mm tykin sirpalekranaatti oli jo tehoton, ellei se sattunut osumaan tähystysaukkoihin. 75 mm tykille oli myös kartessiammus (Cannister round), joka toimi ison haulikon tavoin ja jota käytettiin vain Tyynellämerellä.[4]

Tykin lukko avautui automaattisesti kun tykki laukaistiin ja poisti ammutun hylsyn. Lataajan tarvitsi vain työntää uusi kranaatti paikalleen niin pitkälle kuin se menee ja lukko sulkeutui automaattisesti, jolloin lataajan piti vetää kätensä pois välistä ja potkaista ampujaa vasempaan sääreen lataamisen merkiksi. Turvallisuussyistä ainoastaan kolonnan ensimmäinen vaunu ajoi tykki ladattuna. Kuitenkin lukko viritettiin auki-asentoon jo liikkelle lähtiessä mahdollisimman nopean latauksen varmistamiseksi.[6]

Armeijan ohjekirjat listaavat tykin viralliseksi, suurimmaksi tulinopeudeksi 20 laukausta minuutissa, taistelussa suurimmaksi tulinopeudeksi jäi ehkä 15–20 laukausta minuutissa, eli tykin saattoi ladata 3–4 sekunnissa.[4]

Valurunkoisissa malleissa Shermanin etupanssarin vahvuus oli 51 mm ja kaltevuuskulma 55°. Siten panssarin efektiivinen paksuus oli 88,92 mm. Valurunkoiset mallit erottaa helposti niiden pyöreäkulmaisesta rungosta. Myöhemmissä malleissa, joissa runko oli hitsattu, etupanssarin vahvuus on 51 mm ja kaltevuuskulma 56°; tällöin efektiivinen paksuus oli 91,2. Viimeisimmissä malleissa, joissa oli käytössä niin kutsutut märät ammusvarastot, oli 64 mm:n vahvuinen etupanssari ja 47°:n kaltevuuskulma. Siten panssarin efektiivinen paksuus oli 93,84 mm[7] eli suurin piirtein sama kuin T-34:n etupanssarilla, joka oli mallista riippumatta 45 mm 60 asteen kulmassa ja jonka efektiivinen paksuus oli 94 mm. Saksan ensisijaisen vaunun Panzer IV:n aikalaismalleissa oli 50 mm etupanssari ja myöhemmissä malleissa 80 mm etupanssari.

Shermanin pääaseistus riitti Pohjois-Afrikassa Panzer III ja Panzer IV -vaunujen tuhoamiseen, mutta Tigeriä tai Normandian maihinnousun jälkeen kohdattua Pantheria vastaan se oli lähes hyödytön.

Vaikka Shermanniin kehitettiinkin myöhemmin panssarinläpäisyominaisuuksiltaan tehokkaampia tykkejä,vain osa panssareista voitiin varustaa tehokkaammalla tykillä, joten perustankkien oli opittava pärjäämään vanhemmilla tykeillä. Tigereita tai Panthereita vastaan kenraali Patton neuvoi käyttämään taktiikkaa, jolla ammutaan ensin tavallinen panssarintorjunta-ammus, jonka jälkeen ammutaan nopeasti valkofosforiammus joka paitsi sokaisee vihollisvaunun, saattaa sytyttää vaunun ulkopuolelta tuleen. Tämä mahdollistaa paremmin lähestymisen ja kiertämisen Pantherin tai Tigerin heikommin panssaroituun sivustaan. Tiger, jonka valmistui rintamalle elokuussa 1944, oli kuitenkin melko harvinainen länsirintamalla ja historioitsija Steven Zalogan tekemän tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaisjoukot kohtasivat Länsi-Euroopassa Tigereita varmistetusti vain kolme kertaa, vaikka vaunuja oli Normandiassa brittien sektorilla. Yhdysvaltalaiset luulivat kuitenkin nähneensä Tigereitä, oli vastassa sitten Panzer IV, StuG tai Panther ja Panzer IV onkin profiililtaan hyvin samankaltainen kuin Tiger.[8] Suurimmat uhat Shermanneille olivat kuitenkin panssarintorjuntatykit ja jalkaväen käyttämät panssarinyrkit joita vastaan 75 mm tykki M3 toimi tehokkaasti.

Sherman uudistustyö oli alkanut jo heinäkuussa 1943, jolloin tehtiin suunnitelmat 76 mm tykin, saman tykin, joka oli panssarintorjuntavaunu M18 pääase, asentamisesta M4, M4A1 ja M4A2, M4A3 -malleihin, ja 105 mm haupitsin asentamisesta M4 ja M4A3-malleihin. 75 mm tykillä valmistettiin enää vain M4A3-mallia ja M4A4 ja M4A6:n valmistus lopetettiin. Prototyypit valmistuivat vasta helmikuussa 1944.[9]

Uutta tykkiä varten suunniteltiin myös uusi, paremmin tasapainotettu torni. 76 mm:n panssarikanuuna helpotti heikon tulivoiman ongelmaa ainakin keskiraskaita vaunuja vastaan. 76 mm tykki oli myös gyroskooppivakautettu, mikä teki siitä yhden aikansa tarkimmista panssaritykeistä. Ainoa merkittävä ongelma 76 mm tykillä oli se että se oli alun perin suunniteltu panssarintorjuntavaunuja varten, minkä vuoksi sen sirpalekranaatti ei ollut yhtä tehokas kuin 75 mm tykissä.

Vaikka teoriassa 76 mm tykin APCBC-ammuksen pitäisikin läpäistä Tiger I:n 100 mm etupanssari 1125 metrin päähän, kävikin taistelukuvausten mukaan niin, että läpäisy onnistui vain alle 50 jaardin päästä. Tätä pitemmiltä matkoilta tietyllä nopeusalueella (shatter gap) ammukset hajosivat sirpaleiksi panssariin osuessaan.[10]

Amerikkalaiset kuitenkin tiesivät että Pantherin saattoi tuhota, jos osui asekilpeen alaosaan siten, että ammus kimposi siitä rungon päällyslevyihin, jolloin se saattoi tappaa ajajan tai sytyttää ammukset. Vastauksena tähän oli pikaisesti kehitetty uudenlainen kiinteällä ohjausosalla varustettu alikaliiperiammus (APCR) tyypiltään M93 HVAP (High Velocity Armor Piercing). Se koostui alumiinisesta rungosta ja volframikarbidisesta tunkeutujasta. Ammuksen nopeus tykin suulla oli 3400 ft/sec, verrattuna M62 ammuksen 2600 ft/sec. Vaikka kevyen ammuksen nopeus aleni nopeammin kuin normaalilla panssarikranaatilla, sen panssarinläpäisy oli parempi 2000 jaardiin asti. HVAP-ammusta käytettiin sodan muutaman viimeisen kuukauden aikana.[11] Elokuussa 1944 muutamia ammuksia toimitettiin Ranskaan ja niitä testattiin lähellä Isignyä kuutta saaliksi saatua Pantheria vastaan. Uusi ammus oli erityisen tarkka ja merkittävä parannus vanhoihin verrattuna. Pantherin etupanssaria sekään ei kyennyt läpäisemään yli 300 jaardin matkalta. Uusien ammusten tuotanto oli rajattu aluksi 10 000 kappaleeseen kuukaudessa.[11] Vaunujen miehistöille annettiin vain muutama HVAP-ammus niitä tilanteita varten kun niitä tarvitaan.

76 mm M1A1 -tykin normaalin M62-APC-panssariammuksen panssarinläpäisy oli 500 jaardin päästä 93 mm RHA-panssariterästä 30° iskukulmalla ja 1000 jaardin päästä 88 mm. M93-HVAP-ammus kykeni vastaavasti 157 mm ja 135 mm läpäisyyn.[12]

76 mm tykillä varustetut vaunut alkoivat saapua rintamakäyttöön heinäkuussa 1944, ja osa 75 mm:n tykillä varustetuista vaunuista konvertoitiin myöhemmin huoltokeskuksissa isompitykkisiksi vaihtamalla vaunun torniksi uudenmallinen T23-torni. Shermanin tuleensyttymisherkkyys ratkaistiin siirtämällä kranaatit tornista vaunun lattialla oleviin säilöihin ja ympäröimällä ammusvarasto vesi-glyserolivaipalla (”wet stowage”).

Britit ratkaisivat heikon tulivoiman ongelman siten että he asensivat osaan omista Shermaneistaan 75 mm:n tykin tilalle brittivalmisteisen 76,2 mm O.Q.F 17-pdr -panssarintorjuntakanuunan, joka onnistui kääntämällä tykki 90 astetta vasemmalle. Näin syntynyttä muunnelmaa kutsuttiin nimellä Firefly johtuen hyvin kirkkaasta välähdyksestä asetta laukaistessa. Uusien Firefly'ien tykki pystyi läpäisemään pelätyn Tigerinkin 100 mm paksun etupanssarin ainakin 1 000 metrin päästä. Vuonna 1944 käyttöön tulleella, irtoavilla ohjausosilla varustetulla alikaliiperiammuksella Fireflyn 17-naulainen kykeni läpäisemään Tigerin tai Pantherin etupanssarin yli 1 000 m:n päästä – sikäli kuin kyseistä ammustyyppiä sattui olemaan käsillä, koska se uutena aseena oli äärimmäisen harvinainen ja myös todella epätarkka. Brittien Firefly osoittautui hyvin onnistuneeksi konversioksi, ja Fireflyt tuhosivat muun muassa Michael Wittmannin Tigerin Normandiassa 1944.

Shermanien riittämätöntä panssarointia paranneltiin erilaisilla kenttäasennuksilla, esimerkiksi hitsaamalla rungon kylkiin lisäteräslevyjä tai jopa tekemällä koko kyljen mittaisia hiekkasäkkitelineitä, tai kiinnittämällä varsinkin etupanssariin telaketjun pätkiä. Amerikkalaiset valmistivat kesällä 1944 myös pienen 254 vaunun erän M4A3-alatyypin Shermaneja lisäpanssaroinnein, jolloin syntyi muunnelma M4A3E2 eli Jumbo. Vaunun keulapanssariin lisättiin 102 mm:n panssarilevy, jolloin se kesti jopa Tigerin kranaatin yli 100 m:n etäisyyksiltä. Kylkipanssarien paksuutta kasvatettiin 75 millimetriin. Tämä panssari teki Sherman Jumbosta sodan parhaiten panssaroidun keskiraskaan panssarivaunun. Jumbo käytti 75 mm tykkiä, jota suosittiin kaikissa jalkaväen tukeen tarkoitetuissa vaunuissa. Myös vaiheiston välityksiä alennettiin, jolloin huippunopeudeksi tuli 22 mailia tunnissa. Vaunut saapuivat Eurooppaan syksyllä 1944 ja niitä pidettiin erityisen onnistuneena muunnoksena.[13]

Heikko suorituskyky mutaisissa ja liejuisissa olosuhteissa tiedostettiin nopeasti. Uudistettua alustaa, HVSS-jousituksella (Horizontal volute spring suspension) varustettua telapyörästöä ja leveämpiä telaketjuja testattiin M4A3E8-mallissa, joka sai lempinimen Easy Eight. Tätä mallinimeä ja nimeä käytetään yleisesti kaikista HVSS-jousituksella varustetuista malleista, vaikka E-kirjain viittaa vain prototyyppiin (Experimental). Uusi jousitus ja 76 mm:n panssarikanuuna tulivat vakiovarusteeksi loppuvuodesta 1944.

Shermaneita toimitettiin laina- ja vuokralain nojalla myös Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto suosi M4A2-mallia, joka oli ainut dieselmoottorilla varustettu. Neuvostoliittoon toimitettiin 1991 M4A2:ta 75 mm tykillä ja 2 kpl M4A4:ta.[14] 2095 kappaletta 76 mm tykillä aseistettua M4A2-vaunua 2915:stä valmistetusta toimitettiin Neuvostoliittoon kesästä 1944 lähtien. Näistä käytettiin nimiä М4 tai em-tša (sanoista ем-четыре). Neuvostoarmeija pyrki keskittämään vaunut tiettyihin yksiköihin ja niiden käyttäjien olivat etenkin 1., 8. ja 9. mekanisoitu kaartinarmeija.[15] Kaartinarmeijat olivat eliittijoukkoja ja usein hyökkäyksen kärjessä. Tästä huolimatta Shermanin käytöstä Neuvostoliitossa ei ole paljonkaan tietoja. Merkittävimmät tiedot tästä ovat lähtöisin Neuvostoliiton sankari Dmitri Lozan kirjoittamasta muistelmakirjasta Commanding the Red Army's Sherman Tanks.

Vapaan Ranskan joukot saivat vuoden 1945 alkuun mennessä 382 M4A2-vaunua ja 274 M4A2-vaunua 75 mm tykillä ja Brasilia sai 53 vaunua.[14]

Myös Saksa käytti kaapattuja Shermanneja niin kutsuttuina Beutepanzereina. [16] Tässä käytössä vaunun nimenä toimi Panzerkampfwagen M4-748 (a).

Shermanista valmistettiin lukuisia erikoismalleja, kuten miinanraivausvaunu Sherman Crab, amfibiovaunu Duplex Drive, liekinheitinvaunu Zippo ja raketinheitinvaunu T34 Calliope, ”höyryurut”. Normandian maihinnousussa useat Shermanit varustettiin kellukkeilla, joiden turvin ne ajettiin veteen suhteellisen kaukana rannasta. Suuri osa vaunuista kuitenkin upposi merenkäynnissä ja saksalaisten tykistötulessa. Eräät Shermanit varustettiin miinanraivauskalustolla (Sherman Crab), ja joidenkin keulaan kiinnitettiin Normandian pensasaitojen repimiseen tarkoitetut aurankärjet. Lukuisilla eri malleillaan Sherman lieneekin sodan monipuolisin panssarivaunu ja tämän vuoksi Shermannia on vaikea yleistää vain yhdeksi vaunuksi.

Jos Euroopan rintamilla Shermanissa olikin puutteita, niin Kaakkois-Aasia oli Shermanien valtakuntaa. Kaikkiin japanilaisiin panssareihin verrattuna Sherman oli täysin ylivoimainen. Usein vaunut eivät edes tarvinneet panssariammuksia vaan japanilaisia jouduttiin ampumaan sirpalekranaateilla – joilla normaalisti tuhottiin jalkaväkeä ja muita panssaroimattomia tai kevyesti panssaroituja maaleja – koska panssariammukset yleensä läpäisivät kevyesti panssaroidut japanilaisvaunut räjähtämättä mennen vain kevyesti panssaroidun japanilaisvaunun läpi ja tullen toiselta puolen ulos. Yhdysvaltain armeijan joukot Tyynellämerellä toisessa maailmansodassa tai merijalkaväki eivät käyttäneet lainkaan 76 mm tykeillä varustettuja vaunuja, joille ei ollut tarvetta japanilaisten huonojen panssarien vuoksi.[15] Ainoa etu japanilaisilla vaunuilla oli että niiden pienen koon ansioista niitä kyettiin käyttämään ympäristöissä, kuten viidakoissa, joissa suurempien Shermannien käyttö oli mahdotonta.

Sherman-vaunua ympäröi useita myyttejä ja nämä myytit ovat antaneet vaunulle negatiivisen maineen. Monet näistä myyteistä eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. [17]

Yksi yleisimmistä myyteistä on vaunun tulenherkkyys ja tästä johtuneet lempinimet Tommy Cooker ja Ronson. Britit antoivat vaunulle ironisen lempinimen "Ronson" suositun tupakansytytinmerkin mukaan.[18] Toinen lempinimi "Tommy Cooker" viittasi ensimmäisen maailmansodan aikaiseen kenttäkeittimeen. Shermannin tuleensyttymisherkkyydestä on syytetty bensiinimoottoria, mutta sekä britit että saksalaiset käyttivät myös vaunuissaan ensisijaisesti bensiinimoottoreita. Tutkimusten mukaan osumat ammusvarastoon olivat yleisin syy tuleensyttymiselle ja Shermannin todennäköisyys syttyä tuleen ei ollut juurikaan suurempi kuin muiden aikansa vaunujen. Myöhemmissä Sherman-malleissa otettiin käyttöön niin kutsutut märät ammusvarastot, jotka vähensivät vaaraan ammusvaraston syttymiselle. Tärkein syy oli kuitenkin brittien tapa pakata vaunut täyteen ylimääräistä polttoainetta ja ammuksia toimintasäteen ja suorituskyvyn kasvattamiseksi. Tämä räikeä turvallisuusmääräyksien rikkominen kuitenkin kostautui sitten vaunun saadessa osuman.[19]

Yhdysvaltain 3. panssaridivisioonan huoltojoukkojen upseerina toimineen Belton Y. Cooperin kirjoittama muistelmakirja Death Traps on myös vastuussa suuresta osasta Shermanin huonoa mainetta, sillä kirjaa käytetään usein lähteenä ja muun muassa History Channel on tehnyt näin, osana ohjelmasarjaa Engineering Disasters. [20] Sekä amatööri- että ammattilaishistorioitsijat ovat kuitenkin kutsuneet kirjaa epäluotettavaksi tiedonlähteeksi. [21] [22]

Yksi usein mainittu Shermannin huono puoli on sen korkea profiili. Shermannin useimmat mallit ovat kuitenkin vain kuusi senttimetriä korkeampia kuin Panzer IV. Märällä ammusvarastolla varustetut Shermannit ovat huomattavasti tätä korkeampia mutta edelleen kaksi senttiä matalampia kuin Panther.

Satoja Sherman-vaunuja oli lisäksi jäänyt Eurooppaan, jossa ne oli tuomittu romutettaviksi. Etenkin Israel osti näitä mustanpörssin vaunuja ja päivitti niitä Ranskan tuella. Israel käytti vaunuja 1990-luvulle ja lisäksi myi niitä eteenpäin Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan.[24]

Ensimmäiset 35 Shermania ostettiin Israeliin italialaisesta romuvarastosta, mutta vain 14 saatiin toimintakuntoon vuonna 1948 alkaneeseen Israelin itsenäisyyssotaan. Koska romuvaunujen tykit oli deaktivoitu, kuusi aseistettiin 75 mm:n Krupp-tykeillä. Myöhemmin nämä vaunut varustettiin 105 haupitsein. 1950-luvun alkupuolella Israel hankki lisää M4-vaunuja eri lähteistä, ja Shermanista tuli Israelin panssarijoukkojen pääase.

Ranska pyrki myymään Israelilla kevyttä AMX-13-vaunua. Israelilaiset pitivät vaunua liian kevyesti panssaroituna, mutta tykin suorituskykyä hyvänä. AMX-13-vaunun tykistä lyhennetty malli 75 mm CN 75-50 saatiin asennettua Shermanin torniin, ja tästä mallista käytettiin Israelissa nimeä Sherman M-50 ja lempinimeä Super Sherman. Vaunut tulivat palvelukseen 1956 ja niitä päivitettiin vielä myöhemmin Continental R-975 ja Cummins-dieselmoottorein ja HVSS-jousituksella.

Myöhemmin Shermanin T23-torniin saatiin asennettua vielä AMX-30-vaunun tykistä lyhennetty 105 mm Modèle F1 -tykki. Tällä tykillä varustettu vaunu tunnettiin nimellä M-51 Super Sherman. Nämä vaunut olivat Israelin käytössä kunnes ne 1970-luvun lopulla myytiin Chileen, jossa niitä päivitettiin vielä uudella moottorilla ja voimansiirrolla, kunnes käytettynä Alankomaista ostetut Leopard 1:t korvasivat ne 1990-luvun lopulla.

Shermaneita käytettiin vuonna 1956 ”Kadesh”-operaatiossa Siinailla Egyptin armeijaa vastaan, jolla oli oma, ranskalaisilla AMX-13-torneilla varustettu versionsa M-4:stä. Kuuden päivän sodassa 1967 Shermanit muodostivat Israelin panssarivoimien rungon, ja Jom kippur -sodassa 1973 ne olivat vieläkin eturintamakäytössä.

• Sherman I - M4
  • Sherman IB - M4, 105 mm haupitsi
  • Sherman IC - M4 Composite, 17-pdr (8 kg)
• Sherman II - M4A1, 75 mm tykki.
  • Sherman IIA - M4A1, 76 mm.
• Sherman III - M4A2, 75 mm.
• Sherman IV - M4A3, 75 mm
  • Sherman IVB - M4A3, 105 mm haupitsi
  • Sherman IVC - M4A3, 17-pdr
• Sherman V - M4A4, 75 mm
  • Sherman VC - M4A4, 17-pdr