Mötley Crüe

Los Angelesin Sunset Stripillä sijaitseva Whisky a Go Go on liitetty Mötley Crüen historiaan ja sen jäseniin tiiviisti. Se oli 1980-luvulla keskeinen keikkapaikka ja yhtyeen suosima yökerho.

Basisti Nikki Sixx, joka oli tunnettu Los Angelesin klubiympyröissä London-yhtyeestä, tapasi rumpali Tommy Leen vuonna 1981 erottuaan Londonista. Sixx ja Lee päättivät perustaa yhdessä uuden yhtyeen, jonka Sixx halusi kuulostavan siltä, kuin ”David Bowie ja Sex Pistols olisi heitetty tehosekoittimeen Black Sabbathin kanssa.” Kaksikko harjoitteli alun perin Leen kanssa Suite 19 -yhtyeessä soittaneen kitaristi ja laulaja Greg Leonin kanssa. Leon kuitenkin päätti pian, ettei hän jatkaisi Sixxin ja Leen kokoonpanossa.

Tommy Lee huomasi paikallisen The Recycler -lehden palstalla ilmoituksen ”vapaalla jalalla olevasta äänekkäästä, röyhkeästä ja rajusta kitaristista.” Ilmoitus oli kitaristi Mick Marsin, joka saapui Sixxin ja Leen järjestämiin koesoittoihin ja sai paikan yhtyeestä.[16] Kokoonpanon täydensi lopulta laulaja Vince Neil, joka oli laulanut covereita soittaneessa Rock Candy -yhtyeessä. Lee ja Neil olivat tutustuneet toisiinsa ollessaan lukiossa Charter Oak High Schoolissa,[17] ja Lee oli ihaillut Neilin taitavuutta ja ääntä jo pitkään. Alun perin Neil kieltäytyi tarjouksesta liittyä vielä nimeämättömän yhtyeen laulajaksi, mutta Rock Candyn muiden jäsenten suunnatessa vähitellen uusien yhtyeprojektien pariin myös Neil kaipasi ympärilleen uutta yhtyettä.

Yhtye muutti asumaan Sunset Stripille maineikkaan Whisky a Go Go -klubin liepeillä sijaitsevaan asuntoon. Nimensä Mötley Crüe väänsi alun perin Mick Marsin ehdottaman nimen Mottley Cru pohjalta[16]: Mars oli pannut nimen muistiin soittaessaan White Horse -nimisessä yhtyeessä, jota oli kutsuttu ”kirjavaksi porukaksi” (engl. a motley looking crew) Ehdotuksesta innostunut Nikki Sixx muutti nimen aluksi symmetrisempaan versioon Motley Crue, ja yhtyeen asunnossa lojuneiden saksalaisten Löwenbräu-olutpullojen innoittamana Vince Neil lisäsi o- ja u-kirjaimien päälle vielä umlautit. Yhtyeen asunto sai lempinimen Motley House (suom. kirjava talo) siellä majailleen joukon mukaan,[16] sillä Whisky a Go Go -klubilla pidettyjen keikkojen jälkeen yhtyeen asunto toimi juhlien jatkopaikkana, jonne Whiskyn yleisö kokoontui.[16]

Mötley Crüesta tuli nopeasti suosittu Los Angelesin musiikkiympyröissä. Yhtye esiintyi ahkerasti kaupungin klubeilla, kuten Whisky a Go Gossa ja Troubadourissa. Yhtyeen ensimmäinen manageri oli Allan Coffman, johon yhtye oli tutustunut Mick Marsin erään tuttavan kautta. Mötley Crüe saavutti maineen räväkkänä ja rajuna liveyhtyeenä, jonka lavashow oli räiskyvä, värikäs ja arvaamaton. Arvaamattomuus osoittautui kuitenkin myös haitalliseksi tekijäksi, sillä osittain siitä johtuen yhtyeen oli vaikea löytää levytyssopimusta.[17]

»Mötley Crüen aloitellessa uraansa monet Los Angelesin bändit lyhensivät tukkansa ja panivat solmion kaulaansa päästäkseen klubeihin soittamaan lainakappaleita.»
(Laulaja Vince Neil muiden yhtyeiden ja Mötley Crüen välisistä eroista.[17])

Mötley Crüe julkaisi ensimmäisen singlensä ”Stick to Your Guns” (b-puolenaan ”Toast of the Town”) oman Leathür Records -levy-yhtiönsä kautta. Leathür Records oli tehnyt Kalifornian Torrancessa toimineen Greenworld Distribution -yhtiön kanssa sopimuksen singlen painamisesta ja jakelusta. Vuoden 1981 marraskuussa yhtye julkaisi esikoisalbuminsa Too Fast for Love niin ikään oman levy-yhtiönsä avulla. Albumi osoittautui hyvinkin suosituksi heti julkaisemisensa jälkeen, ja se myi 20 000 kappaletta nousten albumilista Billboard 200:n sijalle 77. Yhtye julkaisi albumilta myös toisen singlen ”Live Wire” vuoden 1982 elokuussa, ja vastasi itse kappaleen musiikkivideon tekemisestä.

Mötley Crüe vuonna 1983 albumin Shout at the Devil kuvituksessa. Ylärivissä Nikki Sixx ja Vince Neil, alarivissä Mick Mars ja Tommy Lee.

Allan Coffmanin avustava manageri Eric Greif järjesti Mötley Crüen kiertueelle Kanadaan vuodeksi 1982. Levy-yhtiö Elektra Recordsilla juuri aloittanut nuori kykyjenetsijä Tom Zutaut näki yhtyeen esiintyvän Whisky a Go Go -klubilla ja tarjosi välittömästi Mötley Crüelle levytyssopimusta Elektralle vuoden 1982 alussa, vaikka levy-yhtiö ei ollutkaan vakuuttunut yhtyeestä. Sopimuksen myötä muun muassa Queenin tuottajana toiminut Roy Thomas Baker pestattiin miksaamaan yhtyeen esikoisalbumi Too Fast for Love uudelleen ja Elektra julkaisi albumin vuoden 1982 elokuussa ennen Kanadaan suuntautuneen kiertueen alkua.

Crüesing Through Canada Tour ’82 -nimeä kantaneen kiertueen aikana Mötley Crüe ajautui tempauksillaan lukuisia kertoja mediahuomion kohteeksi. Yhtye tuli muun muassa pidätetyksi Edmontonin kansainvälisellä lentoasemalla saapuessaan lentoaseman tulliin piikikkäissä ja näin ollen ”vaarallisiksi aseiksi” käsitetyissä lava-asusteissaan. Lisäksi Vince Neil oli saapunut lentokentälle käsimatkatavaranaan pelkkiä pornolehtiä sisältänyt laukku, mitä pidettiin ”siivottomana”. Tapaus oli todellisuudessa ennalta suunniteltu mainostemppu, ja lopulta lentoaseman tulli tuhosi yhtyeeltä takavarikoimansa esineet. Lisäksi Eric Greif järjesti Edmontonin Scandals Discossa soitetun konsertin alla yhtyeen paikallislehden etusivun juttuun mainostempulla, jonka mukaan yhtyeeseen oli kohdistettu pommiuhkaus. Greif ja Tommy Lee joutuivat tapauksen myötä myös paikallisen poliisin kuulustelemiksi. Tommy Lee myös heitti yläkerrassa sijainneen hotellihuoneensa television ikkunasta kadulle, minkä seurauksena kanadalainen Music Express kirjoitti Mötley Crüen saaneen ”elinikuisen porttikiellon” Edmontoniin.

Crüesing Through Canada Tour -kiertue päättyi taloudellisena katastrofina, mutta se oli valanut yhtyeen maineen kansainvälisen lehdistön keskuudessa pysyvästi tunnetuksi. Vuonna 1982 yhtye pestasi managereikseen Doc McGheen ja Doug Thalerin,[16] minkä seurauksena Eric Greif nosti vuosia kestäneen oikeusjutun yhtyettä vastaan.

Vuoden 1983 Shout at the Devil -albumi merkitsi Mötley Crüelle läpimurtoa. Levy-yhtiö Elektra Records ei Nikki Sixxin mukaan panostanut liikoja albumin markkinoimiseen, mutta se myi siitä huolimatta vuonna 1983 yli platinalevyn myyntirajan ja toisen miljoona kappaletta seuraavana vuonna.[2] Albumi teki yhtyeestä tunnetun ensimmäisen kerran myös ulkomailla. Kaksi singleä, ”Looks That Kill” ja ”Too Young to Fall in Love” nousivat Billboard Hot 100 -singlelistan sijoille 54 ja 90 ja nimikkokappale ”Shout at the Devil” Top Tracks -listan sijalle 30. Music Television esitti ”Looks That Kill” -musiikkivideota kanavallaan ahkerasti ja esitteli yhtyeen kokonaan uudelle kuulijakunnalle, joka ei ollut tietoinen yhtyeen maineesta Los Angelesin klubipiireissä.[2] Shout at the Devil -nimi ja albumin kansikuva, jossa esiintyi pentagrammi, herättivät kuitenkin myös porua ja kielteistä julkisuutta kristillisissä ja konservatiivisissa yhteisöissä, jotka väittivät yhtyeen rohkaisevan fanejaan saatananpalvontaan. Yhdysvalloissa Shout at the Devilin sijoitus Billboard 200 -albumilistalla oli 17.

Yhtyeen basisti ja keskeisin lauluntekijä Nikki Sixx vuonna 2007.

1980-luvulla Mötley Crüe ansaitsi maineen railakkaasti juhlineena ja vaarallisena rock and roll -yhtyeenä, jonka elämäntyylin vaikutus ulottui myös yhtyettä ympäröivien ihmisten elämään. Tämä konkretisoitui vuoden 1984 joulukuussa, kun suomalainen Hanoi Rocks -yhtye oli saapunut kiertueellaan Los Angelesiin. 8. joulukuuta 1984 Mötley Crüe, Hanoi Rocks sekä pitkä lista vieraita olivat kokoontuneet Vince Neilin kotona järjestettyihin juhliin. Neilin ehtymättömältä vaikuttaneen alkoholijuomien varaston käydessä vähiin Neil ja Hanoi Rocks -rumpali Nicholas ”Razzle” Dingley lähtivät hakemaan lisää juotavaa Neilin juuri hankkimalla vuoden 1972 De Tomaso Panteralla. Viinanhuuruinen matka sai traagisen käänteen, kun autoa ajanut Neil törmäsi kahteen muuhun autoon.[2] Auton etupenkillä istunut Razzle kuljetettiin onnettomuuspaikalta sairaalaan, jossa hänet julistettiin kuolleeksi. Auto oli ilmeisesti kaatunut juuri Razzlen puolelle, jolloin tämä oli saanut surmansa heti. Onnettomuudessa loukkaantuivat myös 18-vuotias nainen ja 20-vuotias mies.[18] Neil sen sijaan selvisi tapahtuneesta lähes naarmuitta.[16] 200 tunnin yhdyskuntapalveluun ja 30 päivän vankeustuomioon tuomittu Neil vapautui vankilasta 19 päivän jälkeen hyvän käytöksen ja raittiuden vuoksi.[2]

Vuoden 1985 kesäkuussa julkaistu ja Razzlen muistolle omistettu Theatre of Pain -albumi oli viettänyt albumilistoilla jo hyvän tovin, kun Vince Neil vapautui vankilasta.[2] Albumi vahvisti Mötley Crüen aseman valtavirran yleisöjen tietoisuudessa tuottamalla yhtyeelle sen ensimmäisen Top 40 -hitin, cover-version Brownsville Stationin kappaleesta ”Smokin’ in the Boys Room”. Myös albumin tunteikas balladi ”Home Sweet Home”, jossa pianoa soitti Tommy Lee, menestyi listoilla.[2] Kappaletta on pidetty yhtenä 1980-luvun ensimmäisistä power balladeista, ja näin ollen eräänä koko vuosikymmenen keskeisistä rock-kappaleista. Yhdysvalloissa albumilistan kuudennelle sijalle kavunnutta Theatre of Painia myytiin yli neljä miljoonaa kappaletta, ja myös albumin jatkeeksi julkaistu VHS-tallenne Uncensored ylitti moninkertaisen platinarajan.[2]

Mötley Crüen neljäs studioalbumi, yhtyeen päihdesekoilun huipulla vuoden 1987 toukokuussa julkaistu Girls, Girls, Girls oli ylistyslaulu yhtyeen hedonistiselle elämäntyylille. Albumin kappaleissa heijastuivat yhtyeen rakkaus sen vauhdikkaaseen, alkoholin- ja huumeidentäyteiseen elämään, Harley-Davidson -moottoripyöriin, striptease-klubeihin sekä elämään Sunset Stripillä. Albumin singlestä ”Wild Side” ja nimikkokappaleesta ”Girls, Girls, Girls” muodostui Mötley Crüen uran suurimpia ja tunnetuimpia hittejä.[2] Girls, Girls, Girls nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listan kakkossijalle ja myi nelinkertaisen platinalevyn verran.[2]

Vuoden 1987 joulukuussa Nikki Sixx koki heroiinin yliannostuksen. Hän oli viettänyt päivän Guns N’ Rosesin kitaristi Slashin ja rumpali Steven Adlerin seurassa juhlien. Sixx ehdittiin myös julistaa kuolleeksi sairaalaan matkalla olleessa ambulanssissa,[2] mutta Mötley Crüen faniksi osoittautunut ambulanssin ensihoitaja onnistui pelastamaan Sixxin hengen pistämällä tämän rintaan kaksi piikkiä adrenaliinia. Sixx piti vuoden 1986 joulukuusta vuoden 1987 joulukuuhun päiväkirjaa päihteidenkäytöstään ja vaiheistaan ja julkaisi sen vuonna 2007 omaelämäkertanaan Heroiinipäiväkirja. Hän on arvioinut ottaneensa yliannostuksen heroiinia 1980-luvulla noin kuusi kertaa.

Vuonna 1988 Mötley Crüen oli tarkoitus saapua Girls, Girls, Girls Tour -kiertueellaan konsertoimaan myös Eurooppaan. Doc McGhee ja Doug Thaler kuitenkin kieltäytyivät viemästä yhtyettä takaisin kiertueelle,[2] koska he uskoivat, että rankasti juhlinut ja päihdekoukussa rämpinyt yhtye todennäköisesti ”palaisi kiertueelta ruumissäkissä.” McGhee ja Thaler patistivat yhtyeen, lukuun ottamatta omin avuin riippuvuudestaan eroon päässyttä kitaristi Mick Marsia, hakeutumaan vieroitushoitoon,[16] ennen kuin yhtyeen elämäntyyli tuhoaisi sen uran.[16]

Rumpali Tommy Lee vuonna 2005.

Vuonna 1989 raitistunut Mötley Crüe saavutti uransa kaupallisesti suurimman menestyksen viidennellä albumillaan Dr. Feelgood.[2] Se oli levytetty tuottaja Bob Rockin kanssa Kanadan Vancouverissa, ja nousi vuoden 1989 lokakuussa Yhdysvaltain listaykköseksi.[2] Kaiken kaikkiaan albumi keräsi taakseen 114 viikkoa Billboard 200 -listalla, ja se on yhä yhtyeen uran myydyin albumi.[2] Yhtyeen jäsenet kertoivat haastatteluissa olevansa albumiin erittäin tyytyväisiä ja kuvailivat Dr. Feelgoodin olevan yhtyeen uran musiikillisesti ehein albumi. Albumin nimikkokappale ”Dr. Feelgood” ja Nikki Sixxin vuoden 1987 yliannostuksen ja hetkellisen kuoleman inspiroima[2] vauhdikas single ”Kickstart My Heart” huomioitiin myös parhaan hard rock -esityksen Grammy-palkintoehdokkuuksilla.[19]

Kuusinkertaisen platinalevyn rajan ylittänyt Dr. Feelgood voitti parhaan hard rock- ja heavy metal -albumin American Music Award -palkinnon,[20] ja se sai varsin positiivisen vastaanoton myös kriitikoiden keskuudessa. Esimerkiksi yhtyeen albumille taltioitunut energisyys ja viihdyttävyys sekä vahvistunut laulunkirjoittaminen ja Bob Rockin luoma soundimaailma keräsivät kiitosta.[21][22] Journalisti Mick Wall kirjoitti vuonna 2009 Dr. Feelgoodin olleen Mötley Crüen ensimmäinen albumi, jolla yhtye ”teki itsensä tunnetuksi nimenomaan musiikillaan”, ja sanoi pitävänsä albumia ”yhtyeen uran kohokohtana.”[23] Albumin menestyksen myötä Mötley Crüe ja Elektra Records solmivat yhdessä uuden arvoltaan 25 miljoonan dollarin levytyssopimuksen.[2]

Dr. Feelgoodin jälkeinen mittava kaksi vuotta kestänyt Dr. Feelgood World Tour -maailmankiertue osoittautui yhtyeelle raskaaksi ja kuluttavaksi kokemukseksi. Yhtye erotti myös pitkäaikaisen managerinsa Doc McGheen, jonka toimintaan se oli tyytymätön. McGheen tehtävän sai hoitaakseen täysipäiväisesti Doug Thaler. Yhtyeen jäsenten välille syntynyt jännite sen sijaan purkautui, kun yhtye ajautui jälleen alkoholi- ja huumeriippuvaisuuden kouriin.[16] Mötley Crüen sisällä kytevien erimielisyyksien kärjistyminen tapahtui kuitenkin vasta Dr. Feelgood -kiertueen päättymisen jälkeen vuonna 1992, kun laulaja Vince Neilin ja muun yhtyeen tiet erosivat.

John Corabi lauloi yhtyeessä yhden studioalbumin ja EP:n ajan.

Laulaja Vince Neil jätti yhtyeen kokoelma-albumin Decade of Decadence ’81-’91 jälkeen vuoden 1992 helmikuussa. Siitä, erosiko Neil yhtyeestä omasta tahdostaan vai tuliko hän erotetuksi muiden jäsenten toimesta, on vuosien aikana esitetty erilaisia versioita. Neil tuli omien sanojensa mukaan erotetuksi yhtyeestä, mutta Nikki Sixx on kommentoinut tämän päättäneen eroamisestaan itse. Neil on myöhemmin kertonut eron tapahtuneen molempien osapuolien myötävaikutuksesta: ”Jokaisella bändillä on riitansa. Se periaatteessa juonsi juurensa harjoituksissa tapahtuneeseen vittuiluun. Minä sanoin lähteväni, ja muut taas sanoivat erottavansa minut. Se tapahtui todella idioottimaisesti. Managerit antoivat yhden maailman isoimmista bändeistä vain hajota.”[24]

Varteenotettava ehdokas Neilin korvaajaksi oli aiemmin Kik Tracee -yhtyeessä laulanut Stephen Shareaux. Lopulta uudeksi laulajaksi pestattiin kuitenkin Angora- ja The Scream -yhtyeissä vaikuttanut John Corabi, jonka kanssa yhtye levytti seuraavan albuminsa Mötley Crüe. Albumin tuotti Dr. Feelgoodin tavoin Bob Rock, ja se nousi Yhdysvalloissa albumilistan seitsemännelle sijalle ja ylitti kultalevyn rajan pian julkaisunsa jälkeen toukokuussa 1994. Vuoden 1994 syyskuussa Corabin Mötley Crüe julkaisi vielä viisi uutta kappaletta sisältäneen EP-levyn Quaternary.[2]

Moni 1980-luvun glam metal -yhtyeistä oli 1990-luvun alussa ohittanut suosionsa huipun, ja vuosikymmenen vaihteen jälkeen nousun tehnyt grunge oli valloittanut yhä enemmän kannattajia puolelleen. Myös Mötley Crüe muutti soundinsa vastaamaan aikaansa, mutta yhtyeen vannoutuneimpien fanien keskuudessa Mötley Crüe -albumi sai suurimmaksi osaksi kielteisen vastaanoton uuden soundi- ja äänimaailman sekä laulajanvaihdoksen vuoksi. Levy-yhtiö Elektra Records ei ollut valmis panostamaan albumin markkinoimiseen rahallisesti huolimatta kultalevyn myyntimäärän täyttymisestä ja seitsemännestä listasijasta, minkä vuoksi albumi putosi listoilla alaspäin nopeasti. John Corabi on myöhemmin sanonut Mötley Crüe -albumin olleen yhtyeen ensimmäinen levy, joka ”ei myynyt platinaa tai herättänyt jotain hullua meteliä, minkä takia kaikki menivät paniikkiin.”[25]

Heikon levynmyynnin vuoksi Mötley Crüen kaavailema stadion- ja areenaluokan kiertue kutistui teatteri- ja klubiluokkaan, ja vuoden 1994 kiertueensa Anywhere There’s Electricity Tour nimessä yhtye julistikin ironisesti soittavansa missä tahansa vain olisi sähköä. Muun muassa Arizonan Tucsonissa yhtye soitti 4 000 hengen yleisölle, vaikka konsertin tapahtumapaikkana toiminut teatteri olisi mahduttanut paikalle jopa 15 000 katsojaa. Nikki Sixxin kerrotaan soittaneen Tucsonin paikalliselle radioasemalle ja tarjonneen jokaiselle paikalle saapuneelle katsojalle ilmaisen lipun konserttiin, mutta kun paikalle saapui vain kaksi henkilöä, hän tiesi Mötley Crüen levyttäneen kokoonpanon kulkeneen lyhyen tiensä päähän.[26]

Muun muassa tuottajansa Bob Rockin ja kosolti muuta taustahenkilöstöään irtisanonut Mötley Crüe oli levy-yhtiönsä Elektra Recordsin painostuksen alainen. Elektra halusi yhtyeen hankkiutuvan eroon John Corabista ja pyytämään Vince Neilin takaisin, mutta kumpikaan osapuoli ei alun perin suhtautunut ehdotukseen yhteenpaluusta myönteisesti. Mötley Crüe jatkoi uuden kappalemateriaalinsa työstämistä, kunnes painostavaan tilanteeseen turhautunut Corabi ilmoittikin jättävänsä yhtyeen. Tällöin yhtyeen alkuperäinen kokoonpano kokoontui pitkälti manageriensa järjestämässä tapaamisessa sopimaan Neilin paluusta yhtyeen laulajaksi.[16]

Laulaja Vince Neil vuonna 2007.

Alkuperäisen Mötley Crüen ensimmäinen yhteinen albumi Vince Neilin paluun jälkeen oli kesäkuussa 1997 päivänvalon nähnyt Generation Swine, joka oli ollut tekeillä jo vuodesta 1995. Yhtyeestä taka-alalle jäänyt John Corabi nosti yhtyettä vastaan oikeusjutun piakkoin albumin julkaisemisen jälkeen vuoden 1997 heinäkuussa.[27] Hän syytti kanteessaan muiden jäsenten syyllistyneen sopimusrikkeeseen, petokseen ja herjaamiseen ja väitti, ettei hän ollut yhtyeen jäsenenä ollessaan saanut hänelle kuuluvia palkkioita tekijänoikeuksista.[27] Corabi väitti myös kirjoittaneensa noin kahdeksankymmentä prosenttia Generation Swinen kappalemateriaalista,[27] mutta hänet on merkitty tekijäksi ainoastaan albumin kappaleissa ”Flush” ja ”Let Us Pray”.

Generation Swine nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan sijalle neljä,[2] ja Mötley Crüe vastaanotti albumista kultalevyn elokuussa. Lupaava alku kuitenkin katkesi pian, sillä albumin vastaanotto kriitikoiden keskuudessa oli vaisu eikä se menestynyt kaupallisesti odotetulla tavalla alkuperäisen kokoonpanon yhteenpaluusta huolimatta.

Vuonna 1998 Mötley Crüen ja levy-yhtiö Elektra Recordsin välinen levytyssopimus päättyi, ja yhtye sai itselleen täyden päätäntävallan levytysuransa tulevaisuudesta ja tulevista julkaisuistaan. Lisäksi Mötley Crüesta tuli eräs harvoista yhtyeistä ja artisteista, joilla on omistus- ja levitysoikeus omaan tuotantoonsa.[2] Elektran kanssa päättyneen sopimuksen jälkeen yhtye perusti oman levy-yhtiönsä Mötley Recordsin, jonka avulla yhtye toi jo vuoden 1998 marraskuussa markkinoille uuden kokoelma-albumin Greatest Hits, joka sisälsi myös kaksi uutta kappaletta: ”Bitter Pill” ja ”Enslaved”. Vuonna 1999 Mötley Records julkaisi koko aiemman Mötley Crüe -tuotannon uudelleen rajoitettuna, Crücial Crüe -nimisenä levysarjana.[2] Uusintapainoksilla oli alkuperäisten albumien lisäksi mukana eri demoja, live- ja instrumentaalikappaleita sekä ennen julkaisemattomia kappaleita. Lisäksi kesäkuussa 1999 julkaistiin julkaisemattomia ja harvinaisempia kappaleita, demoja sekä live-versioita sisältänyt kokoelma-albumi Supersonic and Demonic Relics.[2]

Rumpali Tommy Lee jätti yhtyeen vuonna 1999. Leen mielestä Mötley Crüe oli Vince Neilin paluun jälkeen edennyt väärään suuntaan, eikä hän tullut toimeen Neilin kanssa.[2] Hän oli ajautunut vaikeuksiin myös yksityiselämässään ja saanut vankeustuomion vuonna 1998 vaimonsa Pamela Andersonin pahoinpitelemisestä,[16] ja oli vankilatuomionsa aikana päättänyt jättää Mötley Crüen ja keskittyä uransa sooloartistina. Leen yksityiselämän ongelmien vuoksi Mötley Crüen oli kieltäydyttävä tarjouksista soittaa lukuisilla eri festivaaleilla vuoden 1999 aikana. Vince Neilin mukaan muu yhtye oli saanut puhelinsoiton Leen asianajajalta, joka oli vain ilmoittanut, että rumpali ”ei tulisi enää takaisin.”[24] Leen korvasi aiemmin muun muassa Ozzy Osbournen yhtyeessä soittanut Randy Castillo.[28]

Kitaristi Mick Mars kuvattuna konsertissa vuonna 2005.

Vuoden 2000 heinäkuussa Mötley Crüe julkaisi kahdeksannen studioalbuminsa New Tattoo, joka oli levytetty tuottaja Mike Clinkin kanssa Castillon liityttyä yhtyeen rumpaliksi. Nikki Sixx halusi albumin olevan seuraaja yhtyeen vuoden 1989 albumille Dr. Feelgood, ja yhtyeen tyyli New Tattoon kappaleissa olikin lähempänä sen 1980-luvun tuotantoa kuin 1990-luvun kokeellisempia albumeita. Albumin kappaleista kolme julkaistiin singleinä: ”Hell on High Heels” (Billboardin Mainstream Rock -listan sija 13.[29]), ”New Tattoo” ja ”Treat Me Like the Dog I Am”. New Tattoo kärsi yhä yhtyeen 1990-luvun levytysuran jättämistä vaikutuksista huolimatta paluusta lähemmäs musiikillisia juuria. Albumi debytoi Yhdysvalloissa varsin vaatimattomasti Billboard 200 -albumilistan sijalla 41. Se on myynyt Yhdysvalloissa hieman yli 200 000 kappaletta ja on yhtyeen kaupallisesti heikoiten menestynyt studioalbumi.

Rumpali Randy Castillo sairastui vakavasti hieman ennen kuin yhtyeen oli määrä aloittaa seuraava kiertueensa New Tattoon julkaisemisen tiimoilta. Castillon tilalle kiertueen ajaksi pestattiin aiemmin muun muassa Hole-yhtyeessä soittanut Samantha Maloney.[28] Mötley Crüe taltioi New Tattoo -albumia seuranneen Maximum Rock 2000 Tour -kiertueensa konsertin Salt Lake Cityssa, ja se julkaistiin vuonna 2001 VHS- ja DVD-formaateissa konserttivideona Lewd, Crüed & Tattooed. Se ylitti Yhdysvalloissa kultalevyn ja Australiassa platinalevyn myyntimäärän.

Randy Castillo kuoli syöpään vuoden 2002 maaliskuussa.[28] Hän oli kuollessaan 51-vuotias.[28] Nikki Sixx sanoi Castillon olleen ”aina hymyilevä ja hengellinen sielu” sekä ”myötätuntoinen ihminen ja loistava rumpali, jolla oli aina hyvää sanottavaa kaikista ja kaikista.”[28] Castillon kuoleman jälkeen Mötley Crüe piti tauon, jonka aikana Nikki Sixx soitti muun muassa yhtyeissä Brides of Destruction ja 58, kun taas Vince Neil vieraili VH1-televisiokanavan tositelevisiosarjassa The Surreal Life ja levytti lauluntekijä Desmond Childin tuottaman singlen ”Promise Me”. Selkärankareumaa sairastava Mick Mars vetäytyi vuonna 2001 julkisuudesta terveysongelmiensa vuoksi ja vietti seuraavat kaksi vuotta soittamatta kitaraa lainkaan.[30] Tänä aikana Mars muun muassa laihtui rajusti ja tuli riippuvaiseksi kipulääkkeistä[30] eikä pitänyt yhteyttä muuhun yhtyeeseen.[30] Yhtyeen tuotannon parhaita paloja koostettiin tauon aikana saataville muun muassa Music to Crash Your Car to: Vol. 1 ja -Vol. 2 -boksien sekä kokoelma-albumien Loud as F@*k ja The Millennium Collection muodossa.

Vuoden 2001 toukokuussa julkaistiin yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon ja Neil Straussin yhdessä kirjoittama yhtye-omaelämäkerta Mötley Crüe: The Dirt – Törkytehdas, jonka Like Kustannus julkaisi suomenkielisenä versiona.[31] Teos sisältää yhtyeen tarinan sen jäsenten itsensä kertomana.[16] Se nousi Yhdysvalloissa New York Timesin myydyimpien kirjojen listalla kymmenen parhaan joukkoon, ja on sittemmin saavuttanut maineen musiikki- ja rock-elämäkertojen kulttikirjana.[31] Muun muassa Ilta-Sanomien arvostelussa kirjan sanottiin olevan ”kaikkien aikojen rockkirja”,[31] ja Rumba kirjoitti sen olevan ”ehdoton kulttikirja”, joka ”on traagisuudessaan kuin klassinen eepos, vain katuapteekin kaikilla mausteilla höystettynä.”[31]

Basisti Nikki Sixx ja kitaristi Mick Mars esiintymässä Red, White & Crüe -kiertueella Glasgow’ssa vuonna 2005.

Vuoden 2004 syyskuussa Nikki Sixx ilmoitti, että hän oli aloittanut Vince Neilin kanssa uuden Mötley Crüe -kappalemateriaalin työstämisen. Alkuperäinen kokoonpano levytti yhdessä kaksi uutta kappaletta, jotka olivat alun perin pop-punkyhtye Simple Planin kirjoittama ”If I Die Tomorrow” ja Sixxin ja lauluntekijä James Michaelin kirjoittama ”Sick Love Song”. Lisäksi albumi sisälsi cover-version The Rolling Stonesin kappaleesta ”Street Fighting Man”, jossa rumpuja soitti aiemmin muun muassa Guns N’ Rosesissa soittanut Josh Freese. Kaikki kolme kappaletta sisältyivät vuoden 2005 kokoelma-albumille Red, White & Crüe, joka nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan kuudenneksi ja ylitti platinalevyn myyntirajan.

Mötley Crüen alkuperäinen kokoonpano aloitti vuoden 2005 helmikuussa ensimmäisen yhteisen kiertueensa sitten vuoden 1999 konsertoidessaan Puerto Ricon San Juanissa. Kiertue kantoi nimeä Red, White & Crüe ... Better Live Than Dead Tour. Vuonna 2005 yhtye esiintyi myös Paul Bensonin ja Matt Sullivanin käsikirjoittamassa animaatiokomediaelokuvassa Disaster!. Vuosina 2005–2006 yhtye kiersi Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Japanissa Carnival of Sins Tour -kiertueen merkeissä. Kiertueen Grand Rapidsin -konsertista taltioitiin livealbumi ja DVD Carnival of Sins: Live, joista molemmat julkaistiin vuonna 2006. Albumi ylitti Yhdysvalloissa platinalevyn myyntirajan, kun taas DVD myi kolminkertaiseen platinalevyyn oikeuttavan määrän.

Vuonna 2006 yhtye sai tähden kuuluisalle Hollywood Walk of Fame -kävelykadulle. Yhtye teki myös yhteisen Route of All Evil Tour -kiertueen yhdessä Aerosmith-yhtyeen kanssa. Vuoden 2007 kesäkuussa yhtye teki kiertueen Euroopassa ja sen oli määrä konsertoida myös Suomessa Helsingin jäähallissa, mutta alkuperäinen konsertti jouduttiin perumaan viime hetkellä yhtyeen soittimien, taustarakennelmien ja teknisten varustuksen jäätyä lentokentälle Milanoon, Italiaan, jossa yhtyeen rahtikone ei ollut saanut lähtölupaa.[32] Kalusto-ongelmista johtuen konsertti toteutui kaksi päivää myöhemmin.[33]

Vuoden 2007 yhtye haastoi rumpali Tommy Leen manageri Carl Stubnerin ja Sanctuary Artist Management Inc. -yhtiön oikeuteen.[34] Yhtyeen jäsenet väittivät, että Stubner oli aiheuttanut toiminnallaan yhtyeelle taloudellisia haittoja, markkinoinut Leen yhtyeen ulkopuolisia projekteja liian paljon Mötley Crüen toimintaan nähden, sekä ohjanneen Leen esiintymään muun muassa tositelevisiosarjoissa, joista oli koitunut haittaa Leen imagolle ja yhtyeen brändille.[34] Yhtyeen mukaan Lee oli liian kiireinen Stubnerin sopimien televisioprojektien kanssa ehtiäkseen kiertueelle Mötley Crüen kanssa, mikä oli tuottanut yhtyeelle kahdeksan miljoonan dollarin menetyksen lipputuloissa ja oheistuotemyynnissä.[34] Oikeusjutun uutisoitiin päättyneen vuonna 2008 osapuolten välillä tehdyn sopimuksen myötä.[35]

Yhtye kuvattuna konsertin jälkeen vuonna 2008, vasemmalta: Nikki Sixx, Tommy Lee, Mick Mars ja Vince Neil.

Vuoden 2008 huhtikuussa Mötley Crüe julkaisi tulevan albuminsa Saints of Los Angeles nimikkokappaleen singlenä. Kappale oli ehdokas parhaan hard rock -esityksen Grammy-palkinnon voittajaksi vuonna 2009,[19] ja musiikkipalvelu iTunes valitsi sen vuoden 2008 parhaaksi rock-kappaleeksi. Billboardin Mainstream Rock -listalla ”Saints of Los Angeles” nousi parhaimmillaan viidennelle listasijalle.[29] Albumin toisena singlenä julkaistu ”Mutherfucker of the Year” nousi listan sijalle 29 ja ”White Trash Circus” sijalle 37.[29] Yhtye julkaisi Saints of Los Angeles -albumin vuoden 2008 heinäkuussa, ja se sai hyvän vastaanoton niin kriitikoiden kuin fanien keskuudessa. Albumi myi Yhdysvalloissa julkaisuviikollaan yli 100 000 kappaletta debytoiden Billboard 200 -albumilistan neljäntenä,[36] ja muun muassa AllMusic-sivuston James Christopher Monger ja Soundin Antti Mattila pitivät Saints of Los Angelesia eräänä ”yhtyeen uran parhaimmista albumeista”.[37][38] Saints of Los Angelesin kappalemateriaali perustui pitkälti yhtyeen vuoden 2001 The Dirt – Törkytehdas -omaelämäkertaan,[39] ja muun muassa Nikki Sixxin perustamassa sivuprojektissa Sixx: A.M. soittaneet kitaristi DJ Ashba ja laulaja James Michael sekä ansioitunut lauluntekijä Marti Frederiksen avustivat yhtyettä uuden kappalemateriaalin kirjoittamisessa.[39]

Saints of Los Angelesin julkaisemisen myötä Mötley Crüe konsertoi Yhdysvalloissa vuonna 2008 Crüe Fest -kiertueen merkeissä. Kiertueen muina esiintyjinä soittivat Sixxin sivuprojekti Sixx: A.M.:n lisäksi Buckcherry, Papa Roach ja Trapt. Kiertueen elokuun 2008 konsertti Toronton Molson Amphitheatressa taltioitiin, ja se julkaistiin vuoden 2009 maaliskuussa DVD-formaatissa nimellä Crüe Fest. Se nousi Yhdysvalloissa Billboardin musiikkivideolistan kärkipaikalle myytyään 7 000 kappaletta. Lyhyehkön Crüe Fest -kiertueensa jälkeen Mötley Crüe aloitti Saints of Los Angeles Tour -kiertueensa virallisesti Meksikon Guadalajarasta, ja konsertoi myös Suomessa esiintyen Tampereen Sauna Open Air -festivaalilla vuoden 2009 kesäkuussa.[40] Yhtye oli myös eräs brittiläisen Download Festivalin pääesiintyjistä. Saints of Los Angeles Tour -kiertueen jälkeen yhtye soitti Yhdysvalloissa vielä 33 konserttia kattaneen Crüe Fest 2 -kiertueen, jonka aikana se soitti uusien kappaleidensa lisäksi Dr. Feelgood -albuminsa kokonaisuudessaan albumin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 2010 Mötley Crüe oli yksi Ozzy Osbournen perustaman Ozzfest-festivaalin pääesiintyjistä Yhdysvalloissa. Laulaja Vince Neil julkaisi samana vuonna yhdessä Mike Sagerin kanssa kirjoittamansa omaelämäkerran Tatuointeja ja tequilaa, jossa hän kävi tiukkasanaisesti Osbournen manageri ja vaimo Sharon Osbournen kimppuun kutsumalla tätä ”ilkeimmäksi ja tylyimmäksi musiikkibisneksessä tapaamistaan ihmisistä.”[41] Osbourne sen sijaan vastasi pitävänsä Neiliä ”vain viisikymppisenä surkimuksena, joka jatkaa juhlimistaan ja asettaa edelleen muut ihmiset vaaraan ajamalla humalassa ja ahdistelemalla viattomia naisia.”[41] Neilin omaelämäkerta, jonka suomenkielisenä julkaisi Like Kustannus, sai osakseen hyviä arvosteluita.[42] Neil levytti omaelämäkertansa myötä myös uransa kolmannen sooloalbumin Tattoos & Tequila, joka toimi kirjan soundtrackina.

Mötley Crüe konsertoimassa Helsingissä Kaisaniemen puistossa vuonna 2012.

Vince Neil sai vuonna 2011 kahden viikon vankilatuomion syyllistyttyään rattijuopumukseen Las Vegasissa vuoden 2010 kesällä.[43] Oikeusistuimen kanssa tekemänsä sopimuksen myötä hän vietti kahden viikon vankilatuomionsa lisäksi kaksi viikkoa kotiarestissa.[43] Neil kommentoi tapahtuman myötä havainneensa, että ”autoilu ja humala eivät sovi yhteen”, ja sanoi ottavansa ”tapahtuneesta kaiken vastuun” sekä aikovansa ”oppia tapauksesta”.[43] Vuonna 2011 Neil oli syytettynä myös silloisen tyttöystävänsä Alicia Jacobsin pahoinpitelystä,[44] mutta välttyi vankilatuomiolta syytteiden lievennyttyä.[44]

Vuoden 2012 helmikuussa Mötley Crüe soitti ensimmäisenä raskaan rockin yhtyeenä Las Vegasin Hard Rock Hotelissa sijaitsevassa The Joint -konserttisalissa niin sanottuna ”talon yhtyeenä”.[45] Yhtye soitti The Jointissa kolmen viikon aikana neljä konserttia viikossa.[45] Rumpali Tommy Lee kuvaili yhtyeen ottavan konserteissa ”koko paikan käyttöönsä” ja aikovan ”soittaa eri puolilla The Jointia”, ja että ”yleisö ei tule vain katsomaan konserttia vaan he tulevat olemaan sen sisällä ja myös osallistumaan näytökseen”.[45] Pian konserttisarjan julkistamisen jälkeen heräsi myös huhu yhtyeen hajoamisesta, sillä Vince Neil kommentoi vetävänsä yhtyeen sopimat ”Mötley-keikat Las Vegasin Hard Rock Hotelissa helmikuussa”, mutta sanoi niiden jälkeen jatkosuunnitelmiensa olevan avoinna, ja että ”Mötley Crüe ei välttämättä kuulu tulevaisuuteeni enää Hard Rock -konserttien jälkeen”.[46] Yhtyeessä Neilin jo 1990-luvulla korvanneen John Corabin huhuttiin liittyvän jälleen Mötley Crüen kokoonpanoon, mutta Corabi kuitenkin ilmoitti, ettei tulisi ”koskaan liittymään uudelleen bändin riveihin.”[46] Basisti Nikki Sixx kumosi väitteen hajoamisesta sanoen ”Vegasin-keikkojen olevan ainoastaan alkulaukaus yhtyeen historian parhaalle viisivuotiskaudelle.”[46]

Vuoden 2012 Euroopan-kiertueellaan Mötley Crüe konsertoi jälleen myös Suomessa, esiintyen Rockin’ Hellsinki -tapahtuman pääesiintyjänä Helsingin Kaisaniemen puistossa kesäkuussa.[47] Heinäkuussa yhtye aloitti 51 konserttia kattaneen The Tour -kiertueen Kiss-yhtyeen kanssa. Kiertue päättyi vuoden 2013 maaliskuussa.

Vuoden 2014 tammikuussa Mötley Crüe järjesti Hollywoodissa tiedotustilaisuuden, jossa yhtye ilmoitti lopettavansa uransa tulevan The Final Tour -kiertueensa myötä.[48] Yhtyeen jäsenet allekirjoittivat niin sanotun Cessation Of Touring Agreement -sopimuksen, jonka tehtävänä on varmistaa, ettei Mötley Crüe tulisi kiertueen päätyttyä enää esiintymään yhdessä.[48] The Final Tour -kiertueen ilmoitettiin käynnistyvän vuonna 2014 Pohjois-Amerikasta 70 konsertilla, joissa yhtyeen lämmittelijänä toimisi Alice Cooper,[48] ja jatkuvan sen jälkeen muihin maanosiin.[48]

The Final Tour oli eräs kiertuevuoden 2014 tuottoisimmista, sillä yhtyeen konsertteihin myytiin vuoden aikana lähes miljoona lippua, ja sen tuotto ylitti 45 miljoonan dollarin rajan.[49] Ennen kiertueen Euroopan-osion julkistamista yhtye aloitti sosiaalisessa mediassa ja verkkosivustollaan #demandthecrue-kampanjan, jonka avulla fanien ympäri maailman oli mahdollista toivoa yhtyettä esiintymään kotimaahansa.[50] Yhtye saapui The Final Tourin myötä konsertoimaan myös Suomeen, jossa yhtye soitti Helsingin Hartwall Arenalla vuoden 2015 marraskuussa.[51]

Mötley Crüe soitti viimeisen konserttinsa vuoden 2015 uudenvuodenaattona Los Angelesin Staples Centerissä.[3] Konsertin viimeisenä kappaleena ja ainoana encore-numeronaan yhtye soitti vuoden 1985 albuminsa Theatre of Pain balladin ”Home Sweet Home”.[52] Konsertti taltioitiin livealbumiksi sekä DVD- ja Blu-ray-tallenteeksi The End: Live in Los Angeles, joka julkaistiin vuonna 2016.[49][53] Konserttitaltiointi esitettiin myös televisiossa muun muassa Suomessa, jossa sen esitti Yle Teema.[54] Tommy Lee sanoi vuonna 2016, etteivät yhtyeen jäsenet olleet hyvästelleet toisiaan viimeisen konsertin jälkeen, ja ettei hän ollut pitänyt yhteyttä Nikki Sixxin tai Vince Neilin kanssa lainkaan.[55] Nikki Sixx kommentoi vuonna 2017 yhtyeen lopettaneen, koska sen jäsenillä ei ollut enää yhteistä visiota, ja sanoi, että yhtyeen tarina ”ei päättynyt hyvällä tavalla”.[56]

• John Corabi – laulu, rytmikitara ja kosketinsoittimet (1992–1996)
• Randy Castillo – rummut (1999–2002)
• Samantha Maloney – rummut (kiertueella vuosina 2000–2002, jäsenenä 2002–2004)

• Too Fast for Love (1981)
• Shout at the Devil (1983)
• Theatre of Pain (1985)
• Girls, Girls, Girls (1987)
• Dr. Feelgood (1989)
• Mötley Crüe (1994)
• Generation Swine (1997)
• New Tattoo (2000)
• Saints of Los Angeles (2008)

• Raw Tracks (1988)
• Raw Tracks vol. 2 (1990)
• Decade of Decadence (1991; vuosien 1981–1991 parhaat)
• Quaternary (1994)
• Greatest Hits (1998)
• Supersonic and Demonic Relics (1999)
• Music to Crash Your Car To, Vol. 1 (2003)
• Music to Crash Your Car To, Vol. 2 (2004)
• Loud as Fuck (2004; kokoelmalevy ja DVD)
• Red, White & Crüe (2005)
• Greatest Hits (2011)
• The Dirt Soundtrack (2019)

• Live: Entertainment or Death (1999)
• Carnival of Sins (2005)
• The End: Live in Los Angeles (2016)

• 1981 ”Stick to Your Guns / Toast of the Town”
• 1981 ”Live Wire”
• 1983 ”Too Young to Fall in Love”
• 1983 ”Looks That Kill”
• 1985 ”Smokin' in the Boys Room”
• 1985 ”Home Sweet Home”
• 1987 ”Girls, Girls, Girls”
• 1987 ”Wild Side”
• 1989 ”You're All I Need”
• 1989 ”Dr. Feelgood”
• 1989 ”Kickstart My Heart”
• 1990 ”Without You”
• 1990 ”Don't Go Away Mad (Just Go Away)”
• 1990 ”Same Ol' Situation”
• 1991 ”Primal Scream”
• 1991 ”Anarchy in the U.K.”
• 1992 ”Home Sweet Home ('91 remix)”
• 1994 ”Hooligan's Holiday”
• 1994 ”Misunderstood”
• 1994 ”Smoke the Sky”
• 1997 ”Afraid”
• 2001 ”Hell on High Heels”
• 2005 ”If I Die Tomorrow”
• 2005 ”Sick Love Song”
• 2008 ”Saints of Los Angeles”
• 2008 ”Motherfucker of the Year”
• 2008 ”White Trash Circus”
• 2012 ”Sex”
• 2019 ”The Dirt (Est. 1981)”

• 1986 Uncensored (VHS/Laserdisc)
• 1990 Dr. Feelgood, the Videos (VHS/Laserdisc)
• 1992 Decade of Decadance '81-'91 (VHS/Laserdisc)
• 1998 Behind the Music: Mötley Crüe (DVD)
• 2001 Lewd, Crüed & Tattooed (DVD)
• 2003 Greatest Video Hits (DVD)
• 2005 Classic Mötley Crüe: Universal Masters DVD Collection (DVD)
• 2005 Mötley Crüe: Broadcasting Live/U.S.Festival 1983 25th Anniversary Edition (DVD)
• 2006 Carnival of Sins (DVD)
• 2009 Mötley Crüe: Cruefest 1. (DVD)
• 2016 The End: Live in Los Angeles (DVD)