Lyydinen

Lyydinen merkitsi musiikin teoriassa alun perin erästä muinaiskreikkalaista sävellajia ja siihen liittyvää asteikkoa. Myöhemmin sana tuli tarkoittamaan erästä keskiaikaista kirkkosävellajia sekä siihen liittyen nykyisin sellaista diatonista asteikkoa, joka esimerkiksi pianon valkoisilla koskettimilla ulottuu F:stä seuraavaan, oktaavia korkeampaan F:hen mutta joka voidaan myös transponoida muulle korkeudelle, jolloin C:stä alkavassa lyydisessä asteikossa F on korotettu Fis-säveleksi.

C:stä alkava lyydinen asteikko Lydian mode C midi.mid Soita (ohje).

Kreikkalainen lyydinen sävellaji
C:stä alkava kreikkalainen lyydinen asteikko, diatoninen muotoIonian mode C.mid Soita (ohje).
E:stä alkava kreikkalainen lyydinen asteikko, kromaattinen muoto, johon on merkitty kaksi tetrakordia (a ja b), yhdistävä sävel (c) ja erottava sävel (d) Greek Lydian mode on E, chromatic genus.mid Soita (ohje)
Kreikkalainen lyydinen asteikko, enharmoninen muoto, johon on merkitty kaksi tetrakordia (a ja b), yhdistävä sävel (c) ja erottava sävel (d) Greek Lydian mode on E, enharmonic genus.mid Soita (ohje)

Lyydinen asteikko sai nimensä Vähässä-Aasiassa sijainneen Lyydian valtakunnan mukaan.

Kreikkalaisessa musiikissa asteikot luettiin nykyisestä käytännöstä poiketen tavallisesti ylhäältä alaspäin.[1] Lyydinen asteikko eli "oktaavilaji" ulottui parhypate hypaton -nimisestä sävelestä trite diezeugmenon -nimiseen säveleen. Sen diatoninen muoto oli samanlainen kuin keskiaikainen jooninen kirkkosävellaji ja nykyinen duuriasteikko: C H A G | F E D C.[2]

Muiden sävellajien tavoin lyydisestä asteikostakin oli olemassa myös kromaattinen ja enharmoninen muoto. Kromaattinen lyydinen asteikko käsitti sävelet C, H, A, Gis, F, E, Dis ja C. Enharmonisen lyydisen asteikon sävelet olivat C, neljäsosa-asteen verran korotettu H, neljäsosa-asteen verran korotettu A, neljäsosa-asteen verran korotettu F, F, E, neljäsosa-asteen verran korotettu D ja C.[3]

Keskiaikainen ja nykyinen lyydinen moodi

Keskiaikainen lyydinen kirkkosävellaji

Keskiaikaisessa ja renessanssin aikaisessa musiikin teoriassa autenttinen lyydinen sävellaji oli viides kirkkosävellaji, jossa päätössävelenä oli F ja tuba -sävelenä C. Käytössä oleva sävelala ulottui F:stä seuraavaan, oktaavia korkeammalla olevaan F:ään. Vastaava plagaalinen lyydinen eli hypolyydinen sävellaji ulottui päätössävelen F molemmin puolin C:stä seuraavaan, oktaavia korkeampaan F-säveleen.[4]

Periaatteessa lyydisessä sävellajissa neljäs sävel oli H, joka oli ylinousevan kvartin eli tritonuksen verran perussäveltä korkeammalla. Koska tritonusta kuitenkin pyrittiin välttämään, jo gregoriaanisessa laulussa tämä sävel kuitenkin useimmiten alennettiin puoliaskelen verran, B:ksi, jolloin lyydisestä asteikosta tuli täysin nykyisen F-duuriasteikon kaltainen.[4][5] Kun toisaalta uudemmassakin musiikissa duuriasteikon korotettu neljäs sävel, esimerkiksi C-duurissa Fis tai F-duurissa H, on varsin yleisesti esiintyvä muunnesävel, monet alkujaan lyydisiksi katsotut sävelmät eivät mitenkään oleellisesti eroa myöhemmistä duurisävelmistä.[4][6]

Nykyinen lyydinen moodi
F:stä alkava lyydinen asteikkoLydian mode F.mid Soita (ohje).

Lyydinen moodi voidaan käsittää duuriasteikoksi, jossa neljäs sävel on korotettu puoliaskelen verran. Tällöin esimerkiksi C:stä alkavassa asteikossa esiintyy F:n sijasta Fis.

Soinnut lyydisessä moodissa

Lyydisessä moodissa asteikon ensimmäisen, toisen ja viidennen asteen eli toonikan, supertoonikan ja dominantin soinnut ovat duurikolmisointuja. Neljännen asteen eli subdominantin sointu on vähennetty kolmisointu. Muut soinnut ovat mollikolmisointuja.

Tunnettuja lyydisiä sävellyksiä

Antiikin aikaisia
  • Atheneauksen vuonna 128 eaa. säveltämä Pean ja Prododion Jumalalle, joka tunnetaan paremmin toisena delfoilaisena hymninä, on suurimmaksi osaksi lyydisessä tonoksessa, josta siinä esiintyvät sekä diatoninen että kromaattinen muoto, eräissä osuuksissa myös hypolyydinen sävellaji.[7]

Klassisessa musiikissa

Kirkkosävellajeja käytettiin vain harvoin 1700- ja 1800-luvuilla sävelletyssä klassisessa musiikissa. Lyydinen sävellaji esiintyy kuitenkin seuraavissa teoksissa:

  • Ludvig van Beethovenin jousikvarteton nro 15, Op. 132 (1825), Heiliger Dankgesang eines Genesens and die Gottheit, in der lydischen Tonart ("Toipilaan pyhä kiitoslaulu Jumaluudelle lyydisessä sävellajissa") Sävellyksen pääsävellajina on a-molli, mutta siinä esiintyy myös F-duurissa olevia osuuksia, joissa duuriasteikon neljäs sävel on poikkeuksetta korotettu.
  • Simon Sechterin Messe in der lydischen Tonart (messu lyydisessä sävellajissa)
  • Anton Brucknerin motetti On justi (1879), jossa lyydisen asteikon mukainen korotettu neljäs sävel esiintyy korotettuna johdonmukaisemmin kuin missään renessanssiajan sävellyksessä.[8]
  • Charles-Valentin Alkanin Allegro barbaro Étude Op. 35, No. 5)[9]

1900-luvulla säveltäjät alkoivat jälleen käyttää kirkkosävellajeja entistä useammin. Esimerkkeinä voidaan mainita:

jälkeen seuraavat F- ja G-lyydiset osuudet.[10]

Jazzissa

Pianisti ja säveltäjä George Russell kehitti tonaalisen järjestelmän lyydisen kromaattisen käsitteen (engl. Lydian Chromatic Concept of Tonal Organization), jolla oli suuri vaikutus jazzmaailmassa. Siitä muun muassa Miles Davisin, John Coltrane, Ornette Coleman ja Woody Shaw saivat aiheen moniin sävellyksiinsä.[11]

Populaarimusiikissa

Vastaavia asteikkoja muissa musiikkikulttuureissa

Lyydistä asteikkoa vastaava raga intialaisessa musiikissa on Kalyāna.[14]

Lähteet
  • Bruce Benward, Marilyn Nadine Saker: Music in Theory and Practice (8. painos). McGraw-Hill, 2009. ISBN 978-0-07-310188-0..
  • George Thaddeus Jones: Music Theory: The Fundamental Concepts of Tonal Music Including Notation, Terminology, and Harmony. New York, Hagerstown, San Francisco, Lontoo: Barnes & Noble. ISBN 9780064601375.
  • Scott Miller: Mel Bay's Getting Into … Jazz Fusion Guitar. Pacific, Missouri: Mel Bay Publications, 2002. ISBN 0-7866-6248-4.

Viitteet
  1. ”Kreikan musiikki”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A-L), s. 225. Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4.
  2. André Barbera: Octave SpeciesAndré Barbera. Journal of Musicology, Heinäkuu 1984, 3. vsk, s. 229–241. doi:10.1525/jm.1984.3.3.03a00020. Artikkelin verkkoversio.
  3. Andrew Barker: Greek Musical Writings. 2. osa, s. 15. Cambridge Readings in the Literature of Music, Cambridge University Press, 1989.
  4. ”Kreikan musiikki”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A-L), s. 225. Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4.
  5. Stanley Sadie, John Tyrrell (toim.): ”Dorian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2 painos. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  6. ”Kirkkosävellajit”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo–Kulttuurikieli), s. 1010-1012. Otava, 1912.
  7. Egert Pöhlmann, Martin L. West: Documents of Ancient Greek Music: The Extant Melodies and Fragments, s. 85. Oxford: Clarendon Press, 2001. ISBN 0-19-815223-X.
  8. Bruckner and the Phrygian Mode. Music and Letters, 2005, 86. vsk, nro 1, s. 74–99. doi:10.1093/ml/gci004.
  9. Ronald Smith: Alkan, the Man and Music. Lontoo: {{{Julkaisija}}}, 2000.
  10. Las sinfonías de Carlos Chávez (osa 2). Pauta: Cuadernos de teoría y crítica musical, 1987, 6. vsk, nro 22, s. 81–91..
  11. Frequently Asked Questions about George Russell’s Lydian Chromatic Concept Of Tonal Organization lydianchromaticconcept.com. Viitattu 5.9.2015.
  12. Wayne Chase: How Music Really Works!: Musical and Lyrical Techniques of the Masters (2. painos). Roedy Black Publishing Inc, 2006. ISBN 1-897311-55-9; ISBN 1-897311-56-7.
  13. The Major Scale Modes ethanhein.com. 2012. Viitattu 5.9.2015.
  14. ”Intialainen musiikki”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 3. osa (Herz–Laudes, s. 149. Otava. 951-1-04553-9.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.