Lynn Harrell

Lynn Harrell (30. tammikuuta 1944 New York, New York – 27. huhtikuuta 2020)[1] oli yhdysvaltalainen sellisti. Hänen isänsä oli baritoni Mack Harrell ja äitinsä viulisti Marjorie McAlister Fulton. 8-vuotiaana Harrell päätti opetella sellonsoittoa, jota hänelle opetti aluksi New Yorkin filharmonikkojen Heinrich Joachim. 12-vuotiaana Harrell muutti perheineen Texasin Dallasiin, jossa häntä opetti Lev Aronson. Denton High Schoolia käytyään hän opiskeli New Yorkin Juilliard Schoolissa Leonard Rosen johdolla. Myöhempiä opintoja hän suoritti Philadelphian Curtis Institute of Musicissa.[2]

Lynn Harrell

Debyyttinsä Harrell teki vuonna 1961 New Yorkin filharmonikkojen kanssa Carnegie Hallissa. Hänen isänsä kuoli syöpään vuonna 1960 ja äitinsä auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 1962. Harrell toimi Clevelandin orkesterin ensimmäisenä sellistinä vuosina 1964–71. Tänä aikana hän ystävystyi James Levinen kanssa. Resitaalidebyyttinsä Harrell teki New Yorkissa vuonna 1971. Käännekohta uralla tapahtui vuonna 1975, jolloin Harrell voitti Avery Fisher -palkinnon. Sittemmin hän loi eri maanosiin ulottuvan uran. Hänen kymmenien levytystensä joukossa ovat tulkinnat Johann Sebastian Bachin soolosellosarjoista, Victor Herbertin sellokonsertosta nro 1 (ensimmäinen levytys), William Waltonin konsertosta ja Donald Erbin konsertosta. Grammy-palkinnot Harrell voitti Itzhak Perlmanin ja Vladimir Ashkenazyn kanssa Pjotr Tšaikovskin ja Ludwig van Beethovenin triojen levytyksistä.[2]

Harrell soitti Domenico Montagnanan (1720), Antonio Stradivariuksen (1673) ja Christopher Dungeyn (2008) rakentamilla selloilla.[2]

Harrell voitti lukuisia palkintoja uransa varrella. Hänen vaimonsa oli viulisti Helen Nightengale, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta, Hanna ja Noah. Harrell oli aiemmin naimisissa journalisti-kirjoittaja Linda Blandford-Katen kanssa; tästä avioliitosta syntyivät kaksoset. Harrell asui Kalifornian Santa Monicassa.[2]