Lyhytkarvainen saksanseisoja

Lyhytkarvainen saksanseisoja (Deutsch kurzhaar) on mannermainen lintukoirarotu, joka on jalostettu Saksassa 1800-luvulla. Lyhytkarvainen saksanseisoja on monipuolinen ja monikäyttöinen metsästyskoira, jota käytetään pääasiassa seisovana lintukoirana.

Lyhytkarvainen saksanseisoja
Avaintiedot
Alkuperämaa  Saksa
Määrä Suomessa rekisteröity 8 742[1]
Rodun syntyaika 1800-luku
Alkuperäinen käyttö metsästys
Nykyinen käyttö metsästys
Elinikä 12–14 vuotta
Muita nimityksiä öklöttäjä, reppukoira
FCI-luokitus ryhmä 7 Seisovat lintukoirat;
alajaos 1.1 Mannermaiset "braque"-tyyppiset
#119
Ulkonäkö
Paino 22–32 kg
Säkäkorkeus Urokset 62–66 cm, nartut 58–63 cm
Väritys Yksivärinen ruskea. Ruskea jossa vähäisiä valkoisia tai pilkullisia merkkejä rinnassa ja raajoissa. Tumma ruskeapäistärikkö. Vaalea ruskeapäistärikkö (kimo). Valkoinen, jossa ruskea pää ja ruskeita laikkuja tai pilkkuja. Musta väri voi esiintyä ruskean tilalla samoina vivahteina tai päistärikkönä. Keltaiset kulomerkit sallitaan. Läsi, otsapiirto ja täplikkäät huulet sallitaan.
Lyhytkarvainen saksanseisoja

Historia

Lyhytkarvaisen saksanseisojan historia alkaa Välimeren maista, joissa koiria käytettiin riistalintujen verkkometsästyksessä sekä haukkametsästyksessä. Seisovat lintukoirat tulivat Ranskan ja Flanderin kautta Saksan hoveihin. Näiden koirien tärkein ominaisuus oli seisontataipumus riistalle. Kaksipiippuisen haulikon käyttöönoton (v. 1750) myötä seisovia lintukoiria tarvittiin yhä enemmän, ja riistalintujen lentoon ammunnasta tuli kuninkaallinen urheilumuoto. Napoleonin murskattua feodaalijärjestelmän vuonna 1805 sai saksalainen keskiluokka mahdollisuuden pienriistametsästykseen. Saksassa tästä pelkästään seisovasta koirasta jalostettiin monikäyttöinen metsästyskoira risteyttäen siihen vanhoja saksalaisia rotuja kuten vainukoira, verijälkikoira, ajokoira ja vinttikoira. Hektor I (synt. 1872) pidetään lyhytkarvaisen saksanseisojan esi-isänä. Sen aikaisen koiran tyyppi poikkesi nykypäivän saksanseisojasta. Ne olivat enimmäkseen raskaita, niillä oli usein riippuva maha tai notkoselkä, tihrusilmät ja pehmeät käpälät. Siksi ne työskentelivät verkkaisemmin ja olivat yleensä hyviä noutajia.[2][3][4]

Lisäämällä tarkkaan harkittu annos pointteriverta, kuten Solms-Braunfels’in prinssi Albrecht ehdotti, saatiin lyhytkarvaisen saksanseisojan vainu paranemaan ja rakenne kevenemään. Vuodesta 1897 alkaen julkaistu vuosikirja ”Zuchtbuch Deutsch Kurzhaar” on ollut perusta kehitettäessä rodun jalostusta. Prinssi Albrecht zu Solms-Braunfeld kirjasi lyhytkarvaisen saksanseisojan rotumerkit, laati rakenteen arvosteluohjeet ja lopulta yksinkertaiset koesäännöt metsästyskoirille. Nykyään lyhytkarvaisella saksanseisojalla on tarkat jalostus- ja koesäännöt.[2][3][4]

Ulkonäkö

Lyhytkarvaisen saksanseisojan yleisolemusta kutsutaan jaloksi, nopeaksi, kestäväksi, voimakkaaksi ja sopusuhtaiseksi. Rungon pituuden tulee olla hieman pidempi kuin säkäkorkeus. Kallo on hieman kaartuva. Kirsu on tavallisesti joko ruskea tai musta: pohjaväriltään valkoisilla voi olla täplikäs tai punainen kirsu. Kuonon pitää olla tarpeeksi pitkä, jotta se soveltuu saaliin kantamiseen. Häntä on keskipitkä, hieman kärjestä suppeneva. Rodun värejä ovat ruskea, ruskea valkoisin merkein, tumma ruskeapäistärikkö (ruskea pää ja ruskeita laikkuja sekä pilkkuja), vaalea ruskeapäistärikkö eli kimo, valkoinen ruskein merkein ja ruskea pää ja musta. Keltaiset kulomerkit ovat sallittuja.[5]

Urosten säkäkorkeus on 62–66 cm ja narttujen 58–63 cm.[5]

Käyttö

Lyhytkarvainen saksanseisoja on monipuolinen metsästyskoira. Sitä voidaan käyttää kaikissa maastoissa, kuten avoimilla tai hyvin peitteisillä alueilla. Se on jalostettu kanalintujen metsästykseen, missä se hakee riistan, seisoo sen ja noutaa pudotetun linnun. Lyhytkarvaista saksanseisojaa käytetään muun muassa sorsastuksessa. Lintujen metsästyksen lisäksi sitä voidaan käyttää pienpetojen, kuten kettujen tai supikoirien, metsästyksessä. Hyvän hajuaistin takia sitä voidaan käyttää myös jäljestämiseen.[3][4]

Valjakkourheilu

Saksanseisojien käyttö valjakkourheilussa on kasvanut viime vuosina. Koiran suurehko koko, vahva rakenne ja nopeus tekevät siitä erinomaisen vetokoiran erityisesti lyhyillä kilpamatkoilla, ns. sprint-luokissa. Ilman kärryä tai rekeä tapahtuvassa canicross-, eli koirajuoksussa ovat saksanseisojat lyhyillä matkoilla (5 km ja alle) yleinen koirarotu. Rotua käytetään myös reki- ja kärryluokissa lyhyillä matkoilla, sekä koirapyöräilyssä.lähde?

Pidemmillä matkoilla rodun ominaisuudet eivät ole parhaimmillaan. Suurikokoisena rotuna se kuluttaa paljon energiaa eikä sen energiatehokkuus ole varsinaisten rekikoirarotujen kanssa vertailukelpoinen.lähde?

Luonne

Vahva, tasapainoinen, luotettava ja hillitty.[5]

Lähteet
  1. KoiraNet-jalostustietojärjestelmä (Suomen Kennelliitto. Viitattu 4.9.2016)
  2. Rodunkuvaus Saksanseisojakerho. Arkistoitu 21.9.2015. Viitattu 9.10.2015.
  3. Lyhytkarvainen saksanseisoja koirat.com. Viitattu 9.10.2015.
  4. Jalostuksen tavoiteohjelma 2011-2015 Saksanseisojakerho. Viitattu 9.10.2015.
  5. Lyhytkarvainen saksanseisoja (pdf) Kennelliitto. Viitattu 9.10.2015.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.