Sileäkarvainen skotlanninpaimenkoira

Rotumääritelmän mukaan sileäkarvaisen collien rakenne ilmentää vahvuutta ja toiminnallisuutta. Se ei ole kömpelö eikä millään lailla karkea, vaan keskikokoinen ja rakenteeltaan sopusuhtainen koira. Sileäkarvaisen collienartun säkäkorkeus on 51–56 cm ja uroksen 56–61 cm. Pään muoto muistuttaa tylppää kiilaa. Sen korvat ovat levossa taaksepäin taittuneet, mutta kun koira valpastuu, korvat nousevat puolipystyyn. Silloin korvan ylin kolmasosa on eteenpäin taittunut. Häntä on pitkä ja levossa riippuva.

Sileäkarvaisen collien turkki on lyhyt ja kaksikerroksinen: peitinkarva on karkeahkoa, pohjavilla erittäin tuuheaa. Karvaa lähtee paljon. Karvaa ei trimmata eikä leikata. Rotumääritelmä hyväksyy kolme eri värimuunnosta: soopeli, ”tricolor” eli merkkivärinen ja ”blue merle” eli mustapohjainen merle. Kaikkiin värityksiin liittyy valkoiset merkit, joiden määrä voi vaihdella. Seuraavat merkit ovat toivottuja: täysi tai osittainen valkea kaulus, valkea rinta, raajat ja käpälät, valkea hännänpää. Kuonossa, kallossa tai molemmissa voi olla valkea piirto.

Soopeli on mikä tahansa ruskean sävy vaaleasta kullanväristä tumman mahonginruskeaan. Peitinkarvoissa on vaihtelevasti mustat karvanpäät. Rodun harrastajien piirissä soopeliväritys jaetaan kahteen tyyppiin: niin sanottuun ”dominanttisoopeliin” (oletettu genotyyppi A^yA^y) ja ”tricolor-tekijäiseen soopeliin” (oletettu genotyyppi A^yA^t eli merkkivärityksen kantaja). Edellinen on väritykseltään ruskeavoittoinen, jälkimmäinen mahonginsävyinen ja tumma runsain mustin karvoin. Nimitys ”dominanttisoopeli” viittaa siihen, että tällainen koira saa kolmiväriseen yhdistettynä vain soopelinvärisiä pentuja. Genetiikan kannalta nimitys on virheellinen, koska dominoivuus on alleelin, ei genotyypin ominaisuus.

Tricolorilla eli kolmivärisellä pääväri on musta, jossa on syvän punaruskeat merkit raajoissa ja päässä.

Blue merlellä pääväri on jakautunut epätasaisina laikkuina sinervän harmaaseen ja mustaan väriin. Näyttelykoirilla vaikutelma mustista laikuista siniharmaalla pohjalla on toivotumpi. Syvät punaruskeat merkit ovat blue merle -värityksessä toivottuja, mutta niiden puuttuminen ei ole virhe.

Homotsygoottiin merleen kiinteästi liittyvien vakavien terveysongelmien vuoksi Suomen Kennelliitto ei enää rekisteröi pentuja yhdistelmistä merle × merle tai merle × soopeli.

• 
  soopeli
• 
  blue merle
• 
  tricolor

Sileäkarvaisen collien luonnetta kuvaillaan rotumääritelmässä seuraavasti: iloinen ja ystävällinen, ei vähääkään hermostunut eikä aggressiivinen. Sileäkarvaisen collien tulee olla myös paimenkoirille tyypillisesti työskentelynhaluinen ja toimintakykyinen. Se on aktiivinen ja vilkas rotu, ja sen olemuksen tulisi ilmentää älykkyyttä. Sileäkarvainen collie ei ole jokaisen paras kaveri, se on yleensä vieraita kohtaan välinpitämätön ja tyyni, mutta omistajaansa kohtaan uskollinen ja osoittaa kiintymystään selvästi. Se on innokas ja toimelias, ja halutessaan siitä saa loistavan harrastuskoiran.

Sileäkarvaisen collien alkuperä on melkoisesti hämärän peitossa. On olemassa monia teorioita collie-rodun esi-isistä. Erään teorian mukaan 1700-luvun lopulla Islannista tuotiin koiria Englantiin. Jotkut väittävät collien olevan suoraan näiden koirien jälkeläinen. Todennäköisesti collie on kuitenkin syntynyt vanhoista brittiläisistä koirista. Saattaa kuitenkin olla että näihin vanhoihin brittiläisiin paimenkoiriin on jossain vaiheessa sekoittunut muualta tullutta verta. 1500-luvun lopulla tuli Isossa-Britanniassa voimaan laki, jonka mukaan kaikki koirat, joista ei maksettu veroa, piti tehdä raajarikoiksi. Ainoastaan lammas- ja sikopaimenet sekä metsämiehet saivat pitää koiraa verotta, mikäli siltä typistettiin häntä. Satojen vuosien valinnan tuloksena perinnöllinen töpöhäntäisyys yleistyi. Näillä luonnostaan töpöillä koirilla oli aina valkoinen hännänpää. Paimenilla oli apunaan lampaita paimentamassa niin sanottu grazier’s dog. Nämä paimenkoirat ovat varmasti vaikuttaneet matkalla kohti nykypäivän collieta.

Viime vuosisatoina skotlantilaiset paimenet vaikuttivat eniten collieiden kehitykseen, sekä luonteeseen että ulkonäköön. Alkuperäinen collie muistutti ulkonäöltään paljon nykyistä bordercollieta: sen raajat olivat matalammat, kallo leveämpi ja pää lyhyempi. Lammaskoirille asetettuja vaatimuksia olivat esimerkiksi työkykyisyys ja -halu, oppimiskyky ja tottelevaisuus sekä vaikeisiin sääolosuhteisiin sopeutuminen. Koiran oli oltava myös erittäin kestävä ja tarvittaessa ketterä.

Alkuperäisiin piha- ja paimenkoirina toimineisiin collieihin ei juurikaan kiinnitetty huomiota. Käännekohta rodun kehityksessä tapahtui 1800-luvulla, kun kuningatar Viktoria kiinnostui rodusta. Kuninkaallisen kiinnostuksen seurauksena rotu tuli muotiin ja yleistyi. Prinsessa Viktorian tullessa kuningattareksi vuonna 1837 hänellä oli useita pitkä- ja lyhytkarvaisia collieita, joita käytettiin sekä paimenina että seurakoirina. Tunnetuimpia kuningattaren koirista oli Gipsy, joka oli pikimusta lukuun ottamatta varpaiden kärkiä, jotka olivat valkoiset. Lyhytkarvaisista tunnetuin oli uros Sharp, joka oli kuningattaren kumppani 15 vuoden ajan ja sen haudalla on Windsorin puistossa on muistopatsas.

Suurin osa tuon ajan koirista oli lyhytkarvaisia, tai ainakin ne näyttivät siltä. Siihen aikaan oli tavallista, että myös pitkäkarvaiset koirat kerittiin samaan aikaan lampaiden kanssa. Näyttelytoiminta alkoi Britanniassa 1800-luvun puolivälin jälkeen, jolloin myös monesta rodusta alkoi kehittyä nopeasti kaksi eri linjaa, näyttelykoirat ja käyttökoirat. Väitetään, että collien värin parantamiseksi jalostuksessa käytettiin irlannin- ja gordoninsetteriä. Pään muodon aikaansaamiseksi rotuun risteytettiin luultavasti myös venäjänvinttikoiraa.

Englannin kennelklubin rotukirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1874 ja siinä on rekisteröitynä 78 lammaskoiraa ja scotch-colleyta, joista kuusi oli töpöhäntäisiä. Vuonna 1895 collie oli Englannin rekisteröintilistan kärjessä. Ensimmäisen rotumääritelmän collielle tekivät Mr. Shirley ja W.W. Thomson vuonna 1881. Rodun nimeksi muutettiin pitkä- ja lyhytkarvainen collie vuonna 1885. Rotumääritelmät olivat samanlaiset molemmille turkinlaatua lukuun ottamatta.

Ensimmäinen maailmansota vaikeutti jalostustyötä suuresti: ruuasta oli pulaa ja koiria oli lopetettava. Sodan jälkeen kasvattajille koittivat paremmat ajat, ja monet maailmankuulut kasvattajat aloittivat toimintansa. Toinen maailmansota aiheutti monen colliekennelin tuhon, ja sodan jälkeen koiria oli jäljellä enää kourallinen. Muutaman kasvattajan ahkera jalostustyö kuitenkin pelasti rodun. Joidenkin asiakirjojen mukaan nykypäivän sileäkarvainen collie oli tulos risteytyksestä, jossa käytettiin mustavalkoista collieta ja englanninvinttikoiraa. Näyttelyissä sileäkarvainen collie hävisi aina näyttävämmälle pitkäkarvaiselle versiolle, mutta työkoirana se oli hyvin suosittu.

Ensimmäinen sileäkarvainen collie tuli Suomeen vuonna 1977. Vuonna 2012 Suomen Kennelliitto päätti muuttaa virallisen rotunimen muotoon "sileäkarvainen skotlanninpaimenkoira l. sileäkarvainen collie"ja 3.3.2012 hyväksytty uusi rotumääritelmä tunnustaa virallisesti kyseisen nimen.[3]

Collie on yleisesti katsottuna terve rotu. Collie kuuluu Suomen Kennelliiton perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmaan PEVISAan. Jotta colliepennut rekisteröitäisiin, niiden vanhemmilla täytyy olla lonkka- ja kyynärkuvauslausunnot ja silmätarkastustulokset. Lyhytkarvaisen collien perinnöllisiin sairauksiin kuuluvat mm. lonkkaniveldysplasia, CEA ja haiman vajaatoiminta. Lonkkaniveldysplasia eli lonkkanivelen kasvuhäiriö on perinnöllinen vika, mutta se ei kuitenkaan periydy selvän ja yksinkertaisen kaavan mukaan. Lonkkavian ilmenemiseen vaikuttavat paljon myös ympäristötekijät. Sileäkarvaisella colliella ei lonkkavikaa kuitenkaan ole ongelmaksi asti.

CEA (Collie eye anomaly) on yleisnimitys collierodulla tavattaville silmäsairauksille. Se on hyvin yleinen, mutta onneksi se on vain todella harvoin vakava. Nykyään CEA:lle on olemassa geenitesti ja jalostuskoiria geenitestataan melko paljon, joten tilanne on CEA:n osalta paranemassa. CEA:n ensimmäinen aste, CH ja CRD ei vaikuta koiran näkökykyyn mitenkään. Toinen aste, coloboma ei yleensä vaikuta koiran näkökykyyn. Kolmas aste ablaatio vaikuttaa näkökykyyn heikentävästi, ja koira saattaa jopa sokeutua kokonaan. Se on kuitenkin harvinaista, ja useimmiten se näkyy vain toisessa silmässä, jolloin näkökyky ei mene kokonaan. Neljäs muoto on silmänsisäiset verenvuodot. Se voi osittain parantua, mutta on todennäköistä että niitä ilmenee iän myötä uudelleen. Tämä on todella harvinainen, mutta kuitenkin äärettömän vakava tila colliella, ja voi aiheuttaa kivuliasta silmän sisäistä painetta. Sileäkarvaisella collieilla silmäsairauksia ei esiinny yhtä paljon kuin pitkäkarvaisilla.

Haiman vajaatoiminta on erittäin harvinaista, ja sen on todettu olevan perinnöllinen pitkäkarvaisilla collieilla. Sileäkarvaisilla collieilla sairautta ei ole Suomessa tavattu, mutta on mahdollista että sitä esiintyy myös niillä. Sairauden puhkeamiseen vaikuttavat todennäköisesti myös ympäristötekijät. Oireet ilmenevät tavallisesti 1–3 vuoden iässä.

• Rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto, pdf)
• Suomen collieyhdistys
• Collien historiaa (Arkistoitu – Internet Archive) (Colliemaailma)
• Lyhytkarvaisen collien jalostuksen tavoiteohjelma