Luuttu
Luuttu on näppäilemällä soitettava kielisoitin. Sille ovat tyypillisiä lyhyt kaula ja pyöreä, hyvin syvä kaikukoppa sekä verraten pieni kaikuaukko, joka vaikuttaa soittimen dynamiikkaan ja resonanssiin. Luuttu, joka kehitettiin keskiajalla, on saanut alkuperänsä Lähi-idässä keksitystä samankaltaisesta soittimesta. Barokkiluutun tunnistaa leveästä otelaudasta, renessanssin aikana otelauta oli kapeampi.
.jpg.webp)
Historia
Luuttu kulkeutui Eurooppaan Lähi-idästä joko ristiretkeläisten aiheuttaman väestöliikkeen tai kaupankäynnin kautta. Keskiajalla luutut olivat pieniä, 4- tai 5-kielisiä soittimia, joita näppäiltiin sulan tyvellä. Renessanssin aikana kieliä lisättiin ja luuttua soitettiin sormin. Samalla myös kehitettiin erikokoisia luuttuja eri äänialueineen. Luuttumusiikki oli aikakaudella hyvinkin suosittua, ja soittimelle sävellettiin paljon teoksia. 1500–1600-lukujen vaihdetta kutsutaan usein englantilaisen luuttumusiikin kultakaudeksi muun muassa John Johnsonin ja John Dowlandin teoksien ansiosta.
Barokin myötä luuttu siirtyi yhä enemmän taustasoittimeksi, kunnes sen lopulta korvasivat lähinnä erilaiset kosketinsoittimet kuten cembalo ja myöhemmin piano. Barokinajalta on kuitenkin joitakin luuttumusiikin keskeisiä teoksia kuten Johann Sebastian Bachin kuusi luuttusarjaa ja Antonio Vivaldin luuttukonsertot. Luuttu katosi länsimaisesta soitinperinteestä lähes kokonaan. 1900-luvun alussa heräsi kiinnostus historialliseen musiikkiin ja myös luuttuun.