Luterilaisuus

Luterilaisuuden lähtökohtana on Martti Lutherin katolisen kirkon armo-oppiin kohdistama kritiikki. Luther kritisoi facere quod in se est -oppia, jonka mukaan Jumala antaa armonsa sille, joka tekee parhaansa. Kritiikkiin liittyi aikansa hurskauselämän kritiikki, joka kohdistui messu-uhrioppiin, aneisiin ja pyhimysten palvontaan. Julkinen protesti alkoi 95 teesin kirjoittamisesta.

Luther korosti, että Jumalan armo saadaan ”yksin armosta ilman lain tekoja”. Tällä hän halusi korostaa, että ihminen ei voi omilla teoillaan tai ajatuksillaan ansaita Jumalan suosiota. Pelastus annetaan ihmiselle puhtaasti armosta. Armon antaja on Jumala, ja ihminen tarvitsee pelastuksen vastaanottamiseen vain uskonsa, joka tarrautuu Jumalan lupaukseen armosta. Jumalan ja ihmisen väliin ei saa tulla mikään meidän tekomme, vaan yksin Kristus.

Jumalan suosio eli pelastus saadaan puolestaan yksin Kristuksen tähden Kristuksen ainutkertaisen ristinkuoleman johdosta. Kristuksen ainutkertainen uhri ristillä on ainoa uhri, joka voi vaikuttaa pelastukseen ihmisen ja Jumalan välillä. Tällä hän kritisoi oman aikansa katolista messu-uhrioppia, jonka mukaan messussa kirkko uudisti Kristuksen uhrin verettömästi ja näin sai aikaan sovittavan armon messuun osallistuvien ja Jumalan välillä.

Lisäksi Luther kritisoi aneita. Katolisen kirkon käsityksen mukaan kirkon pyhimykset ovat tehneet elämänsä aikana niin paljon hyvää, että niistä on syntynyt kirkolle hyvien tekojen ylijäämää. Tätä armon aarretta kirkko jakaa aneina kristityille. Aneopin mukaan ane antaa vapautuksen tietystä määrästä kiirastulessa vietettäviä vuosia. Kiirastuli oli hyvin keskeinen 1500-luvun kansanhurskauden käsitys. Vain erityisessä hurskauden säädyssä eli munkkina tai nunnana saattoi saavuttaa pyhyyden tason, jolla pääsi suoraan taivaaseen.

Näistä käsityksistä on muotoutunut luterilaisuuden iskulause ”yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden” (sola fide, sola gratia, propter Christum).

Pääartikkeli: Luterilainen pelastuskäsitys

Luterilaisen kirkon oppiin kuuluu ennaltamääräys eli predestinaatio. Oppi, kuten se esitetään Yksimielisyyden ohjeessa[3], erottaa ennaltatietämisen (praescientia) ja ennaltamääräämisen, ja opettaa niin sanottua yksinkertaista predestinaatiota, jossa pelastettavien pelastuksen syy on Jumalan armo ja valinta, mutta kadotukseen joutuvien kadotuksen syy on näiden oma synti.

Predestinaatio on taustateoria luterilaiselle pelastusopille. Pelastusopissa keskeistä on oppi vanhurskautumisesta yksin uskosta (sola fide). Usko pelastaa ihmisen. Luterilaisuus tekeekin jyrkän erottelun vanhurskautuksen ja pyhityksen välille. Ensisijaisesti pelastus on vanhurskautusta, jossa ihminen tulee Jumalan lapseksi, ja tämä tapahtuu vain uskon kautta armosta. Pyhityksessä puolestaan ihmisen usko ja teot yhdessä vaikuttavat hänessä lisääntyvän pyhyyden.

Katolisen kirkon armo-opin ja keskeisten hurskausmuotojen kritiikki johti luonnollisesti riitaan kirkollisen auktoriteetin kanssa. Luther puolustautui vetoamalla Raamatun arvovaltaan. Luther nimittäin vetosi löytöjensä tueksi tiuhaan Raamatun kirjoituksiin, aivan erityisesti Paavalin kirjeeseen roomalaisille ja kirjeeseen galatalaisille. Tämä johti suoraan sen kritisoimiseen, miten kirkollinen opetushierarkia voi määritellä pelastukseen tarvittavan kirkon opin. Ainakin kirkollinen arvovalta kristillisen opin tulkitsijana koki kolauksen. 1500-luvun hurskauselämään ei kuulunut Raamatun lukeminen, ja kun messukin toimitettiin latinaksi, oli kansan raamatuntuntemus hyvin heikkoa. Katolinen kirkko ei myöskään erityisesti suosinut kansan raamatunlukua. Lutherin raamattuperusteluista syntyi uskonpuhdistuksen raamattuperiaate eli yksin Raamattu (sola scriptura). Luther käänsi pian Raamatun saksaksi, ja kansankielisestä Raamatusta tuli reformaation keskeinen tuntomerkki.

Historiallisista syistä luterilainen kirkko suhtautuu jossain määrin kriittisesti kirkolliseen hierarkiaan. Saksassa uskonpuhdistus ei saanut taakseen yhtään piispaa, joten Saksan luterilaisista maakirkoista hävisi piispan virka. Irtautuminen katolisen kirkon seurakuntarakenteesta johti myös seurakunnan toisenlaiseen määrittelyyn. Katolista kirkkoa vähemmän korostetaan seurakunnan ja kirkon organisatorista yhteyttä oikean uskon takaajana. Augsburgin tunnustuksen määritelmän mukaan ”kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein jaetaan”.

Luterilaisuudessa on vahva käsitys kristittyjen yhteisestä pappeudesta. Jokainen kristitty on kasteen perusteella oikeutettu lähestymään Jumalaa ja hoitamaan hengellisiä tehtäviä kirkossa. Evankeliumi ja sakramentit on annettu ensisijaisesti kirkolle ja ne ovat kirkon hallussa. Jokainen seurakunnan jäsen on siinä mielessä pappi, että hänellä on kristittynä hengellinen kelpoisuus olla evankeliumin julistaja ja pyhien toimitusten hoitaja. Luterilaisen käsityksen mukaan tästä hengellisestä pappeudesta ei kuitenkaan seuraa, että yksittäisellä kristityllä olisi lupaa omavaltaisesti ryhtyä julkisesti hoitamaan kirkolle annettuja tehtäviä. Evankeliumin julistamista ja sakramenttien hoitamista varten kirkossa on myös erityinen pappisvirka, jota saa hoitaa vain oikein annetun kutsun ja vihkimyksen jälkeen. Erityisesti sakramenttien ja pyhien toimitusten hoitaminen kuuluu niille, jotka seurakunta on kutsunut tehtävää hoitamaan. Papilla ei siten ole muista kristityistä erottuvaa hengellistä laatua tai persoonaansa pappisvihkimyksessä annettua muuta ominaisuutta, joka tekisi hänet paremmaksi hoitamaan tehtävää. Pappisvirka perustuu seurakunnan kutsuun ja vihkimykseen ja antaa luvan hoitaa näitä tehtäviä. Pappisvirka säilyi siten luterilaisessa kirkossa. Se on Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan säätämä ja on tarkoitettu sitä varten, että ihmiset voisivat saada pelastavan uskon.

Sen sijaan piispan vihkimyksen luterilaisissa kirkoissa tekivät aluksi joskus papit eivätkä edelliset piispat. Tämän uskottiin seuraavan alkukirkon esikuvaa. Näin piispanvihkimysten ketju katkesi muun muassa Saksassa, joskaan ei Ruotsissa, eikä luterilaisilla kaikissa maissa ole niin sanottua apostolista seuraantoa kuten katolisessa kirkossa, jossa piispat uskotaan vihityn apostoleista lähtevässä ketjussa.[4]

Luterilainen reformaatio säilytti sakramentteina (pyhä toimitus) vain kasteen ja ehtoollisen. Sakramenteiksi määriteltiin vain ne toimitukset, jotka kirkko katsoo Jeesuksen asettaneen. Augsburgin tunnustus mainitsee sakramenteista puhuessaan myös ripin.

Luther sovelsi Augustinuksen kastekäsitystä laajentaen sen koko sakramenttikäsitykseen. Sakramentin luo Jumalan lupaus yhdistettynä aineeseen (Accedat verbum ad elementum, et fit sacramentum, Sana laskeutuu [materiaaliseen] elementtiin ja syntyy sakramentti). Reformaatiossa korostettiin Kristuksen asemaa pelastavan armon tuojana niin paljon, että sakramentin määrittelyyn lisättiin käsitys, että sen tuli olla Kristuksen asettama ja armon välittäjä. Luther piti varhaiskautenaan myös rippiä sakramenttina, mutta ajatuksesta luovuttiin, koska rippiin ei liity ainetta. Rippi on kuitenkin luterilaisessa teologiassa armonväline. Myös pappeuden sakramentaalinen asema ei ole täysin hylätty, koska pappeus on armonvälineiden hoitajan virka.

Luterilaisuus säilytti joitain katolisen kirkon sakramenteista toimituksina ja rituaaleina, kuten konfirmaation, avioliittoon vihkimisen ja hautajaiset. Avioliittoon vihkimistä pidettiin reformaation seurakunnissa puhtaasti maallisena asiana eikä sakramenttina.

Luterilaisuuden pyhä kirja on muiden kristittyjen tavoin Raamattu. Sitä tulkitaan nykyisin yleensä pelastushistoriallisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman (evankeliumin) merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin lakeja muistuttavat opetukset. Evankeliumia Raamatussa on se mikä ajaa Kristuksen asiaa (eli armoa, niin sanottu Christum agere -periaate).

Luther harjoitti myös merkittävää raamattukritiikkiä. Hän arvosteli Uuden testamentin kirjoja, joissa armo oli hänen mukaansa vain hämärästi näkyvissä. Tällainen oli muun muassa Jaakobin kirje. Vanhan testamentin kirjoina siirryttiin Lutherin vaikutuksesta käyttämään niin sanottua heprealaista kaanonia, josta apokryfiset kirjat oli jätetty pois. Katolisessa kirkossa oli siihen saakka käytetty pyhänä kirjana Septuagintan mukaista Vanhaa testamenttia. Heprealainen kaanon, josta osa Septuagintaan kuuluvista kirjoista oli poistettu, oli syntynyt juutalaisuuden parissa vasta kristinuskon syntymisen ja vakiintumisen jälkeen. Protestanttisten painettujen Raamattujen Vanha testamentti on yleensä ollut heprealaisen kaanonin mukainen. Luther tosin piti apokryfikirjoja hyvinä ja hyödyllisinä lukea, vaikkakaan ei aivan muun Raamatun veroisina. Käsitys yleisestä pappeudesta on kuitenkin johtanut myös vahvaan henkilökohtaisen kotihurskauden arvostamiseen.

Luterilainen oppi on kirjattu luterilaisiin tunnustus­kirjoihin. Niistä keskeinen on Augsburgin tunnustus. Augsburgin tunnustus viittaa alussa kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen, apostoliseen, Nikean ja Athanasioksen uskontunnustukseen, joiden kautta luterilaisuus liittyy vanhan jakamattoman kirkon perinteeseen. Luterilainen kirkko hyväksyy sellaisenaan jakamattoman kristinuskon käsitykset Jumalan kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta. Luterilaiset tunnustuskirjat on koottu Yksimielisyyden kirjaan (Liber concordiae, 1580), joka sisältää edellä mainittujen vanhojen tunnustusten lisäksi Augsburgin tunnustuksen (Confessio Augustana Invariata), Augsburgin tunnustuksen puolustuksen, Lutherin Ison katekismuksen ja Vähän katekismuksen, Tutkielman paavin vallasta ja johtoasemasta sekä Yksimielisyyden ohjeen sekä Todisteiden luettelon. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on katsonut myös Uppsalan kokouksen päätöksen tunnustuskirjaksi, mutta ei tee näin nykyisin. Luterilaisten kirkkojen tunnustuskirjapohja vaihtelee jonkin verran. Jotkin luterilaiset kirkot hyväksyvät tunnustuskirjakseen Yksimielisyyden ohjeen, osa vain Augsburgin tunnustuksen. Siitä on myös käytössä joissakin kirkoissa niin sanottu muutettu versio (Confessio Augustana Variata). Luterilaisen maailmanliiton jäsenyyteen vaaditaan Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin Vähän katekismuksen hyväksyminen.

Luterilaisuudessa tunnustetaan enkelien ja pyhimysten olemassaolo, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa. Pyhiä ihmisiä pidetään nykyisessä opissa esikuvallisina kristittyinä, jotka tarjoavat mallin uskon soveltamisesta elämään. Heitä ei kuitenkaan rukoilla eikä heiltä pyydetä esi­rukouksia, koska luterilaisuudessa katsotaan ihmisen olevan suorassa, välittömässä suhteessa Jumalaan. Tämän vuoksi myös Ave Maria -rukous on jäänyt pois luterilaisten käytöstä. Mariologiassaan luterilainen kirkko liittyy vanhan kirkon mariologisiin dogmeihin Mariasta jumalansynnyttäjänä (theotokos) sekä ainakin virallisesti myös Marian ikuisesta neitsyydestä (semper virgo).[5] Sen sijaan luterilaisuus ei ole omaksunut katolisen kirkon käsitystä Marian peri­synnittömästä sikiämisestä ja taivaaseen­ottamisesta.

• 95 teesiä: Vuonna 1517 munkki-professori Martti Luther julkaisi 95 väitettään. Tästä alkoi hänen kamppailunsa katolisen kirkon opin ja toiminnan muuttamiseksi raamatullisemmaksi.
• Panna: Vuonna 1520 paavi syytti Lutheria harhaoppisuudesta ja julisti hänet kirkon­kiroukseen. Luther poltti panna­kirjelmän samalla roviolla, jolla ylioppilaat polttivat kirkollisia kirjoja.
• ”Tässä seison, enkä muuta voi!” (mitä Luther ei oikeasti sanonut): 1521 keisari Kaarle V kutsui Lutherin puolustamaan oppiaan Wormsin valtio­päiville ja julisti tämän valtakunnankiroukseen. Vaaliruhtinas Fredrik Viisas ”sieppasi” Lutherin turvaan Wartburgin linnaan.
• UT: 1522 Luther käänsi Uuden testamentin saksaksi Wartburgin linnassa ja vaihtoi saksan jumalanpalveluskieleksi latinan tilalle. Hän palasi Wittenbergiin maaliskuussa 1522. Vuonna 1534 hän sai valmiiksi koko Raamatun käännöksen.
• Ruotsin uskonpuhdistus: Vuonna 1523 Ruotsin Tanskasta vapauttanut ja sen rahoittamiseksi pahasti velkaantunut Kustaa Vaasa katkaisi suhteet paaviin ja käytännössä vaihtoi katolisuuden luterilaisuuteen saadakseen kirkon omaisuuden itselleen. Tämän saivat aikaan Saksassa opiskelleet pappisveljekset Olaus ja Laurentius Petri. Tosin vasta vuoden 1593 Uppsalan kokouksessa oppi todettiin virallisesti luterilaisuudeksi. Mikael Agricola suomensi Uuden testamentin 1548.
• Tanska-Norja: luterilaisena Kristian III ei saanut kruunua katolisen isänsä kuoltua, mutta voitti sisällissodan ja teki maasta luterilaisen vuonna 1537.
• Augsburgin tunnustus 1530: Philipp Melanchthonin laatima ja reformaatiota kannattaneiden ruhtinaiden allekirjoittama tunnustus erotti heidät lopullisesti katolisesta kirkosta.
• ”Cuius regio, eius religio”: Lutherin kuoleman (1546) jälkeen alkaneet ruhtinaiden konfliktit päätettiin lopullisesti Augsburgin uskonrauhassa 1555: ”Kenen valta, hänen uskontonsa”, eli ruhtinaat saivat valita uskontonsa, jota koko ruhtinaskunnan tuli seurata.

Vuonna 1580 Tunnustuskirjoja koottaessa alkoi luterilaisuuden sisällä ilmetä erimielisyyksiä oppia koskevista kysymyksistä. Tuolloin luterilaisia ryhmittymiä olivat aitoluterilaisuus, filippistit sekä kryptokalvinistit. Opilliset kiistat koskivat lain kolmatta käyttöä, synergismiä sekä sakramentteja.

1600-lukua kutsutaan yleisesti puhdas­oppisuuden ajaksi. Tuolloin luterilaisessa kirkossa vaikutti niin kutsuttu luterilainen ortodoksia. Samaan aikaan syntyi luterilaisuuden sisälle pietismi vastustamaan puhdasoppisuutta.

1700-luvulla luterilaiset teologit muodostivat kristinuskon puolustuksen uudenaikaisen ajattelun mukaisesti. Tästä syntyi valistunut ortodoksia, jonka mukaan Raamatun totuus oli sopusoinnussa maailman järjen kanssa. Kirkon oppi jakautui täten pysyviin perusoppeihin sekä toisarvoisiin ”aikaisidonnaisiin” ja ”vanhentuneisiin” käsityksiin. Pian tämän jälkeen syntyi neologia, jonka mukaan tunnustukselliset erot olivat menettäneet merkityksensä ja tavoitteli kirkon uudistamista vaatimusten mukaisesti ja yleisen mielipiteen hyväksymäksi. Teologia kehittyi edelleen uusprotestantismiksi, joka kyseenalaisti tunnustuksen sitovuuden.[9]

1700-luvulla luterilaisuuden sisälle syntyi uusia herätysliikkeitä, esimerkiksi Ruotsin kirkon sisälle lukijaisuus. 1800-luku oli luterilaisuudessa herätysliikkeiden aikaa ja niitä syntyi lukuisia. Herätysten pohjalta syntyi myös uusluterilaisuus, joka jatkuu tunnustuksellisena luterilaisuutena.