Lur

Lur on valmistettu valamalla useita lyhyitä putkia, jotka ovat sekä kaarevia että paksuudeltaan muuttuvia, ja juottamalla ne toisiinsa kiinni. Valu tehtiin niin sanottuna vahavaluna, jossa esineestä valmistettiin aluksi vahasta prototyyppi. Vahaesineen ympärille rakennettiin savesta kuoret niin, että valukanaville jätettiin tilaa. Tämän jälkeen poltettiin kuivunut savi kovaksi. Poltossa vaha suli pois ja silloin syntyi varsinainen muotti. Näin voitiin valaa putkia, joiden seinämän paksuus oli 3–5 millimetriä.[2][1]

Putket on juotettu kiinni toisiinsa käyriksi tai kahdesti kaareviksi S-muotoisiksi torviksi. Lurin ohuimmassa päässä on kiinteästi kiinni juotettu suukappale, ja paksuimmassa päässä on suuaukon reunaan kiinni juotettu koristeellinen ympyräkiekko. Kiekossa on monesti 6–10 takomalla pakotettua koristekupua, jotka sijaitsevat tasavälein toisiinsa nähden ja joiden välissä on kaivertamalla tai iskemällä pakotettuja koristekuvioita. Suukappaleen viereen on usein ripustettu kiliseviä helyjä. Joskus lurin runkoon on kiinnitetty ketju sen kantamista varten. Kehittyneimmissä lureissa on ollut keskellä lukko, jonka avaamalla lur katkesi kahdeksi osaksi. Tämä on helpottanut pitkien lurien kuljettamista.[6]

Lurien pituus vaihtelee välillä 1,5–2,4 metriä, ja suuaukon koristekiekko on halkaisijaltaan 13–28 senttimetriä. Lurit painavat yleensä noin kolme kilogrammaa. Niiden ulkonäkö oli aluksi yksinkertaisempi. Niiden esikuvia lienevät sarvi- tai tuohitorvet, joista ne kopioitiin pronssiin. Ensimmäiset torvet olivat kaarevia kuin naudansarvet. Niiden koko kasvoi, ja torvet saivat lisää mutkia. Lopulta ne muistuttivat Brudevælten lureja, joissa putki taivutettiin kaarelle kahta tasoa myöten ja niin, että tasot olivat kohtisuorassa toisiinsa nähden.[2]

Lurit on useimmiten löytynyt pareina. Parit ovat yleensä olleet samankokoiset ja samalla tavalla koristellut. Ainoastaan putkien taivuttelussa on ollut eroa. Kun toinen lur on taivutettu oikealle, on toinen taivutettu samassa kohtaa vasemmalle päin. Tämän vuoksi lurit ovat usein toistensa peilikuvat.[2]

Useat lurit, arviolta noin 15, ovat edelleen hyvässä kunnossa ja niillä voidaan vielä soittaa. Lurien ääni muistuttaa tummasävyistä pasuunan ääntä. Taitava soittaja saa niillä aikaan 8–12 säveltä, mutta soittamisen vaativuudessa ne muistuttavat tavallista venttiilitöntä torvea. Brudevælten lurit, joita löytyi kerralla kuusi soitinta, olivat erilaisissa vireissä. Niiden vireystasot olivat C-, D-, E-, G- ja Es-vireiset. Niillä saattoi soittaa nykystandardin mukaiset sävelasteikot, joten se kertoo jotain pronssikauden musiikin melodioista.[2][6]

Niitä lureja, jotka ovat löytyneet hyvässä kunnossa, on kunnostamisen jälkeen kokeiltu soittaa. Ensimmäinen muusikko, joka tämän teki, oli musiikkitieteilijä Angul Hammerich, joka luennoi aiheesta Kööpenhaminassa vuonna 1893 ja antoi kahden soittajan soittaa lureja näytteeksi. Toisen luennon hän piti vuonna 1925, jonka yhteydessä lurin äänimaailmaa äänitettiin ensimmäisen kerran. Seuraavan äänitteen tekivät Palmer Traulsen ja G. A. Wilkenschildt vuonna 1966 käyttäen Brudevælten lureja.[5]

Vielä 1800-luvulla lureja luultiin sotilaiden merkkitorviksi, mutta ruotsalaisten kalliopiirrosten innoittamana niitä pidetään ennemminkin seremoniallisina uskonnollisiin riitteihin tarkoitettuina soittimina. Kalliopiirroksissa soittajia on usein 2–3, jotka soittavat tiiviissä ryhmässä seisten. Lureja esiintyy myös kalliopiirrosten laivakuvioissa. Laivojen miehistöinä on oletuksen mukaan melojia tai soitajia, ja niiden välistä kohoaa muita korkeammalle lurien käyrät viivat. Näitä on kutsuttu laivalureiksi. Tutkijat uskovat, että niillä soitettiin eniten juhlissa ja seremonioissa merenrantakylissä. On myöskin uskottavaa, että lurien kanssa yhdessä soitettiin muitakin soittimia kuten esimerkiksi rumpuja ja pillejä.[6][7][5]

Uskonnollisuuteen viittaa myös soittimien päätyminen soihin. Pronssiajalla monet nykyiset suot olivat merestä kohoavia lahtia tai poukamia ja umpeen kasvavia lampia tai järvien lahtia. Kun lurit heitettiin veteen votiivilahjoina, jäivät ne sinne laskeutuvan mudan alle. Myöhemmin kehittyi paikalle suo, mistä lurit ovat löytyneet turpeen pohjakerroksista.[7]

• Broholm, H. C., 1958: Bronzelurerne i Nationalmuseet. En arkæologisk Undersøgelse. København.
• Broholm, H. C., 1961: Et lurfund fra Hallenslev Mose, Vestsjælland. Aarbøger for nordisk Oldkyndighed og Historie, s. 147–159.
• Broholm, H. C., 1962: Bronzealderens dragt. Nationalmuseet. København.
• Broholm, H. C., 1965: Lurfundene fra Bronzealderen. København.
• Broholm, H. C., Larsen, W. P. & Skjerne, G., 1949: The Lures of the Bronze Age. København.
• Eskildsen, L., 1971: Holbæk amts bronzealderlurer. Fra Holbæk amt, s. 107–122.
• Jensen, Jørgen, 1998b: De forsvundne bronzealderlurer. Nationalmuseets Arbejdsmark, s. 27–40.
• Lund, Cajsa (red.), 1986: The Bronze Lurs. Second Conference of the ICTM Study Group on Music Archaeology, Stockholm November 19-23. 1984. Vol. II. Publications issued by the Royal Swedish Academy of Music No. 53. Stockholm.
• Lysdahl, P., 1990: Lurparret fra Ulvkær i Vendsyssel. Kuml 1990, s. 7–44.
• Lysdahl, P., 2000: Ulvkærlurerne – gemt af tørv og sand. I: S. Hvass (red.): Vor gemte kulturarv, s. 76–77.