Biotooppi

Tundra on kasvillisuusvyöhyke, joka on puuton. Sitä esiintyy napapiirien seuduilla ja joskus kauempanakin navoista sekä vuoristoissa. Tundraa on kolme tyyppiä: arktinen, antarktinen ja vuoristotundra. Arktista tundraa on pohjoisen Jäämeren ja Grönlannin rannikoilla sekä osissa Kanadaa ja Alaskaa. Antarktista tundraa on Antarktiksen niemimaalla ja joillakin Antarktiksen ja Etelä-Amerikan välisillä saarilla. Vuoristotundra on korkealla vuoristossa oleva puuton paljakka. Korkealla vuoristossa ilmanpaine on alhaisempi kuin vuorten alla. Vuoret yleensä sijaitsevat leveysasteilla, missä päivän pituus on suurimman osan vuodesta erilainen kuin leveysasteilla, missä tundraa yleensä esiintyy. Lisäksi tuuli ja vuorten rinteiden kaltevuus tekevät vuoristo-olosuhteista haastavan kasvillisuudelle ja eläimistölle. Tämä kaikki vaikuttaa vuoristotundran oloihin. Tundralla kasvaa esimerkiksi jäkälää ja varpuja. Tundralla esiintyviä eläimiä ovat karibu ja napajänis.[6]

Pääartikkeli: Metsätyyppioppi, Suotyyppi

Kuivaa kangasmetsää

Kuivan kangasmetsän pohja on hiekkaisaa ja ravinteista niukkaa. Metsä on syntynyt yleensä jääkauden muovaamille harjuille ja hiekkakankaille. Sadevesi valuu hiekan läpi nopeasti kasvien ulottumattomiin ja vie ravinteita mennessään. Siksi puusto on harvaa, ja aurinko pääsee paistamaan suoraan maahan asti. Kangasmetsissä menestyvät sellaiset lajit, jotka eivät haihduta liikaa vettä lehtiensä kautta.

Mänty on yleisin tällaisen biotoopin puu. Sen ohuet, vahapintaiset neulaset estävät tehokkaasti liiallista haihtumista. Maata peittävät muun muassa erilaiset jäkälät, kanerva, puolukka ja variksenmarja.

Koska kasvusto on kankaalla niukkaa, on myös kasveja syöviä eläimiä harvassa. Pohjoisessa poro on sopeutunut laiduntamaan karuilla, jäkälän peittämillä alueilla. Etelämpänä kankaalla voi törmätä hirveen, kettuun, mäyrään tai oravaan. Tyypillisiä lintuja kankaalla ovat metso, kehrääjä, leppälintu, käki ja kulorastas.[7]

Lehtometsää

Lehdossa kasvillisuus on rehevää ravinteikkaan ja multaisan maaperän ansiosta. Lehdoistamme lähes kaikki sijaitsevat Etelä-Suomessa, etenkin lounaassa. Maaperää hoitavat kuolleita eliöitä hajottavat bakteerit, sienet ja lierot. Kosteassa kasvillisuudessa viihtyvät monet hyönteiset ja kotilot. Puusto koostuu monipuolisesti lehtipuista: koivu, haapa, pihlaja, leppä ja tuomi ovat yleisiä lehtipuita suomalaisessa lehdossa. Kuivemmat lehdot ovat usein koivuvaltaisia, tuoreita täyttävät myös lepät. Jaloja lehtipuita edustavat muun muassa metsävaahtera, metsälehmus, tammi, saarni ja jalavat.

Monet lintulajit pesivät lehdossa. Siellä voi kuulla muun muassa satakielen, lehtokertun, kirjosiepon, sinitiaisen, mustarastaan, kuhankeittäjän tai lehtopöllön ääniä. Lehto on uhanalaisena pidetyn liito-oravan asuinympäristö. Muita pieniä nisäkkäitä siellä edustavat lepakko ja metsähiiri. Perhosista lehdoissa viihtyvät jotkut yökköset, kuten ritariyökkönen, lehmuskiitäjä ja useat mittarit. Muista hyönteisistä ukonhattukimalaisia esiintyy siellä, missä on runsaasti ukonhattukasvustoja.[8]

Tuoretta kangasmetsää

Tuoreessa kangasmetsässä biodiversiteetti on suurempi kuin kuivassa kangasmetsässä, mutta pienempi kuin lehdossa. Maaperä on moreenia, jossa on mukana kaikkia kivennäismaalajeja. Moreeni pidättää vettä hyvin ja on ravinteikkaampaa kuin hiekkamaat. Suomessa tuore kangasmetsä on vallitseva metsätyyppi Pohjois-Pohjanmaalta etelään. Lounais-Suomessa niissä on usein lehdonkin piirteitä.

Sammalet peittävät tuoreen kangasmetsän maata yhtenäisenä mattona. Siitä nousee yleisimpänä varpukasvina mustikkaa, riidenliekoa, oravanmarjaa, metsälauhaa ja vanamoa. Valtapuu on kuusi, seassa voi olla myös koivua ja haapaa. Eläimiä tuoreessakaan kangasmetsässä ei ole kovin paljoa, sillä havumetsät ovat karua ympäristöä. Hirvi, orava, kettu ja metsämyyrä ovat tyypillisiä tuoreiden kangasmetsien nisäkkäitä. Linnuista mainittakoon punarinta ja peippo sekä talvella havaittavista linnuista käpytikka, hömötiainen, hippiäinen ja käpylintu.[9]

Savanni on eräänlainen välimuoto aavikoiden ja trooppisten sademetsien välillä. Savannia on eniten Afrikassa, mutta savanneja on myös Keski- ja Etelä-Amerikassa, Kaakkois-Aasiassa ja osassa pohjoista Australiaa. Savannilla on suurimman osan vuodesta kuivaa ja lähes sateetonta. Sadekauden tultua kasvillisuus alkaa levitä heti.[10]

Trooppinen sademetsä on yksi useista sademetsätyypeistä. Siellä kasvillisuus on rehevää ja nopeakasvuista. Niiden kasvi- ja eläinlajisto on runsas. Myös niiden ekologinen lokerosto on monipuolinen. Sademetsät sitovat tehokkaasti hiilidioksidia. Trooppista sademetsää on Brasilissa, Afrikan keskiosissa ja Indonesiassa. Sademetsän kerroksia ovat kenttäkerros, keskikerros, latvakerros ja ylin kerros.[11]

Esimerkiksi Suomen rannikon ulappa-alueiden pintaveden suolaisuus vaihtelee välillä 3–6,5 ‰. Suolaisinta vesi on Saaristomeren ja läntisen Suomenlahden alueilla ja vähenee Perämerta ja itäistä Suomenlahtea kohti. Kasviplanktonin kevätkukinta sijoittuu Saaristomerellä ja Suomenlahdella yleensä huhti-toukokuun vaihteeseen, Selkämerellä toukokuun puoliväliin ja Perämerellä kesäkuun puolelle. Valtalajeja ovat piilevät ja panssarilevät. Itämeren rehevöitymisen myötä typpeä sitovien sinilevien massaesiintymät ovat jokakesäinen ilmiö[12][13].

Myös eläinplankton Itämerellä runsastuu vesien lämmetessä loppukesällä. Yleisimpiä ovat erilaiset rataseläimet, vesikirput ja hankajalkaiset. Ulapan ekosysteemin muita jäseniä ovat mm. kalat sekä saarilla ja luodoilla pesivät linnut ja hylkeet. Ulapan tuottama kuollut orgaaninen aines vajoaa pohjaan jossa se pakkautuu paikalleen tai hajottavat vapauttavat sen takaisin vesipatsaaseen.

Välimerellä merikasvillisuus on hieman erilaista kuin pohjoisempana. Siellä esiintyy erilaisia meriheiniä ja koralleja.[14]

Esimerkiksi Itämeren valoisa vyöhyke ei ulotu yli 20 metriä syvemmälle. Tätä syvemmällä viimeisetkin yhteyttävät kasvit ja levät vaihtuvat erilaisiin selkärangattomiin. Avointen merialueiden syvänteissä elävät sedimenttiin kaivautuvat eläimet kuten valkokatkat ja merivalkokatkat, erilaiset madot ja toukat sekä liejusimpukat. Kovilla pinnoilla vallitsevat sinisimpukat, merirokot, levärupi ja polyypit sekä etenkin Perämerellä sienieläimet ja idässä tulokaslaji vaeltajasimpukka. Toinen vieraslaji liejutaskurapu on viime aikoina vallannut elintilaa sisäsaaristossa.

Pohjan elämää hankaloittaa rehevöitymisen aiheuttama syvänteiden hapettomuus sekä pinnoille kertyvä sedimentti. Hapen loppuessa pohjasedimenttiin sitoutunut fosfori alkaa vapautua takaisin veteen ja ruokkii kuormituskierrettä. Tätä ilmiötä kutsutaan sisäiseksi kuormitukseksi.

Kovilla pohjilla vallitsevia biotooppeja ovat tyypillisesti erilaiset levä- ja selkärangatonyhteisöt. Lajisto vaihtelee veden suolaisuuden, valon määrän ja alueen avoimuuden myötä. Esimerkiksi Itämerellä pinnan lähellä viihtyvät kulutusta kestävät yksivuotiset rihmalevät. Niiden alapuolella yleistyvät rakkohaurut ja vielä syvemmällä erilaiset punalevät. Perämerellä levät korvautuvat erilaisilla vesisammalilla. Levät ja vesisammalet tarjoavat suojaa ja ravintoa monille selkärangattomille, kaloille ja linnuille. Valoisen vyöhykkeen alapuolella kovat pinnat peittyvät mm. sinisimpukoilla, merirokolla ja polyypeillä.

Liikkuvaa pohja-ainesta sitovat valoisan vyöhykkeen putkilokasvit, kuten vidat, ärviät ja haurat. Avoimet alueet ovat pohja-aineksen liikkuvuuden vuoksi hankalia kasvillisuudelle ja vaativat vahvaa juurakkoa. Suojaiset alueet ovat puolestaan alttiimpia liettymiselle ja rehevöitymisen aiheuttamalle samentumiselle.  

Esimerkiksi Itämerellä tyypillisiä pehmeiden pohjien kasvilajeja ovat meriajokas, hapsikat, haurat, vidat ja leviin lukeutuvat näkinparrat. Selkärangattomista yleisimpiä ovat monisukasmadot, simpukat ja äyriäiset.

Matalat merialueet ovat tyypillisesti arvokkaita elinympäristöjä sekä kovan käyttöpaineen alla. Ranta- ja vesikasvillisuus sitovat valumavesien kuljettamaa kiintoainesta ja ravinteita. Matalat ja lämpimät rantavedet ovat hyönteisten ja kalojen kuten haukien, ahventen ja särkikalojen muninta- ja kutupaikkoja. Vesi- ja rantalinnut kokoontuvat matalikkoihin syömään selkärangattomia ja kaloja. Valtamerten saaristojen rannikoilla esiintyy erilaisia merikilpikonnia, kuten liemikilpikonna, bastardikilpikonna, etelänbastardikilpikonna, karettikilpikonna, litteäselkäkilpikonna ja merinahkakilpikonna. Ne saattavat vaeltaa tuhansia kilometrejä.[15]

Suurin osa Suomen uhanalaisista vesikasveista ovat matalien rantavesien lajeja. Yleisiä meren rannikon kasveja ovat merirannikki ja meriasteri. Merenrantaniityillä esiintyy keltamaitetta ja rantahirvenjuurta. Eräs kallioisilla ulkoluodoilla tavattu kasvi on merisaunio.[16]