Luonnonoikeus

Luonnonoikeus (lat. ius naturale; myös luontaisoikeus, luonnollinen laki, lex naturalis) on yhteisnimitys sellaisille moraali- ja oikeusteorioille, joiden mukaan on olemassa yleisesti päteviä, kulttuurista ja ihmisestä riippumattomia normeja. Näin ollen ihmisen säätämän lainsäädännön ja oikeuden on oltava sopusoinnussa luonnonoikeudellisten normien kanssa ollakseen moraalisesti oikeutettua. Luonnonoikeudellisina normeina on pidetty esimerkiksi yksilön oikeutta elämään, omaisuuteen ja vapauteen.

Luonnonoikeudelle vastakkainen ajattelusuuntaus on oikeuspositivismi, jonka mukaan lain ja moraalin välillä ei ole välttämätöntä yhteyttä. Monen, varsinkin valistusaikana syntyneen ”modernin” luonnonoikeusfilosofian mukaan ihminen pystyy järkensä avulla ainakin joiltakin osin tavoittamaan tämän moraalin ja oikeuden.

Historia

Luonnonoikeus on lähtöisin kreikkalaisesta filosofiasta, jossa stoalaiset olivat luonnonoikeuden tunnettuja kannattajia. Antiikin Kreikassa luonnonoikeus korosti järjestystä (Solon), lakeja kärsivien turvaksi (Perikles), oikeudenmukaisuutta (Platon) ja järkeä (Aristoteles). Hyödykkeet tuli jakaa kansalaisten tarpeiden ja ansioidensa mukaan ja velvoitteet pitää tasapainossa. Sen sijaan epikurolaiset hylkäsivät täysin luonnonoikeuden, ja pitivät oikeutta ainoastaan ihmistenvälisiin sopimuksiin perustuvana. Myös roomalaiset ja kristilliset filosofit, kuten katolisen kirkon virallisesti tunnustama filosofi Tuomas Akvinolainen, omaksuivat luonnonoikeuden. Jotkut uskonnolliset filosofit ovat pitäneet luonnonoikeutta Jumalan asettamana oikeutena, jota pakanatkin voivat tajuta. Kuitenkin toiset pitävät luonnonoikeutta päinvastoin uskonnosta riippumattomana oikeutena. Alun perin luonnonoikeus oli usein teleologista etiikkaa, mutta monet myöhemmät luonnonoikeuden esitykset edustavat deontologista etiikkaa.

Luterilaiset tunnustuskirjat toteavat, että "luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon istuttama järjestys." (AC XXIII, 12).[1] 1600- ja 1700-luvulla syntyi protestanttinen luonnonoikeus, jonka tärkeimpiä kehittäjiä olivat Hugo Grotius (1583–1645) ja Samuel von Pufendorf (1632–1694). Myös monet liberalismin perustajat, kuten John Locke, kannattivat luonnonoikeuksia, ja niitä kannattavat monet myöhemmätkin liberaalit ja libertaarit, kuten Murray Rothbard. 1700-luvulla luonnonoikeuksia julistettiin yleisiksi ihmisoikeuksiksi Amerikan (Yhdysvaltojen perustuslaki 1787) ja Ranskan vallankumouksessa (Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistus 1789). Toisen maailmansodan jälkeen luonnonoikeudellinen käsitys kodifioitiin YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen (1948).

Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen Gustav Radbruch vaati oikeuden uudistamista ja paluuta luonnonoikeuteen. Periaate laki on laki on kyseenalaistettava.

J. Budziszewski on puolustanut luonnonoikeuden käsitettä useissa kirjoissaan. Hänen mielestään luonnonoikeuden periaatteet ovat sellaisia, joita ihminen ei voi olla tietämättä.[2]

Lähteet

Viitteet
  1. Augsburgin tunnustuksen puolustus. XXIII uskonkohta. Pappien avioliitto
  2. J. Budziszewski: What We Can't Not Know. Spence Publishing 2004.
    Moraaliteoriat
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.