Lunnikoira

Lunnikoira on melko pieni, yleensä kippurahäntäinen pystykorva. Koiran ruumiinrakenne on melko kevyt ja suorakaiteen muotoinen. Lunnikoiralla on monta erikoista piirrettä, jotka ovat auttaneet sitä alkuperäisessä tehtävässään lunnien metsästyksessä. Koiran piti kyetä kiipeilemään Norjan vuonojen jyrkillä ja liukkailla kallioilla sekä työntymään lintujen ahtaisiin pesäonkaloihin. Siksi se on hämmästyttävän notkea ja mahtuu kulkemaan pienistäkin aukoista. Se voi taivuttaa päätään taaksepäin niin paljon, että kuono miltei koskettaa selkää. Etujalkansa koira voi kääntää sivulle 90 asteen kulmaan. Keskikokoiset korvansa lunnikoira voi taivuttaa korvakäytäviensä peitoksi suojaamaan niitä luolissa vedeltä ja pölyltä. Lisäksi koiralla on ylimääräinen varvas kussakin jalassaan, mikä auttaa sitä kiipeämään kallionkielekkeillä.

Lunnikoiran turkki on tiivis ja kaksikerroksinen: karkean, lyhyehkön ulkoturkin alla on pehmeä pohjavilla. Karva on hieman pidempää kaulassa, rinnassa ja raajojen takaosissa sekä hännässä. Hännän asento vaihtelee selän päälle kiertyneestä kippurasta riippuvaan. Sallitut värit ovat eri ruskean sävyt, musta, harmaa sekä valkoinen tummin merkein. Myös valkoiset merkit sallitaan. Karvojen kärjet ovat ruskeilla koirilla yleensä mustat, ja väri tummuu tavallisesti koiran vanhetessa.

Lunnikoiran kuusivarpainen käpälä

Luonteeltaan lunnikoira on seurallinen ja iloinen, vaikka suhtautuukin vieraisiin usein aluksi hiukan varautuneesti. Perheeseensä se kiintyy vahvasti ja tarkkailee valppaasti ympäristöään. Se tarvitsee kohtalaisen paljon liikuntaa ja nauttii ulkoilusta. Lunnikoiran kanssa voi harrastaa esimerkiksi agilityä, jossa rodun erikoislaatuinen ketteryys on avuksi. Koira ei ole koulutettavana kaikkein helpoimpia, koska sillä ei ole juurikaan miellyttämisenhalua. Erityisesti sisäsiistiksi opettaminen voi kestää varsin pitkään. Lunnikoira on myös melko herkkä haukkumaan.

Lunnikoira polveutunee muiden muassa normaalia pienikokoisemmista buhundeista, joista muodostui ennen pitkää muusta maailmasta eristynyt populaatio Lofooteilla Værøyn saarella.[3] Kyseessä on vanha rotu: sitä käytettiin jo viimeistään 1600-luvulla metsästämään lunneja ja etsimään niiden munia Norjan rannikolla Værøyn saarella. Kiinnostus rotuun väheni, kun lunnien metsästykseen keksittiin uusia menetelmiä. Vuoden 1900 tietämillä koiria oli jäljellä enää eristyneessä Mostadin kylässä Lofooteilla. Rotu oli sukupuuton partaalla toisen maailmansodan aikaan, mutta huolellisen jalostuksen ansiosta se selvisi, vaikka jäljellä oli enää muutama yksilö.

Rotu on yksi maailman harvinaisimmista. Tällä hetkellä koiria on maailmassa noin 1 500–2 000, joista 1 100 Norjassa. Lunnien metsästyksessä rotua ei enää käytetä, vaan se on puhtaasti seura- ja harrastuskoira.

Lunni

Rodulle ominainen sairaus on ns. lunnikoirasyndrooma eli intestinaalinen lymfangiektasia, joka on imusuoniston toimintahäiriö. Käytännössä kyse on ruoansulatushäiriöstä, jonka seurauksena koira kärsii joidenkin ravintoaineiden puutoksesta. Tautia tai vastaavia sairauksia esiintyy silloin tällöin myös muilla koiraroduilla ja ihmiselläkin, mutta lunnikoiralla se on erityisen yleinen. Sairauden arvellaan olevan perinnöllinen, mutta täyttä varmuutta asiasta ei ole. Lunnikoirasyndrooman oireita ovat turkin harveneminen, ripuli, oksentelu ja nesteen kertymisestä aiheutuva pöhöttyminen. Sairaus voi olla myös piilevä, jolloin varsinaisia oireita ei esiinny. Taudin vakavuus vaihtelee lievistä oireista nopeaan kuolemaan.

Lunnikoirasyndroomaa ei voida parantaa, mutta sen oireita voidaan lievittää. Sairastumisvaaraa voi alentaa vähärasvaisella ruokavaliolla, stressi puolestaan voi kasvattaa riskiä.

• Rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto)
• Suomen Lunnikoirayhdistys Ry.
• Primitive & Aboriginal Dogs Society

• Norsk lundehund klubb (norjaksi)
• The International Web Page of the Norwegian Lundehund (englanniksi)
• Norwegian Lundehund Association of America, Inc. (englanniksi)
• Lunnikoira Koirat.com:ssa