Lukuseurat Suomessa

Vuonna 1794 perustettu Vaasan lukuseura oli ensimmäinen Suomen lukukirjastoja ylläpitävistä lukuseuroista ja ainakin joidenkin Pohjanmaan rannikon lukuseurojen esikuva. Lukuseura syntyi aatelisten virkamiesten pitkäaikaisen kirjallisen yhteistoiminnan tuloksena. Lukuseura ylläpiti lukukirjastoa, ja kirjastonhoitajina toimivat hovioikeuden asessori Olof Langenstain sekä pappi ja Vaasan triviaalikoulun opettaja P.U.F Sadelin.[5] Kirjaston kokoelmissa oli vuoden 1813 kirjaluettelon mukaan 753 nidettä ja vuoden 1828 luettelon mukaan yhteensä 1 099 nidettä.[6] Ajan myötä romaanien ja näytelmien suhteellinen osuus kasvoi hankinnoissa, ja Sadelinin aikana romaaneja hankittiin suhteessa enemmän kuin Langensteinin aikana. Siten Vaasan lukukirjaston ilme muuttui porvarillisemmaksi, populaarimmaksi ja naislukijoille mieluisammaksi.[7] Vaasan lukuseuran lukukirjastoa voidaan pitää myös Suomen ensimmäisenä yleisenä kirjastona, sillä se alkoi ensimmäisenä lainata kokoelmistaan kirjoja maksua vastaan.[8]

Keski-Euroopassa toimi 1700-luvulta lähtien lukukabinetteja, jotka kehittyivät lukukirjastoista isommissa kaupungeissa. Lukukabinetin erityispiirteenä olivat eri tilat kirjastoa, lukusalia ja seurustelua varten. Tällaista lukukabinettia eniten vastaava suomalainen lukuseura perustettiin vuonna 1798 Turkuun, vaikkakin toiminta oli paljon ulkomaisia esikuvia vaatimattomampaa.[9] Jäseniä perustettavan lukuseuran toimintaan haettiin lehti-ilmoituksella. Talousseuran lainahuoneesta saatiin toiminnalle tilat, jotka olivat avoinna pari päivää viikossa 3-4 tuntia kerrallaan. Turun lukuseura keskittyi aluksi sanoma- ja aikakauslehtiin, eikä sen kokoelmissa myöhemminkään ollut yhtä paljon kirjoja kuin muissa Suomen lukuseuroissa. Turun lukuseurassa tärkeänä pidettiin jäsenien sosiaalisesti ja akateemisesti korkeaa tasoa.[10] Turun lukuseuran toiminta lakkasi vähitellen 1822 Helsingin tultua pääkaupungiksi ja keskusvirastojen muuttaessa Helsinkiin[11].

Vaasan pohjoispuoliselle rannikolle syntyi useita lukuseuroja 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Näistä Kokkolan lukuseuraa on pidetty Vaasan lukuseuran rinnakkaisinstituutiona. Sen perustajajäseniin kuului virkamiesten ja kauppiaiden lisäksi muun muassa Anders Chydenius.[12] Lukuseuran perustamisella oli merkitystä pikkukaupungin kulttuuri- ja sivistyskehitykselle. Kaikki samankaltaisten rannikkokaupunkien, eli Kokkolan, Uudenkaarlepyyn, Pietarsaaren, Raahen, Oulun ja Tornion lukuseurat olivat luonteeltaan porvarillisia. Jäsenet kuuluivat yhteisönsä ylimpään kerrokseen, kuten menestyneisiin kauppias- ja laivanvarustajaperheisiin. Rannikon lukuseuroilla oli myös omat lukukirjastot, ja näiden kokoelmissa suosikkeja olivat matkakirjat, historiateokset, elämäkerrat sekä romaanit.[13]

Helsingin tultua pääkaupungiksi kaupunkiin muuttaneet virkamiehet perustivat vuonna 1819 kaupunkiin lukuseuran, jota kutsuttiin nimillä Helsingfors Läsesällskap tai Läse-Sällskapet i Helsingfors. Osa jäsenistä oli ollut mukana jo Turun lukuseurassa, mutta Helsingin lukuseura sai vähän viihteellisemmän luonteen. Lukuseuran kokoelmissa oli historiallisia teoksia, matkakirjoja ja todennäköisesti romaanejakin. Helsingin lukuseura lopetti itse toimintansa 1829, mikä johtui mahdollisesti jäsenten välisistä erimielisyyksistä tai varautumisesta tuleviin tiukempiin sensuurisäädöksiin.[14] Helsingissä toimi 1830-luvulla myös pieni Sällskapets Bibliothek, jonka kokoelma koostui romaaneista. Myös helsinkiläisten intellektuellien Lauantaiseura lähti liikkeelle lukuseuramaisissa puitteissa.[15]

Viipuriin oli jo 1785 avattu lainakirjasto, jossa oli pääasiassa johtavien saksalaisten kirjailijoiden teoksia, sillä Itämeren rannikolla oli voimakas saksalainen vaikutus. Kirjaston toiminta päättyi melko pian, mutta sen vaikutus saattoi olla vielä taustalla, kun kymnaasin yliopettaja A. W. Tappen perusti Viipuriin 1806 lukuseuran. Se toimi aluksi varsinaisesti lukupiirinä, sillä hankitut kirjat jaettiin jäsenten kesken. Lukukirjaston tavoin toimiva kirjasto, Wiburgsche Stadtbibliothek, perustettiin vuonna 1808. Viipurin lukuseuralla oli jäseniä myös Sortavalassa ja Savonlinnassa, ja nämä jäsenet lupasivat myös luovuttaa heille kuuluvat kirjat yhteiseen kirjastoon. Kirjaston kokoelmissa oli pääosin saksalaista, osin venäläistä ja ranskalaista, mutta ei ruotsalaista kirjallisuutta.[16] Tämän lisäksi Viipuriin perustettiin 1841 uusi lukuseura, jonka perustajina olivat muun muassa hovioikeuden presidentti C. G. Mannerheim ja kirjailija Jac Juden.[17]

Suurin osa lukuseuroista syntyi rannikkokaupunkeihin, joiden elinkeinoelämä oli vilkasta ja joilla oli suhteellisen hyvät yhteydet muualle Eurooppaan. Tällaisia rannikkokaupunkien lukuseuroja Vaasan eteläpuolella edustivat ainakin Porvoon ja Porin lukuseurat. Sisämaassakin toimi kuitenkin lukuseuroja, esimerkiksi Hämeenlinnassa, Tampereella ja Leppävirralla, joka on ainoa maaseutupaikka, jossa tiedetään olleen lukuseura 1800-luvun alussa.[18]

Lukuseurat hankkivat enimmäkseen yleistajuista kirjallisuutta, useiden säännöissä jopa kiellettiin varsinaisen tieteellisen kirjallisuuden hankkiminen. Monen erikoisammatinharjoittajan täytyi kuitenkin seurata oman alansa kirjallisuutta, ja yleisten lukuseurojen rinnalle alkoikin syntyä yhä enemmän erikoislukuseuroja, ”fakkilukuseuroja” (Fachlesegesellschaften), ammatillisen ja tieteellisen kirjallisuuden välittämistä varten.[19]. Säännöllistä lukuseuratoimintaa oli Suomessa 1800-luvun alkupuolella ainakin papeilla, lääkäreillä ja upseereilla.[20]

Lukuseuran keskeistä piirrettä, tiedon hankintaa sosiaalisen kanssakäymisen kehyksessä, saatettiin soveltaa myös kansanvalistukselliseen tarkoitukseen. Näin syntyi ajatus pitäjänlukuseuroista, jotka olivat säätyläisten johtamia keskustelutilaisuuksia. Niiden avulla kansaa sivistettiin tilanteessa, jossa vakinaiset koulut puuttuivat, eikä ollut myöskään sellaisia julkaisuja, joista halukkaat omin päin olisivat voineet omaksua uusia asioita.[21] Perinteisen näkemyksen mukaan rahvas tarvitsi tietoa, mutta sen tuli olla heidän tarpeidensa mukaista, esimerkiksi uskonnollista tai maatalouteen liittyvää tietoa. Sen sijaan yleinen, opillinen tieto kuului ainoastaan säätyläistölle, joten sitä ei pitänyt jakaa rahvaalle. Pitäjänlukuseuraehdotuksissa talonpojilla ei oletettu olevan suurta oma-aloitteisuutta, vaan aloitteen piti tulla säätyläisiltä. Talonpojilla ei uskottu olevan kiinnostusta lukemiseen, mutta pitäjänlukuseurojen järjestäminen koettiin kuitenkin velvollisuudeksi.[22]