Luigi Pirandello

Luigi Pirandello syntyi Agrigenton laitamilla sijaitsevassa kylässä, jonka nimi on Càvasu, (suom. Kaaos). Hänen isänsä Stefano oli varakas ja myös äiti Caterina Ricci Gramito oli varakkaasta perheestä. Vanhemmat olivat Italian yhdistymisen (Il Risorgimento) kannattajia ja isä oli ollut Giuseppe Garibaldin joukoissa. Caterina oli isän asetoverin sisko. Uuden Italian valtion kehitykseen vanhemmat tosin pettyivät. [6]

Tuleva kirjailija syntyi kaksi kuukautta etuajassa suuren pinjapuun alle. Isä oli saanut koleratartunnan, mutta salasi sen puolisoltaan ja meni muualle sairastamaan. Kun hän palasi kotiin huonokuntoisena ja valtavasti laihtuneena, hänen vaimonsa järkyttyi niin, että synnytys käynnistyi. Syntynyt lapsi sai nimen Luigi ja oli perheen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Kirjailija kirjoitti vanhoilla päivillään syntymästään että ”...putosin kuin tulikärpänen suuren yksinäisen pinjan juurelle maaseudulla missä kasvoi oliivipuita polttavan sinisen taivaan alle...” Pinjaa pidettiin nähtävyytenä, kunnes se kaadettiin myrskyvaurioiden vuoksi vuonna 1997. [7]

Poika jäi pienikokoiseksi ja heiveröiseksi. Hän oli ujo ja varhaiskypsä ja hänellä oli erinomainen muisti. Alusta alkaen hän tunsi itsensä sivustakatsojaksi. Isä Stefano ei halunnut panostaa poikansa koulutukseen ja tämä sai vaatimatonta kotiopetusta. Valtionkouluissa oli isän mielestä liikaa köyhien lapsia ja kirkon ylläpitämiä yksityiskouluja hän ei voinut ajatellakaan. Isä halusi pojastaan kirjanpitäjän yritykseensä, mutta poika inhosi matematiikkaa. Luigi punoi juonen päästäkseen lukemaan rakastamiaan latinaa ja kreikkaa. Hän kertoi isälleen saaneensa matematiikasta hylätyn arvosanan ja tarvitsevansa yksityistunteja. Isä myönsi rahat, mutta poika osti niillä kreikan ja latinan yksityistunteja. Kielten kokeet suoritettuaan hän pääsi klassiseen lyseoon ja petos paljastui. Raivostunut isä tuhosi kotona huonekaluja, mutta antoi pojalleen periksi. Pojan erinomainen koulumenestys oli isän ylpeydenaihe.[8]

Pirandello oli jo lapsena kiinnostunut tarinoista ja legendoista ja kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä 12-vuotiaana. Perheen palvelijan Maria Stellan kansanomaiset tarinat ruokkivat Pirandellon mielikuvitusta. Niitä hän käytti lähteenä muun muassa novellissa Mizzarron korppi ja näytelmässään Vaihdokas [9] Hän oli jo lapsena intohimoinen lukija ja luki erityisesti runoutta. Lapsuuden tapahtumat tekivät hänestä katolisen kirkon vastustajan. Pirandello haaveili lapsena merimiespuvusta ja kun hän sen oli lopulta sai, oli se hänen unelmiensa täyttymys. Ollessaan se yllään kaupungilla, hän näki kerjäläispojan ja antoi pukunsa tälle. Alushoususillaan hän palasi kotiin, missä hän sai vanhemmiltaan moitteet. Kerjäläispojan äitikin saapui palauttamaan pukua. Pirandello tyrmistyi aikuisten tekopyhyydestä. Merimiespuku on viattomuuden symboli hänen näytelmässään Vestige gli ignudi, Vaatettaa ne, jotka ovat alasti. Pian Luigi osti äidiltään saamillaan rahoilla arpoja ja antoi ne köyhille. Kerjäläispoika voitti Luigin antamalla arvalla pyhimyksen patsaan, mutta pappi julisti Luigin voittajaksi. Luigi itki ja huusi, että ei halua patsasta, mutta se tuotiin juhlasaattueessa kotiin. Äiti ilmoitti, että he eivät patsasta huoli. Tapauksen jälkeen Luigi ei astunut kirkkoon enää koskaan. Hänen tuotannossaan papit esiintyvät aina negatiivisessa valossa. Pyhimyspatsaan tapaus on muokattuna hänen novellissaan Madonnina. [9]

Vuonna 1880 perhe muutti Palermoon, missä Pirandello kävi koulunsa loppuun. Siellä Pirandello rakastui serkkuunsa, mutta suhteesta ei kuitenkaan tullut mitään. 1884 hän kirjautui Palermon yliopistoon. Isä vaati poikansa opiskelevan lakitiedettä, mutta poika suoritti kirjallisuustieteen kursseja ja vähitellen lakiopinnot jäivät kokonaan pois. Seuraavana vuonna hän muutti Roomaan opiskellakseen filologiaa. Pirandello opiskeli Roomassa kaksi vuotta, kunnes riitaantui opettajansa kanssa. Vuonna 1886 hän siirtyi Bonnin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. On sanottu, että ilman kahta Saksassa vietettyä vuotta Pirandellosta ei olisi koskaan tullut kirjailijaa. Opiskelu Saksassa tutustutti hänet saksalaiseen filosofiaan ja hänen silmänsä avautuivat sisilialaisen kulttuurin ongelmille. Väitöskirjansa, joka käsitteli Agrigenton murretta hän julkaisi vuonna 1891. Hän ensimmäinen runoteoksensa Mai Gioconda ilmestyi vuonna 1889. [10]

Vuonna 1894 Pirandello solmi avioliiton isänsä suositteleman nuoren naisen Antonietta Portulanon kanssa. Antonietta oli ujo ja hiljainen ja varakkaan perheen tytär. Hän oli saanut niin vaatimattoman koulutuksen, että ei pystynyt vastaamaan tulevan miehensä kirjeisiin. Sulhasmies kirjoitti morsiamelleen koukeroisia kirjeitä Isosta ja Pienestä Minästä jotka asuivat hänen sisällään, mutta kävivät keskenään katkeraa sotaa. Appiukko Calogero Portolano oli helposti suuttuva mies ja halusi yht´äkkiä perua häät. Luigi joutui myymään nuoren parin kotiin hankitut huonekalut ja palauttamaan myötäjäisrahat. Tuskastuttavan jahkailun jälkeen häät vietettiin lopulta vuonna 1894. Appiukon hahmo on ikuistettu Pirandellon Ruukku-novellin don Lollòn hahmossa. Perheeseen syntyi kolme lasta: Stefano 1895, Rosalia 1897 ja Fausto 1899. Perheen talous oli tiukalla ja nuori aviomies hankki tuloja opettamalla italiaa tyttökoulussa, kirjoittamalla novelleja, tekemällä käännöksiä ja perustamalla kirjallisuuslehden. [11]

Vuosi 1903 oli Pirandellolle katastrofaalinen. Hän isänsä oli sijoittanut omansa ja Antoniettan varat kaivokseen Aragonassa. Tulva tuhosi kaivoksen ja perhe menetti varansa. Antonietta ei kestänyt tietoa, vaan sairastui psyykkisesti. Oireisiin kuului puoli vuotta kestänyt halvaus ja mustasukkaisuus sekä viha miehensä tyttöoppilaita kohtaan. Hän myös jatkuvasti epäili, että hänet yritetään myrkyttää. [12] Pirandello joutui hankkimaan lisätöitä toimeentulon varmistamiseksi ja hoitamaan iltaisin ja öisin sairasta vaimoaan. Vaikeasta elämäntilanteesta huolimatta hän sai kirjoitetuksi vuonna 1904 omaelämäkerrallisen romaanin Il Fu Mattia Pascal joka oli suurmenestys. Seuraava romaani L´eclusa ilmestyi 1908. Samana vuonna häneltä ilmestyi myös esseekokoelma Arte e Scienza. Kokoelmaan kuului myös essee L ´umorismo. Esseen vuoksi Pirandello äityi väittelyyn Benedetto Crocen kanssa. Väittelyn vuoksi miesten välit katkesivat vuosikausiksi.

Ehkä omien elämänkokemusten vuoksi Pirandellon tuotannossa ei ole koskaan onnellista rakkautta. Matka-novellin Adriana ja Cesaren rakkaus saa lyhyen täyttymyksensä vain kuoleman johdosta. Novellin Seppele tohtori Cima on ainoa koko Pirandellon tuotannossa, josta tulee onnellinen. Lisäksi hänen henkilöhahmonsa ovat jakautuneita kaksoispersoonallisuuksia ja hän kuvaa yleensäkin etevästi mielisairautta. [13] Pirandellon tuotantoa välittää myös näkemys elämän absurdista sattumanvaraisuudesta jota vastaan hänen henkilönsä kapinoivat. Kapinointi on kuitenkin turhaa ja vaihtoehtoina ovat joko sairastuminen, itsemurha, unelmat tai alistuminen. [14]

Kotiseutunsa Sisilian takapajuisuus ja taloudellinen kehittymättömyys oli Pirandellolle koko aikuisiän jatkuva huolen aihe. Hän vaati kehityksen ja hyvinvoinnin jakamista myös kotiseudulleen. Tästä huolimatta hän oli erittäin skeptinen kehitysuskoa julistaneen muotifilosofin Auguste Comten ajatuksille. [15]

Vuonna 1909 Pirandello julkaisi ensimmäisen osan romaanistaan I vecchi e I giovani, joka kertoo Sisilian sorretuista työläisistä. Samana vuonna alkoi myös yhteistyö arvostetun sanomalehden, Corriere della Seran kanssa. Nimimerkkinsä Paulo Post suojissa hän kirjoitti Italian tarvitsevan suuren kapteenin tulevaa sotaa ja nykyistä rauhaa varten. Tällaisen hän kuvitteli myöhemmin löytäneensä Mussolinissa. [16] Kotielämässä tilanne huononi Antoniettan sairauden muuttuessa entistä pahemmaksi. Antonietta oli vainoharhainen ja reagoi usein väkivaltaisesti. Hän yritti murhata miehensä ja lapset jouduttiin lähettämään asumaan sukulaisten luokse. Vuonna 1919 Antonietta oli pakko lähettää mielisairaalaan, missä hän joutui viettämään loppuelämänsä. Pirandello uskoi ja toivoi loppuun asti, että puoliso palaisi terveenä kotiin.[17]

Vuonna 1915 Pirandello tuomitsi ankarasti parhaillaan käynnissä olleen ensimmäisen maailmansodan. Se oli osa hänen epäluuloaan nykyaikaa ja teknologiaa kohtaan. Tuhoavan sodan taustalla olivat hänen mukaansa myös kapitalistisen ahneuden motiivit jotka hänen mukaansa ovat luoneet ihmisiä kitaansa ahmivia koneita. [18] Kirjoituksen taustana on nähtävä Pirandellon huoli pojastaan Stefanosta, joka oli mennyt sotaan vapaaehtoisena ja joutunut Itävalta-Unkarin sotavangiksi.

Näytelmän Kuusi roolia etsii tekijää ensi-ilta vuonna 1917 aiheutti tyrmistystä ja yleisön keskuudessa käynnistyi nyrkkitappelu. Aiheen näytelmään hän sai omasta elämästään. Näytelmä edelsi absurdia ja eksistentialistista teatteria. Näyttämö on tyhjä ja näytelmä käsittelee minuuden ongelmaa. Ihminen on kriittinen olento ja vastuussa itsestään. Näyttelijät analysoivat rooliaan ja väittelivät ohjaajan kanssa sanoen tietävänsä paljon paremmin miten kuuluisi näytellä. Yleisön joukkoon oli sijoitettu näyttelijöitä jotka lisäsivät yleisön hämmentyneisyyttä. [19]

Italian parlamenttiin pettynyt Pirandello kirjoitti siitä vuonna 1918 groteskin satiirin. Siinä hän esittää parlamentaarikot moraalittomina opportunisteina joilta puuttuu kaikki kyky tehdä päätöksiä. Hän piti parlamentaarikkoja orankeina ja simpansseina, jotka matkivat toisiaan. Lopuksi hän toteaa kyvyttömän parlamentin johtavan ihmiset kaipaamaan maalle päättäväistä ja autoritääristä johtajaa. [20]

Pirandello oli uskonnollinen, mutta antiklerikaari. Hän piti elämää mysteerinä. Hän uskoi Jumalaan, mutta ei sellaiseen joka on kaukana taivaassa. Jumala oli hänelle Henki, joka asuu meissä ihmisissä. Hän uskoikin näkevänsä ympärillään Hengen luomuksia, ei materiaa. Uskonnollinen tunne oli hänelle elämän laki, missä mielessä hän muistutti venäläisiä kirjailijoita Tolstoita ja Dostojevskiä. Hänen uskonsa oli dogmeista piittaamatonta uskoa elämään ja ihmisyyteen. Tekopyhille papeille Pirandello oli novelleissaan armoton ja hän kritisoi ronskisti myös hautajaisia. Avioliitto ja perhe estävät hänen mukaansa ihmistä toteuttamasta todellista luonnettaan. Silti monet hänen novelleistaan ovat tematiikaltaan kristillisiä ja puolustavat maan hiljaisia ja alistettuja. [21] [22] Aikansa tieteisoptimismiin hän suhtautui skeptisesti. Hänen mukaansa nykyaikainen filosofia ja tiede vaativat elämän mysteeristä luopumista. [23]

Italian fasistidiktaattorin, Benito Mussolinin politiikka oli Pirandellosta väline jähmettyneen todellisuuden murskaamiseen. Mussolini puolestaan kehui Pirandellon tehneen aina fasistista teatteria. Kun sosialistiministeri Matteotti murhattiin vuonna 1924, Pirandello ilmaisi sille tukensa liittymällä fasistipuolueeseen. Fasistipuolueessa oli tosin henkilöitä, jotka olivat sitä mieltä, että Pirandello ei olisi sopiva henkilö puolueen jäseneksi. [24] Fasismin vastustajia hän hämmensi antamallaan lehtihaastattelulla, jossa vaati kansanedustajakamarin lakkauttamista ja sen korvaamista teknisistä asiantuntijoista ja virkamiehistä koostuvalla neuvostolla. Lisäksi lehdistöä pitäisi sensuroida ja politiikka puhdistettava turhasta puheesta. Jouduttuaan vastalauseiden kohteeksi Pirandello pyörsi puheitaan ja sanoi halunneensa estää turhan vihan lietsonnan. [25]

Pirandello matkusti vuonna 1924 Yhdysvaltoihin esitelmöimään. Esitelmissään hän kumosi toistuvasti yhdysvaltalaisen yleisön mielipiteitä Mussolinista. Hänen mielestään Mussolini ja fasismi vei Italian työläiset kansallisen ja yhteiskunnallisen kehityksen tielle. [26] Vierailu Yhdysvaltoihin ei saanut jo entisestään omaan aikaansa skeptisesti suhtautunutta kirjailijaa vakuuttuneeksi modernisaation siunauksista. Hänen mukaansa automatisaatio on työntänyt ihmiset syrjään ja tehnyt ihmisistä kollektiivisen mentaliteetin orjia. [27]

Fasismin ideologia ei kuitenkaan lopulta sopinut Pirandellolle. Hän oli siihen aivan liian yksilökeskeinen. Hänen kuvaamansa tragediat ovat aina yksilön tragedioita. Hän oli vakuuttunut ajatuksestaan, että myös kollektiiviset kapinat ovat yksilön murhenäytelmän peittely-yrityksiä,[28] Hän alkoi olla jatkuvissa riidoissa fasistipuolueen johdon kanssa ja vuonna 1927 hän repi fasistipuolueen jäsenkirjan hämmentyneen puoluesihteerin edessä. Tämän jälkeen fasistisen Italian salainen poliisi OVRA valvoi Pirandelloa tämän kuolemaan saakka.

Vuonna 1929 Pirandello nimitettiin Italian akatemian jäseneksi. Kafkamaisessa, vuonna 1934 ilmestyneessä novellissaan C`é qualcuno chi ride (Tuolla on joku joka nauraa) hän kritisoi totalitarismia ja Italian akatemiaa. Nobelin kirjallisuuden palkinto hänelle myönnettiin vuonna 1934. [21]

Elämänsä viimeiset parikymmentä vuotta Pirandello vietti matkustellen ympäri Eurooppaa ja viettäen aikaa myös Amerikassa. Amerikkaa hän käsitteli muutamassa novellissaan. Matkoillaan hän poti valtavaa koti-ikävää ja kirjoitteli sitä käsitteleviä kirjeitä lapsilleen. Hänen elämänpiirinsä oli kapeutunut käsittäen lähinnä lapset ja näyttelijätär Marta Abban. Pirandellolla oli Marta Abbaan pitkä, luultavasti täysin platoninen suhde. Martan ja Stefano poikansa kanssa hän perusti vuonna 1925 Teatro d´Arte di Roman. [29]

”Niin on jos siltä näyttää” on Pirandellon näytelmän nimi, jota esimerkiksi Urho Kekkonen siteerasi.[30]