Luettelo jääkäreistä P

(4. syyskuuta 1895 Kemin maalaiskunta – 18. marraskuuta 1934) oli suomalainen reservin vänrikki ja jääkäri. Hänen vanhempansa olivat puuseppä Juho Anton Baaki ja Ida Maria Pukema. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Elsa Toiviaisen kanssa. Paakki kävi kansakoulun ja oli oppilaana Jääkärialiupseereille Viipurissa 1924 järjestetyillä keskikoulukursseilla ja Helsingissä vuonna 1927 järjestetyillä jatkokursseilla. Hän työskenteli maalarina Rovaniemellä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 28. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Hänet poistettiin pataljoonan vahvuudesta murroskauden alkuvaiheessa 5. lokakuuta 1916. Takaisin Suomeen Paakki saapui sisällissodan jälkeen 1. joulukuuta 1918 ja astui armeijan palvelukseen 9. tammikuuta 1919 aliupseeriksi ylennettynä ja hänet sijoitettiin Laatokan jalkaväkirykmentti 6:een, josta muodostettiin myöhemmin Viipurin rykmentti. Rykmentissä hän kuului 1. komppaniaan. Hänet siirrettiin 1. huhtikuuta 1921 alkaen Kenttälennätinpataljoonaan, josta hänet siirrettiin edelleen l. toukokuuta 1922 Petsamon rajavartiostoon ja 1. kesäkuuta 1923 alkaen takaisin Kenttälennätinpataljoonaan, josta muodostettiin myöhemmin Viestipataljoona 2. Viestipataljoonasta hänet siirrettiin 1. toukokuuta 1934 alkaen Polkupyöräpataljoona 1:een. Hän toimi kaikissa edellä mainituissa joukoissa rehumestarina ja kuormastovääpelinä. Armeijasta Paakki erosi sairauden takia 31. elokuuta 1934. Sotilaskoulutus: Rehumestarikurssi vuonna 1924 ja Reserviupseerikoulu vuonna 1926. Hän kuoli keuhkotautiin 18. marraskuuta 1934. Hänet haudattiin Riihimäelle. Ylennykset: Aliupseeri 9. tammikuuta 1919, Kersantti 14. toukokuuta 1919, Vääpeli 19. helmikuuta 1920, Reservin vänrikki 31. lokakuuta 1934. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Väinö Aapeli Paananen

(19. helmikuuta 1885 Tornio – 23. tammikuuta 1922) oli suomalainen reservin vänrikki ja jääkäri. Hänen vanhempansa olivat taloudenhoitaja Heikki Häll ja Rosa Liljeström. Paasi kirjoitti ylioppilaaksi Kemin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1904 ja liittyi Pohjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Teknillisen korkeakoulun koneinsinööriosastolla vuosina 1904 - 1912. Paasi toimi kesästä 1915 alkaen värvärinä 'Torniossa ja Tervolassa sekä paikallisoppaana Torniossa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 4. joulukuuta 1915. Saksasta Paasi komennettiin 10. tammikuuta 1916 erikoistehtäviin Ruotsiin.

Paasi palasi takaisin Suomeen 24. maaliskuuta 1918 höyrylaiva S/S Areturuksen toisella aseidenkuljetus retkellä. Suomeen päästyään hän astui Suomen Valkoisen armeijan palvelukseen 27. maaliskuuta 1918 ja hänet sijoitettiin apulaisinsinööriksi Päämajan insinööriesikuntaan. Paasi palveli sisällissodan jälkeen Suomen senaatin sota-asiaintoimituskunnan (myöhemmin Sotaministeriö) taisteluvälineosaston pioneeritoimiston toimistosihteerinä. Armeijasta hän erosi 1. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen yksityis-yrittäjänä. Ylennykset: Reservin vänrikki 30. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Erik Jalmari Paavilainen

Jalmari Paavilainen

Johan Eemeli Paavilainen

(6. heinäkuuta 1895 Kaukola – 9. toukokuuta 1925) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Heikki Paavilainen ja Katri Paavilainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Anastasia (Nasta) Leskisen kanssa. Paavilainen kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä Kaukolassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 3. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 30. toukokuuta pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet laskettiin 23. syyskuuta 1916 sairauden takia siviilitöihin Saksaan. Paavilainen palasi Suomeen sisällissodan jälkeen 21. heinäkuuta 1918 ja astui armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä 2. syyskuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Laatokan jalkaväkirykmentti 6:n 5. komppaniaan, missä hän palveli 27. marraskuuta 1918 saakka. Myöhemmin hän astui 21. elokuuta 1919 alkaen kersanttina Salmin rajavartioston palvelukseen. Salmissa hän toimi aluksi 1. komppaniassa koulutusaliupseerina ja hoiti 15. heinäkuuta - 3. syyskuuta 1920 välisen ajan 2. komppanian päällikön tehtäviä. Armeijasta hän erosi 1. maaliskuuta 1921 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Kaukolassa. Hänet haudattiin Kaukolaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. syyskuuta 1918, Kersantti 21. elokuuta 1919, Vääpeli 23. joulukuuta 1919. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(21. helmikuuta 1884 Hollola – 25. elokuuta 1925) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Nikodemus Iso-Paavola ja Serafia Juhakkala. Paavola työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 1. maaliskuuta 1916 alkaen sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan 14. heinäkuuta 1916. Takaisin Suomeen Paavola palasi 29. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä eri paikkakunnilla. Hänet haudattiin Lahteen. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(1. tammikuuta 1899 Oulu – 14. huhtikuuta 1946) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Matti Paavonperä ja Maria Johanna Jokela. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Tilda Maria Karjalaisen kanssa. Paavonperä kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Oulussa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 31. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 18. maaliskuuta 1916 täydennysjoukkoon ja laskettiin edelleen 12. huhtikuuta 1916 alkaen hänellä todetun sairauden takia siviilitöihin Saksaan. Paavonperä palasi takaisin Suomeen 12. tammikuuta 1919 ja astui Suomen armeijaan asevelvollisena 23. lokakuuta 1919 ja hänet sijoitettiin Pohjanmaan jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet vapautettiin tammikuussa 1920. Myöhemmin hän työskenteli työmiehenä Oulussa. Talvisodasta alkaen Paavonperä työskenteli Valtionrautateiden konepajalla Oulussa. Hänet haudattiin Ouluun. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(1. joulukuuta 1894 Kalajoki – 9. tammikuuta 1969) oli suomalainen suojeluskuntaupseeri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Aukusti Pahikkala ja Emilia Kolehmainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1926 Hilma Sofia Simin kanssa, joka kuoli vuonna 1934. Pahikkala kävi kansakoulun ja Oulun teollisuuskoulun vuosina 1912 – 1915. Hän työskenteli rakennusmestarina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 6. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 4. elokuuta 1917 pataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.

Pahikkala astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin muun muassa Lempäälässä, Kolhossa ja Kämärällä sekä Viipurissa. Käymissään taisteluissa hän haavoittui Kolhossa 7. huhtikuuta 1918.

Pahikkala palveli sisällissodan jälkeen koulutusaliupseerina Kaartin jääkäripataljoonan 2. ja myöhemmin 4. komppaniassa. Kaartin jääkäripataljoonasta hänet siirrettiin 18. marraskuuta 1918 samanlaiseen toimeen Sortavalan rajavartioryhmän III pataljoonan 7. kumppaniaan. Pahikkala erosi armeijan palveluksesta 16. helmikuuta 1919 ja siirtyi suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. huhtikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Kalajoen suojeluskuntaan. Kalajoella hän palveli 1. kesäkuuta 1922 asti, jonka jälkeen hän työskenteli rakennusmestarina Keski-Pohjanmaalla. Hän astui takaisin armeijan palvelukseen 5. kesäkuuta 1926 ja hänet sijoitettiin Lapin rajavartiostoon, jossa hän toimi aluksi rakennusmestarina ja 1. tammikuuta 1927 – 30. tammikuuta 1928 välisen ajan majoitusmestarina. Myöhemmin hän toimi vuosina 1928 – 1929 rakennusmestarina Kovaniemen rautatietyömailla ja 1. kesäkuuta 1930 – 25. marraskuuta 1932 välisen ajan Muonion kunnan rakennusmestarina sekä vuosina 1933 – 1931 rakennusmestarina Kalajoella ja vielä vuosina 1934 – 1935 Iisalmessa ja sen jälkeen Keski-Pohjanmaalla.

Pahikkala sai sotilaskoulutusta Suojeluskuntaupseerikursseilla Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1922. Talvisotaan hän osallistui elintarvikkeiden hankintamiehenä Muonavarikko 7:ssä ja myöhemmin Pioneeri Koulutuskeskuksessa. Välirauhan aikana hän palasi siviilityöhönsä rakennusmestarina. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin rakennusmestariksi Viipurin rakennuspiiriin, josta hänet komennettiin vuonna 1942 Raivolan linnoitustyömaan johtajaksi. Hänet vapautettiin palveluksesta vielä samana vuonna, jonka jälkeen hän työskenteli yksityisenä rakennusurakoitsijana. Pahikkala haudattiin Kalajoelle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 4. huhtikuuta 1918, Vääpeli 1. kesäkuuta 1918, Suojeluskuntaupseeri 5. huhtikuuta 1922. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Jaakko Ilmari Kustaanpoika Pahkajärvi

(7. tammikuuta 1895 Vimpeli – 16. tammikuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Pajala ja Anna Strang. Pajala kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Vimpelissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 25. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän kuoli työlomalle matkustaessaan 16. tammikuuta 1918 lähellä Osnabrückin kaupunkia sattuneessa rautatieonnettomuudessa. Hänet haudattiin Osnabrückin hautausmaahan yhdessä muiden samassa onnettomuudessa kuolleiden suomalaisten jääkäreiden kanssa. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Oskari Jaakonpoika Pajala

Karl Johan Pakarinen

10. huhtikuuta 1888 Ylihärmä – 27. marraskuuta 1950) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen äitinsä oli Liisa Pakka. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Rauha Maria Välimaan kanssa, joka kuoli vuonna 1927 ja hän avioitui toistamiseen vuonna 1928 Ellen Erika Näsen kanssa. Nurmela työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 17. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Pakka vaihtoi vuonna 1916 nimensä Nurmelaksi. Hän astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan aluksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonaan, josta hänet siirrettiin 13. maaliskuuta 1918 3. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärällä ja Viipurissa, missä hän haavoittui 29. huhtikuuta 1918. Hänet siirrettiin sisällissodan jälkeen 19. kesäkuuta 1918 alkaen Suomen valkoisen kaartin 2. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 16. helmikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Johannes Vilhelm Palin myöh. Rae

Paavo Johannes Palkén myöh. Paalu

Albin Palmén

Helge Palmén

Hjalmar Palmgren

(23. elokuuta 1894 Helsinki – 9. helmikuuta 1940) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat isännöitsijä Wilhelm Palmgren ja Sanni Amanda Oksa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Amanda Eliina Joutselan kanssa, josta hän erosi vuonna 1925. Palmgren kävi viisi luokkaa Helsingin suomalaista normaalilyseota ja suoritti 4. joulukuuta 1913 valtionrautateiden sähköttäjätutkinnon ja toimi sen jälkeen sähköttäjänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 4. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin hänellä todetun sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon 28. heinäkuuta 1916. Täydennysjoukosta hänet lähetettiin Altonan työosastoon 13. joulukuuta, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaa. Takaisin Suomeen Palmgren palasi sisällissodan jälkeen 28. marraskuuta 1918 ja astui suomen armeijan palvelukseen 11. joulukuuta 1918 kersantiksi ylennettynä. Hänet sijoitettiin Suomen valkoisen kaartin Lapuan pataljoonan 9. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 5. tammikuuta 1919 vain päästäkseen osallistumaan Viron vapaussotaan. Viroon hän saapui 6. tammikuuta 1919 ja liittyi aluksi joukkueenjohtajaksi Pohjan Poikain rykmentin II pataljoonan 2. konekiväärikomppaniaan, josta hän siirtyi myöhemmin sähköttäjäksi Viron avustamisen pääesikunnassa.

Virosta palattuaan Palmgren työskenteli aluksi Helsingin poliisilaitoksen osoitetoimistossa passintarkastajana, kunnes astui takaisin armeijan palvelukseen 23. huhtikuuta 1920 ja nyt hänet sijoitettiin Helsingin komennuskomppaniaan, josta hänet siirrettiin edelleen 5. tammikuuta 1921 alkaen ilmailupataljoonan telakkakomppaniaan. Armeijasta hän erosi toistamiseen 14. maaliskuuta 1921 ja astui Rajavartioston palvelukseen 13. huhtikuuta 1921. Rajavartiostossa hänet sijoitettiin Salmin rajavartioston konekiväärikomppaniaan. Rajavartiostosta hän erosi 16. kesäkuuta 1921 ja palasi armeijan palvelukseen 1. tammikuuta 1923 ja hänet sijoitettiin jalkaväen harjoitusvääpeliksi kenttätykistörykmentti 1:n 1. patteriin, Ensimmäisestä patterista hänet siirrettiin 1. helmikuuta 1923 Kenttätykistön aliupseerikouluun. Aliupseerikoulusta hän erosi 9. huhtikuuta 1923 ja työskenteli sen jälkeen toimistoapulaisena Rautatiehallituksen tavarantarkkailutoimistossa. Myöhemmin hän ilmoittautui oppilaaksi Reserviupseerikouluun 3. toukokuuta 1926, mutta erosi koulusta jo 10. heinäkuuta 1926 ja työskenteli sen jälkeen muun muassa Töölön rahtitavaratoimistossa vuonna 1928 sekä myöhemmin kiertuenäyttelijänä ja kieltenopettajana. Hänet haudattiin Malmille. Ylennykset: Kersantti 3. joulukuuta 1918, Vääpeli 23. huhtikuuta 1920. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi, Viron vapaussodan muistomitali.

Kosti Harald Palmqvist

Hjalmar Palmu

Martti Olavi (Olli) Paloheimo aik. Brander

Viljo Veikko Paloheimo ent. Brander

Väinö Henrik Palojärvi ent. Hildén

Väinö Iisakki Palomäki

(14. joulukuuta 1890 Tervola – 4. maaliskuuta 1923) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Aappo Palosaari ja Karoliina Rapakko. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Eevi Elisabet Tervosen kanssa. Palosaari työskenteli työmiehenä Pohjois-Suomessa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 12. tammikuuta 1915, josta hänet siirrettiin 16. maaliskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja palasi takaisin komppaniaansa 21. heinäkuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 14. joulukuuta 1916 uudelleen täydennysjoukkoon, josta palasi takaisin pioneerikomppaniaan 20. toukokuuta 1917. Lopulta hänet siirrettiin 23. syyskuuta 1917 alkaen pataljoonan 1. komppaniaan. Palosaari astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 4. komppaniaan, josta hänet määrättiin maaliskuun lopulla koillisrintamalle, missä hän toimi 1. koulutusaliupseerina ja joukkueenvarajohtajana Kuolajärven pataljoonan 2. komppaniassa. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kuivitsassa ja Kilislammilla. Palosaari palveli sisällissodan jälkeen Sallan rykmentissä ja siitä muodostetussa Lapin I rajavartiopataljoonassa sekä Lapin ryhmän II pataljoonassa. Hänet siirrettiin 2. tammikuuta 1919 alkaen I pataljoonaan Kajaaniin. Rajavartiostosta hän erosi 15. huhtikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Tervolassa. Hän kuoli keuhkotautiin 4. maaliskuuta 1923. Sotilaskoulutusta Palosaari sai käymällä Haminan taistelukoulun vuonna 1918. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Kersantti 21. heinäkuuta 1918, Varavääpeli 1. lokakuuta 1918, Vääpeli 19. marraskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(3. marraskuuta 1892 Tervola – 4. heinäkuuta 1974) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Aappo Palosaari ja Karoliina Rapakko. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Saara Lydia Raatikan kanssa. Palosaari työskenteli työmiehenä Tervolassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 12. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa, josta hänet siirrettiin 15. joulukuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon, mistä hänet palautettiin takaisin komppaniaansa 20. toukokuuta 1917. Pioneerikomppaniasta hänet lähetettiin uudelleen täydennysjoukkoon 30. joulukuuta 1917, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen Palosaari palasi 1. joulukuuta 1918 ja astui sen jälkeen 28. joulukuuta 1918 alkaen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä ja hänet sijoitettiin Laatokan jalkaväkirykmentti 6:een, josta muodostettiin myöhemmin Viipurin rykmentti. Hän toimi rykmentissä koulutusaliupseerina 6. komppaniassa. Armeijasta hän erosi 1. toukokuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Pohjois-Suomessa. Palosaari osallistui jatkosodan aikana vartiotehtäviin kotiseudullaan. Sotien jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä Tervolan Ylipaakkolassa. Hänet haudattiin Tervolaan. Ylennykset: Aliupseeri 28. joulukuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(3. helmikuuta 1900 Kuopio – 5. helmikuuta 1928) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat konemestari Kustaa Wilhelm Pantzar ja Anna Niskanen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 Olga Maria Korhosen kanssa. Pantzar kävi kansakoulun ja työskenteli viilaajan oppilaana Kemissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 13. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Hänet siirrettiin 9. tammikuuta 1918 pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hän pääsi siviilitöihin Saksaan. Tällä matkalla hän loukkaantui pahasti ollessaan matkalla työlomalle Osnabrückin lähellä 16. tammikuuta 1918 tapahtuneessa junaonnettomuudessa.

Pantzar palasi takaisin Suomeen, parannuttuaan vaivoistaan sisällissodan jälkeen, elokuun alussa vuonna 1918. Hän astui Suomen armeijan palvelukseen 16. marraskuuta 1918 kersantiksi ylennettynä ja hänet sijoitettiin Suomen valkoisen kaartin 3. komppaniaan, josta hän erosi 2. heinäkuuta 1919, mutta astui uudelleen palvelukseen 15. elokuuta 1919 vääpeliksi Autojoukkoihin, missä hän palveli 15. marraskuuta 1919 saakka. Seuraavan kerran hän palveli armeijassa 1. toukokuuta - 31. heinäkuuta 1921 välisenä aikana Jääkäritykistörykmentissä, jonka jälkeen hän työskenteli virkailijana valtionrautateiden Kuopion ja Kouvolan varikoilla vuoteen 1924 saakka. Myöhemmin hän teki tilapäistöitä. Hän kuoli keuhkotautiin 5. helmikuuta 1928. Ylennykset: Kersantti 16. marraskuuta 1918, Varavääpeli 29. marraskuuta 1918, Vääpeli 16. toukokuuta 1919. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(28. tammikuuta 1892 Haapajärvi –) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Pekka Parkkila ja Kreeta Kopsa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Aurora Lindbergin kanssa. Parkkila työskenteli työmiehenä Haapajärvellä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 14. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 21. joulukuuta 1915. Hän palasi takaisin Suomeen 15. elokuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Haapajärvellä ja Kotkassa.

Juho Oskari Parkkinen

(25. elokuuta 1891 Kitee – 28. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkärivänrikki. Partasen vanhemmat olivat maanviljelijä Henrik Partanen ja Edla Amanda Karjelin. Hän kävi seitsemän luokkaa Sortavalan reaalilyseota. Partanen työskenteli maanviljelysharjoittelijana kotitilallaan Helylässä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 28. joulukuuta 1915. Hän toimi vuoden 1916 keväällä värväystehtävissä Suomessa. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän osallistui vuonna 1917 Polangenissa järjestetyille erikoiskursseille (pommarikurssi). Partanen astui Suomen armeijan palvelukseen vänrikiksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 7. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet määrättiin adjutantiksi 21. huhtikuuta 1918 alkaen rykmentin 5. jääkäripataljoonaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurissa, jossa hän kaatui suorittaessaan yöllä 27. – 28. huhtikuuta 1918 Kelkkalan pohjoispuolella ollessaan tiedustelemassa vihollisvarustuksia. Hänen ruumistaan ei löydetty ja hänet siunattiin kentälle jääneenä. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 1. kesäkuuta 1917, Vänrikki 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali, Jääkärimerkki.[1][2]

Onni Erkki Parviainen

(15. syyskuuta 1883 Helsinki – 27. heinäkuuta 1922) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Henrik Johan Parvolin ja Matilda Davidintytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1915 Hilma Lyydia Raiskisen kanssa. Parvolin kävi kansakoulun ja työskenteli tynnyrintekijänä Helsingissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 5. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 23. syyskuuta 1917 alkaen pataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Parvolin astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan 6. Jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Ilveksessä, Hotakassa ja Muolaalla sekä rykmentin etenemiseen Viipuri-Pietarin rautatielle. Sisällissodan jälkeen Parvolin palveli 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkaripataljoona 3:ssa, joka nimettiin myöhemmin ensin Kajaanin sissipataljoonaksi ja sitten Pohjanmaan jääkäripataljoonaksi. Hänet sijoitettiin 9. heinäkuuta 1918 alkaen 2. komppaniaan. Pohjanmaan jääkäripataljoonasta hänet siirrettiin 11. joulukuuta 1918 alkaen leipuriksi Suomen valkoisen kaartin I pataljoonaan. Armeijasta hän erosi 19. elokuuta 1919. Mutta astui 20. huhtikuuta 1920 alkaen merivoimien palvelukseen ja hänet sijoitettiin 1. pursimieheksi vartioristeilijä Karjalaan, josta hänet siirrettiin 26. elokuuta 1920 alkaen 1. Meripataljoonan 1. komppaniaan. Merivoimista hän erosi 30. lokakuuta 1920. Myöhemmin hän astui Rajavartiolaitoksen palvelukseen 10. huhtikuuta 1922 ja hänet sijoitettiin Salinin rajavartiostoon, missä hän toimi 1. komppaniassa, josta hänet kumminkin siirrettiin 26. huhtikuuta 1922 alkaen 7. komppaniaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 3. huhtikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Väinö Armas Pasanen

Alpi Alexander Pasma

Eino Harald Pasonen myöh. Pauko

(vaihtoi nimensä vuonna 1922) 5. tammikuuta 1897 Purmo – 18. helmikuuta 1960 oli suomalainen jääkärivääpeli ja asentaja. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Anders Pass ja Maria Pärtar. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Emma Within kanssa. Tämä kansakoulun käynyt maanviljelijä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 30. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 26. kesäkuuta 1916 pataljoonan haupitsipatteriin. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella Riianlahdella, Ekkau-Kakkaussa ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan tykinjohtajaksi jääkäritykistön 2. patteriin ja otti osaa Länkipohjan, Pitkäjärven, Oriveden, Kangasalan ja Lempäälän taisteluihin sekä Tampereen valloitukseen. Hän haavoittui lievästi Tampereen edustalla käydyissä taisteluissa 26. maaliskuuta 1918. Parantumisensa jälkeen hänet komennettiin tykistön uudelleenjärjestelyn myötä muodostetun Jääkäritykistöprikaatin 2. jääkäripatteriston 4. patteriin ja otti osaa Kähärän ja Hotakan taisteluihin sekä sotatoimiin Karjalankannaksella. Suomen sisällissodan jälkeen palveli vääpelinä Suomen tykistökoulun hevoshoito- ja ratsuopetusosastossa, josta hän erosi 24. syyskuuta 1918 ja liittyi Purmon suojeluskuntaan toimien sen paikallispäällikkönä 1. tammikuuta 1919 – 1. marraskuuta 1922. Myöhemmin hän toimi maanviljelijänä ja metsätyönjohtajana. Vuodesta 1927 hän toimi Pietarsaaren konepaja oy:ssä viljelyskoneiden asentajana, tehtävässä hän toimi vuoteen 1939 asti. Talvisotaan hän osallistui Tykistön koulutuskomppania 2:ssa ja kouluttajana kenttätykistörykmentti 1:ssä. Jatkosotaan hän toimi vääpelinä Järeä Patteristo 4:ssä ja Raskas Patteristo 17:ssä vuoteen 1942 asti. Sotien jälkeen hän toimi Pietarsaaressa Wärtsilä Oy:n palveluksessa. Hänet on haudattu Purmoon. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, vääpeli 15. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(3. heinäkuuta 1894 Kauhava – 10. joulukuuta 1973) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Simo Passi ja Anna Huhmarkoski. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1928 Hilda Nokuan kanssa. Passi kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä Kauhavalla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 17. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 22. marraskuuta 1917 pataljoonan 2. konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Passi kuului myös pataljoonan soittokuntaan.

Passi astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 9. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Passi siirrettiin sisällissodan jälkeen 6. heinäkuuta 1918 alkaen Kaartin jääkäripataljoonaan, missä hän toimi konekiväärikomppanian vääpelinä. Armeijasta hän erosi 14. lokakuuta 1919 ja liittyi vuonna 1921 Karjalan retkikuntaan, jossa kuului Repolan pataljoonaan ja otti osaa taisteluihin Porajärvellä ja Kostamuksessa. Retkikunnalta palattuaan hän toimi lyhyen ajan Seinäjoen suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Myöhemmin hän työskenteli maanviljelijänä Kauhavalla ja 1. helmikuuta – 30. elokuuta 1933 välisen ajan keskuslämmityslaitoksen hoitajana Ilmailukoulussa ja 1. marraskuuta 1934 alkaen Alkon myyjänä Seinäjoella aina vuoteen 1939 saakka, jonka jälkeen hän toimi pienyrittäjänä Kauhavalla. Hänet haudattiin Kauhavalle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 26. huhtikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(7. heinäkuuta 1895 Kirvu –) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat talollinen, Juho Paljas ja Eva Ovaska. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Lempi Aate Häsän kanssa. Patjas kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä Kirvussa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 18. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, jossa hän haavoittui 2. heinäkuuta 1916 ja oli sen jälkeen hoidettavana ensin kenttäsairaalassa ja myöhemmin Mitaun ja Eherswalden sotilassairaaloissa. Haavoistaan parannuttuaan hänet siirrettiin 15. elokuuta 1917 pataljoonan täydennysloukkoon, josta hänet siirrettiin takaisin omaan komppaniaansa 17. lokakuuta 1917. Patjas astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 7. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 25. maaliskuuta 1918 alkaen 4. Jääkärirykmentin 11. jääkäripataljoonan 4. komppaniaan, josta hänet siirrettiin edelleen 8. huhtikuuta 1918 alkaen 6. Jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Patjas osallistui sisällissodan taisteluihin Ilveksessä, Hotakassa ja Muolaalla sekä Leipäsuolla.

Patjas palveli sisällissodan jälkeen 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 6:ssa, joka nimettiin myöhemmin ensin Jääkäripataljoona 3:ksi ja sitten Kajaanin sissipataljoonaksi ja vihdoin Pohjanmaan jääkäripataljoonaksi. Hän toimi pataljoonassa 3. komppanian vääpelinä. Pohjanmaan jääkäripataljoonasta hänet siirrettiin 17. tammikuuta 1919 alkaen Tampereen rykmenttiin. Patjas erosi armeijasta 5. huhtikuuta 1919. ja astui 15. syyskuuta 1919 suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Pyhäjärven suojeluskuntaan. Pyhäjärvellä hän palveli 15. joulukuuta 1919 saakka, jonka jälkeen hän astui toistamiseen armeijan palvelukseen 1. tammikuuta 1920 alkaen. Hänet sijoitettiin nyt Viipurin rykmentin 8. komppaniaan, missä hän toimi aluksi koulutusaliupseerina ja lokakuusta lähtien komppanianvääpelinä. Viipurin rykmentistä hänet siirrettiin 16. helmikuuta 1921 samanlaiseen toimeen Savon jääkärirykmentin 4. komppaniaan. Armeijasta hän erosi toistamiseen 1. tammikuuta 1922 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä ja seppänä Kirvussa vuoteen 1925 saakka. Sen jälkeen hän työskenteli työmiehenä ja työnjohtajana eri rautatierakennuksilla vuoteen 1930 saakka. Vuosina 1930 – 1931 hän työskenteli työnvalvojana ja - johtajana Virtain varavankilassa ja vuosina 1931 – 1932 vartijana Lypertön varavankilassa sekä sen jälkeen Konnunsuon varavankilassa. Vuonna 1933 hänet nimitettiin ratatyömestariksi ja vuonna 1936 ratamestariksi.

Patjas osallistui jatkosotaan omatarveosaston kuormauspäällikkönä Joutsenon asemalla koko sodan ajan. Sotien jälkeen hän työskenteli edelleen ratamestarina Konnunsuon keskusvankilassa vuoteen 1950 saakka. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. toukokuuta 1917. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(14. heinäkuuta 1893 Perho – 14. lokakuuta 1923) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat työmies Aaprami Patovisti ja Anna Liisa Juhontytär. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 17. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 24. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon ja laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan elokuussa vuonna 1917. Saksasta Patovisti palasi takaisin Suomeen 24. maaliskuuta 1918 höyrylaiva S/S Arcturuksen toisella matkalla Danzigista Vaasaan. Hän astui Vaasassa Suomen armeijan palvelukseen jefreitteriksi ylennettynä. Vaasassa hänet komennettiin aluksi koulutusaliupseeriksi paikkakunnalla majailleeseen 5. Jääkärirykmentin täydennyspataljoonan 1. komppaniaan. Sisällissodan jälkeen hänet siirrettiin 28. heinäkuuta 1918 alkaen rykmentin (myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti l ja Tampereen rykmentti) I pataljoonan 3. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 28. huhtikuuta 1919 vain liittyäkseen keväällä vuonna 1919 Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, missä hän toimi joukkueenjohtajana Karjalaisen pataljoonan 2. komppaniassa sekä 5. kesäkuuta 1919 alkaen Hämeen pataljoonassa. Retkikunnalla hän osallistui taisteluihin muun muassa Tuuloksen rintamalla. Retkikunnalta palattuaan hän työskenteli työmiehenä Perhossa. Hänet haudattiin Toholammille. Ylennykset: Jefreitteri 24. maaliskuuta 1918, Kersantti 1. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(29. elokuuta 1892 Kesälahti – 10. tammikuuta 1969 Bremen, Saksan Liittotasavalta) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat talollinen Antti Paukkonen ja Helena Kupiainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Marie Sofie Liesette Platen kanssa. Paukkonen työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 27. syyskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, josta hänet siirrettiin 28. heinäkuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet lähetettiin myöhemmin Altonan työosastoon. Työosastosta hänet laskettiin 4. elokuuta 1917 siviilitöihin Saksaan ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Bremenissä. Myöhemmin hän työskenteli laivanrakennustöissä. Hänet haudattiin Bremeniin Saksan Liittotasavaltaan.

Gustav Bertel Paulig

Eemeli Pehkonen

Jalmari Pehkonen (21. elokuuta 1885 Kalajoki – 3. tammikuuta 1953) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hän oli yksi neljästä jääkäriksi lähteneestä Pehkosten veljeksestä, joka oli yhtä suuri veljeskaarti jääkäreitä kuin Sihvoilla. Hänen vanhempansa olivat työmies Matti Pehkonen ja Greta Augusta Myllylä. Pehkonen työskenteli ensimmäisen maailmansodan alussa Muurmannin rautatien rakennustöissä ennen liittymistään jääkäriliikkeeseen. Hän matkusti Saksaan 6. syyskuuta 1916 jääkarietappitietä käyttäen, jossa hänet sijoitettiin Muurmannin olojen tuntijana jääkärikomennuskuntaan, joka otti osaa Berliinissä pidettyihin räjäytyskursseihin. Kurssin jälkeen hänet ystävineen varustettiin lähtemään erikoistehtäviin Suomeen ja Itä-Karjalaan. Hän saapuikin Suomeen 24. maaliskuuta 1918 S/S Arcturuksen toisella retkellä. Suomeen saavuttuaan hän astui huhtikuussa 1918 palvelukseen Vaasan rykmentin II pataljoonan 2. komppaniaan, missä hän toimi ryhmänjohtajana. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Armeijasta hän erosi 4. kesäkuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen metsä- ja maataloustöissä Pohjois-Suomessa. Hänet on haudattu Rovaniemelle. Ylennykset: Vääpeli toukokuussa 1918. Kunniamerkit: Vapaussodan muistomitali.[1][2][3]

(10. tammikuuta 1890 Kalajoki – 22. heinäkuuta 1937 Kalajoki) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Matti Pehkonen ja Greta Augusta Myllylä. Hän oli yksi neljästä jääkäriksi lähteneestä Pehkosten veljeksestä, joka oli yhtä suuri veljeskaarti jääkäreitä kuin Sihvoilla. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 16. lokakuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 3. komppaniaan 1. maaliskuuta 1917. Takaisin täydennysjoukkoon hänet siirrettiin 12. helmikuuta 1918 ja laskettiin siviilitöihin Saksaan. Pehkonen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 26. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Kalajoella. Hän kuoli 22. heinäkuuta 1937 Kalajoella, jonne hänet myös haudattiin.[3]

(27. marraskuuta 1894 Kalajoki – 23. joulukuuta 1923 Kalajoki) oli suomalainen jääkäri. Hän oli nuorin neljästä jääkäriksi lähteneestä Pehkosten veljeksestä, joka oli yhtä suuri veljeskaarti jääkäreitä kuin Sihvoilla. Hänen vanhempansa olivat työmies Matti Pehkonen ja Greta Augusta Myllylä. Pehkonen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 14. syyskuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 3. komppaniaan 1. maaliskuuta 1917. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella. Hänet siirrettiin juuri ennen pataljoonan kotiuttamista 12. helmikuuta 1918 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin siviilitöihin Saksaan. Pehkonen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Kalajoella. Hän kuoli 23. joulukuuta 1923 Kalajoella, jonne hänet myös haudattiin.[3]

Konrad Johan Olof Pehrsson

Toivo Nikolai Pehu-Lehtonen ent. Lehtonen

(25. syyskuuta 1893 Sortavala – 5. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat liikemies Mikael Peiponen ja lda Karolina Hukka. Peiponen kävi viidennen luokan Sortavalan lyseossa ja työskenteli maanmittarin apulaisena Sortavalassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 13. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Peiponen astui Suomen armeijan palvelukseen varavääpeliksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueen varajohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Raudussa, missä hän kaatui 5. huhtikuuta 1918. Hänet haudattiin Sortavalan sankarihautaan. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(28. helmikuuta 1898 Kuopio – 26. huhtikuuta 1986 Thunder Bay, Ontario, Kanada)[4] oli suomalainen jääkärialikersantti. Hänen vanhempansa olivat junailija Abram Pekkala ja Maria Ollanketo. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Signe Emerentia Elorannan kanssa. Pekkala kävi kansakoulun ja kaksi luokkaa Kajaanin yhteiskoulua. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 4. marraskuuta 1916, josta hänet lähetettiin 3. maaliskuuta 1917 Altonan työosastoon. Takaisin Suomeen Pekkala palasi marraskuun lopulla vuonna 1918 ja astui 5. tammikuuta 1919 alikersantiksi ylennettynä armeijan palvelukseen ja hänet sijoitettiin Suomen valkoisen kaartin 2. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 4. toukokuuta 1919 ja toimi sen jälkeen 15. toukokuuta - 4. kesäkuuta 1919 välisen ajan Miehikkälän suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Myöhemmin hän työskenteli Kajaanin puutavara oy:n palveluksessa Lämmittäjänä, kunnes muutti vuonna 1924 siirtolaiseksi Kanadaan. Kanadan kansallisuuden hän sai vuonna 1930. Kanadassa ollessaan hän toimi pääasiassa metsäurakoitsijana ja turkismetsästäjänä Port Arthurissa. Ylennykset: Alikersantti 5. tammikuuta 1919.

(16. tammikuuta 1887 Vimpeli – 25. elokuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä ja kunnallislautakunnan esimies Antti Oskari Pekkala (ent. Strang) ja Liisa Antintytär. Pekkala opiskeli Helsingissä Ateneumissa piirustusta vuosina 1905 – 1906 ja maalausta vuosina 1907 – 1908 sekä 1909 sekä maalausta ja piirustusta muun muassa Colarossin taidekoulussa Pariisissa. Hän työskenteli vuosina 1910 – 1916 isänsä asioimistossa Vimpelissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 25. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 18. maaliskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin sairauden takia siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen hän palasi 27. heinäkuuta 1918 sairaan ja kuolikin kohta kotonaan Vimpelissä. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Johan Albin Pekkarinen

(19. joulukuuta 1897 Valkjärvi – 3. maaliskuuta 1937) oli suomalainen reservin vänrikki ja jääkäri. Pekin vanhemmat olivat maanviljelijä Simo Pekki ja Helena Vanhanen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Rakel Ingeborg Anderssonin kanssa. Pekki kävi kansakoulun ja suoritti viidennen luokan yksityisesti Viipurin reaalikoulussa vuonna 1925 sekä suoritti Turun kunnankirjurikurssin vuonna 1932. Pekki työskenteli maanviljelijänä Valkjärvellä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 19. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, josta hänet siirrettiin 22. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon. Altonasta hän palasi takaisin komppaniaansa 9. kesäkuuta 1917. Pekki astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan aluksi vääpeliksi 5. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet määrättiin myöhemmin joukkueenjohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 10. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurin ympäristössä sekä Lavolassa.[1][2]

Pekki palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Savon jääkärirykmentti 3. Hän toimi rykmentissä joukkueenjohtajana 9. komppaniassa. Hän erosi armeijasta 16. helmikuuta 1919 ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön. Suojeluskunnissa hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Uudenkirkon Ylämaan suojeluskuntaan, jonka jälkeen hän toimi Perniön suojeluskunnassa 15. maaliskuuta 1924 saakka paikallis- ja aluepäällikkönä. Hän erosi Suojeluskunnista vuonna 1924 ja astui Etsivän keskuspoliisin palvelukseen ja palveli poliisivoimissa Kotkan ja Viipurin alaosastoilla vuoteen 1926 saakka. Pekki astui takaisin armeijan palvelukseen 1. toukokuuta 1926 ja hänet sijoitettiin vääpeliksi Helsingin komennuskomppaniaan, josta hänet määrättiin 28. lokakuuta 1926 alkaen nuoremmaksi upseeriksi Tampereen rykmentin 7. komppaniaan. Toistamiseen Pekki erosi armeijasta 11. kesäkuuta 1927 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Viipurin pitäjässä ja Valkjärvellä vuoteen 1933 saakka, jonka jälkeen hän työskenteli työmiehenä Suomenlinnassa vuosina 1933–1934. Loppuelämänsä hän työskenteli Kemi-yhtiön mittaajana Petsamossa.[1][2]

Pekki kävi Alue- ja paikallispäällikkökurssin vuonna 1922 ja reserviupseerikurssin vuonna 1926 Suojeluskuntain päällystökoulussa. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 27. maaliskuuta 1918, Vääpeli 2. toukokuuta 1918, Reservin vänrikki 12. elokuuta 1926. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[1][2]

Mikko Pekki

Sulo-Weikko Pekkola

Lauri Arvid Pelkonen

Aleksanteri Pellinen oli suomalainen jääkäri. Hän kirjautui Saksan armeijaan 23. joulukuuta 1915. Hän osallistui Misse-joen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin ja palasi Suomeen 25. helmikuuta 1918 varavääpelinä. Hän osallistui Suomen sisällissotaan sekä myöhemmin myös talvi- ja jatkosotaan. Hänet ylennettiin kapteeniksi vuonna 1940.[5]

(1. joulukuuta 1893 Kortesjärvi – 28. helmikuuta 1917) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Pellinen ja Hanna Ahola. Pellinen maanviljelijänä Kortesjärvellä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 7. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, jossa hän sairastui 27. tammikuuta 1917 umpisuolentulehdukseen ja toimitettiin edelleen Mitaun sotilassairaalaan, missä hän kuoli 28. helmikuuta 1917. Hänet haudattiin Mitaun hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Oskar Vilhelm Peltokangas

(4. helmikuuta 1874 Keuruu – 16. maaliskuuta 1918) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat torppari Fredrik Anselm Peltola ja Hilda Judith Ollila. Peltola työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 1. maaliskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon. Täydennysjoukosta hän palasi takaisin komppaniaansa 23. heinäkuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Peltola astui suomen armeija palvelukseen Saksassa 7. helmikuuta 1918 jefreitteriksi ylennettynä. Takaisin Suomeen hän palasi 18. helmikuuta 1918 aselaivoja seuranneen komennuskunnan mukana Vaasaan. Vaasasta hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi Seinäjoen krenatööripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Länkipohjassa, jossa kaatui 16. maaliskuuta 1918. Hänet haudattiin Keuruun sankarihautaan. Ylennykset: Jefreitteri 7. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Jääkärimerkki.

Frans Iivari Peltola

Oskari Peltola myöh. Pyhälahti

Aarne Aleksander Peltonen

(28. lokakuuta 1897 Virrat – 20. lokakuuta 1918) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat torppari Effendi Peltonen ja Santra Vilhelmina Santerintytär. Peltonen työskenteli työmiehenä Virroilla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 7. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Hänet siirrettiin rintamakomennuksen jälkeen 12. elokuuta 1917 alkaen hänellä todetun sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hän palasi komppaniaansa 10. lokakuuta 1917. Hän astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi Kristiinan krenatööripataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Laviassa, jossa hän haavoittui 14. maaliskuuta 1918. Hän oli haavoittumisensa jälkeen hoidettavana eri sairaaloissa ja 22. kesäkuuta 1918 alkaen Takaharjun parantolassa, jossa hän kuoli keuhkotautiin 20. lokakuuta 1918. Hänet haudattiin Savonlinnan hautausmaalle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 1. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(6. syyskuuta 1890 Eurajoki – 28. maaliskuuta 1949) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat puuseppä Iisakki Peltonen ja Aleksandra Sundvall. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Alma Elviira Lehtisen kanssa. Peltonen kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Kalajoella ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 16. lokakuuta 1916, josta hänet siirrettiin 20. toukokuuta 1917 pataljoonan 3. komppaniaan. Peltonen astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan rehumestariksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärällä ja Viipurissa. Peltonen määrättiin sisällissodan jälkeen Suomen valkoisen kaartin Vaasan pataljoonan rehumestariksi, mistä tehtävästä hän erosi armeijan palveluksesta 16. helmikuuta 1919. Hän astui uudelleen armeija palvelukseen 1. syyskuuta 1921 ja hänet sijoitettiin kuormastovääpeliksi Jääkäritykistörykmenttiin. Hän erosi toistamiseen armeijasta 1. syyskuuta 1922 ja työskenteli sen jälkeen eläinlääkäri Lindgrenin sairastallin tallimestarina Malmilla ja myöhemmin sähköasentajana Enso-Gutzeit oy:n selluloosatehtaassa sekä varasto ja ajomiehenä Valkeakosken talouskaupassa vuoteen 1926 saakka. Tämän jälkeen hän työskenteli ajomiehenä Mercantile oy:n palveluksessa vuoteen 1928 saakka, jonka jälkeen hän työskenteli Helsingin raitiotie- ja omnibus oy:n palveluksessa vuoteen 1936 saakka. Myöhemmin hän työskenteli Vaatetusvarikolla Hämeenlinnassa aina kuolemaansa saakka.[3] Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. huhtikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[1][2]

(18. tammikuuta 1893 Turku – 12. toukokuuta 1965) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat kauppias Nikolai Peltonen ja Alexina Rönnberg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1935 Anna Katarina Toivosen kanssa. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 9. helmikuuta 1916, mutta saksalaiset vastavakoiluviranomaiset pidättivät hänet jo 12. huhtikuuta 1916. Hän oli sen jälkeen tutkintavankilassa ja vankileirillä. Kotimaahan palattuaan hän työskenteli kauppiaana muun muassa Turussa ja Loimaalla.

(16. tammikuuta 1882 Rautalampi – 27. marraskuuta 1943) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä, Juho Okker ja Hilda Maria Hintikka. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1914 Ruusa Maria Vesterlundin kanssa. Peltonen työskenteli työmiehenä Himangalla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 26. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 28. maaliskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan. Hän palasi takaisin Suomeen sisällissodan aikana ja asettui kotipaikkakunnalleen Himangalle, missä hän työskenteli työmiehenä aina vuoteen 1924 saakka, jolloin hän matkusti siirtolaiseksi Australiaan. Australiassa hän työskenteli rakennus- ja siltatöissä. Hänet haudattiin Adelaideen, Australiaan.

Siivo Einer Peltonen

(18. heinäkuuta 1887 Kempele – 15. toukokuuta 1983)[6] oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Pelttari ja Liisa Skopa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1909 Anna Sofia Haurun kanssa, joka kuoli vuonna 1915 ja hän avioitui uudelleen vuonna 1920 Maria Sofia Niemelän kanssa, joka kuoli vuonna 1932. Pelttari työskenteli seppänä Kempeleessä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 23. maaliskuuta 1917, josta hänet siirrettiin 7. elokuuta 1917 alkaen pataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Pelttari astui Suomen valkoisen armeijan palvelukseen Saksassa 7. helmikuuta 1918 jefreitteriksi ylennettynä. Hän saapui Saksasta takaisin Suomeen 18. helmikuuta 1918 jääkärien etujoukon mukana Vaasaan. Hänet määrättiin Vaasasta Karjalan rintamalle, jossa hänet sijoitettiin 2. maaliskuuta 1918 alkaen IV (alkuperäisen) pataljoonan 4. komppaniaan sekä myöhemmin Karjalan 1. rykmentin 3. pataljoonan 2. komppaniaan, jossa hän toimi joukkueenjohtajana ja osallistui taisteluihin Valkjärvellä ja Raudussa, missä hän haavoittui 27. maaliskuuta 1918. Haavoittumisensa jälkeen hän oli hoidettavana Savonlinnan yleisessä sairaalassa sekä Tilkan ja Rauhan sairaaloissa 18. syyskuuta 1918 saakka. Hän palveli sisällissodan jälkeen nimellisesti Kajaanin sissipataljoonassa ja Pohjanmaan jääkäripataljoonassa. Hänet vapautettiin armeijan palveluksesta 16. tammikuuta 1919. Hän työskenteli myöhemmin maanviljelijänä Kempeleessä. Talvi- ja jatkosodan aikana Pelttari toimi kotiseudullaan vartiointitehtävissä. Sotien jälkeen hän jatkoi maanviljelijänä ja harjoitti siinä ohella sepän ammattia. Pelttari on haudattu Kempeleen kirkon hautausmaalle. Ylennykset: Jefreitteri 7. helmikuuta 1918, Aliupseeri 11. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(2. syyskuuta 1892 Kiuruvesi – 28. toukokuuta 1959) oli suomalainen jääkäri. Hänen äitinsä oli Kaisa Pennanen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Augusta Vilhelmina Kärkkäisen kanssa. Pennanen työskenteli työmiehenä Kiuruvedellä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 24. joulukuuta 1915, josta hänet siirrettiin 30. toukokuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja edelleen 15. maaliskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 4. syyskuuta 1917. Pennanen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 1. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Kiuruvedellä.

(4. tammikuuta 1881 Ii – 19. helmikuuta 1932) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat talollinen Erkki Pentti ja Karoliina Katiska. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1914 Emmi Palmgrenin kanssa, joka kuoli vuonna 1927 ja hän avioitui uudelleen vuonna 1930 Elsa Amanda Tervosen kanssa. Pentti työskenteli maanviljelijänä Iissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 4. kesäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 4. komppaniaan 5. joulukuuta 1916. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella, josta hänet siirrettiin 18. joulukuuta 1917 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin siviilitöihin Saksaan. Pentti palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen l. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Iissä, kunnes kuoli 19. helmikuuta 1932 sydänhalvaukseen. Hänet on haudattu Iihin, todennäköisesti Kruununsaaren hautausmaalle, mutta hautapaikasta ei ole tietoa. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Albert Oskar Penttilä ent. Oskar Wilhelm Lindqvist

Juho Emil Penttinen

Eino Pernu

Vilho Johannes Pernu

Yrjö Pernu

(15. helmikuuta 1898 Kortesjärvi – 24. marraskuuta 1937 Raymond, Washington, Yhdysvallat) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Juho Perälä ja Hedvig Mannisaho. Hän työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 4. joulukuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 21. joulukuuta 1915. Myöhemmin sodan jälkeen hän työskenteli edelleen merimiehenä.

Matti Nikolai Hermanninpoika Perälä

(23. joulukuuta 1894 Lapinlahti –) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Lauri Pesonen ja Johanna Väätäinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1931 Aino Siposen kanssa. Pesonen kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 31. lokakuuta 1915 josta hänet siirrettiin pataljoonan haupitsipatteriin 13. joulukuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänelle myönnettiin työloma, joka kesti kesäkuusta lokakuulle vuonna 1917.

Pesonen palasi takaisin Suomeen 24. maaliskuuta 1918 S/S Arcturuksella. Suomessa hänet määrättiin Jääkäritykistön 3. patteriin ja osallistui sen mukana Tampereen valtaukseen. Hänet siirrettiin Tampereen valtauksen jälkeen suoritetussa tykistön uudelleen järjestelyssä Jääkäritykistöprikaatin 3. patteriston 6. patteriin ja osallistui sen riveissä Viipurin valloitukseen.

Pesonen palveli sisällissodan jälkeen Suomen tykistökoulussa, josta hänet siirrettiin 15. heinäkuuta 1918 alkaen Vuoristotykistöön ja myöhemmin Kenttätykistörykmentti 2:n I patteriston 2. patteriin. Armeijasta Pesonen erosi 2. tammikuuta 1919 vain liittyäkseen Viron vapaussotaan lähteviin joukkoihin. Hän toimi vapaussodassa joukkueenjohtajana suomalaisen Pohjan Poikain ratsuosastossa. Hän osallistui Virossa taisteluihin Valkissa ja Marienburgissa. Virosta palattuaan Pesonen hakeutui seuraavaksi Aunuksen vapaaehtoiseen retkikuntaan, jossa hän palveli retkikunnan tykistössä ja tiedonanto-osastossa 20. heinäkuuta 1919 - 15. maaliskuuta 1920 välisenä aikana ja osallistui taisteluihin Kavannossa ja Rajakonnussa.

Sotaretkiltä palattuaan Pesonen astui armeijan palvelukseen 31. lokakuuta 1920 ja hänet sijoitettiin Käkisalmen läänin rykmentin 7. komppaniaan, josta hän siirtyi 20. huhtikuuta 1921 alkaen Polkupyöräpataljoona 2:een. Kauan eivät Pesosta rauhan ajan tehtävät armeijassa kiinnostaneet, vaan hän pestautui 23. joulukuuta 1921 Metsäsissirykmenttiin, jossa hänet sijoitettiin komppanianpäälliköksi II pataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui edellä mainitun komppanian päällikkönä Vienan Karjalan sodassa taisteluihin muun muassa Rukajärvellä ja Kellovaaralla. Tältä sotaretkeltä Pesonen palasi 22. maaliskuuta 1922 ja astui sen jälkeen Joensuun rajavartioston palvelukseen, missä hän palveli lyhyen ajan. Myöhemmin hän työskenteli pohjolan tukkityömailla työmiehenä ja apulaistyönjohtajana sekä 1926 alkaen työnjohtajana Veitsiluoto oy:n palveluksessa Rovaniemellä aina vuoteen 1960 saakka. Pesonen osallistui talvisotaan komppanianvääpelinä 17. Tienrakennuskomppaniassa Sallan alueella. Jatkosotaan hän osallistui vääpelinä 815. Ilmasuojelukomppaniassa Rovaniemellä.

Ylennykset: Kersantti 24. maaliskuuta 1918, Vääpeli 1. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(28. heinäkuuta 1891 Vaasa – 14. syyskuuta 1932) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat pannuseppä Aapo Pesonen ja Maria Katarina Helakoski. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 tarjoilija Alma Erika Kokkolan kanssa. Pesonen kävi kansakoulun ja työskenteli kirjaltajana Vaasassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 4. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Schmardenissa. Hänet siirrettiin 18. elokuuta 1916 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet komennettiin värväys- ja etappitehtäviin Suomeen.[1][2][7]

Suomessa Pesonen hoiti Lehmikummun etappiasemaa Tervolassa. Tervolasta hänet siirrettiin joulukuussa vuonna 1916 Ruotsiin, josta hänet komennettiin edelleen erikoistehtäviin Norjaan, jossa hänet pidätettiin ja tuomittiin 2 vuodeksi pakkotyöhön. Rangaistuksen kärsittyään Pesonen palasi takaisin Suomeen 19. huhtikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen kirjaltajana Ilkan kirjapainossa Vaasassa. Hän kuoli keuhkotautiin Vaasassa, jonne hänet myös haudattiin. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Preussin 2. lk. Rautaristi.[1][2][7]

(12. tammikuuta 1899 Kirvu – 16. helmikuuta 1930) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat ratavartija Vilho Lauri Pesonen ja Hilma Masalin. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Ksenia Signe Turusen kanssa. Pesonen kävi kansakoulun ja työskenteli liikeapulaisena Kirvussa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 13. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin 24. marraskuuta 1917 sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hän palasi takaisin komppaniaansa 16. tammikuuta 1918. Pesonen astui Suomen armeijan palvelukseen vääpeliksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin vääpeliksi Suomen valkoiseen armeijan 3. Jääkärirykmentin 7. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella, Aittolahdessa, Lyykylässä, Mannikkalassa ja Talissa. Sisällissodan jälkeen Pesonen palveli komppanianvääpelinä Jääkärirykmentti 3:ssa, josta muodostettiin myöhemmin Uudenmaan rykmentti. Hän oli myös lyhyehkön ajan komennettuna Viipurin upseerikokelaskursseille, jossa hän toimi komppanianvääpelinä. Pesonen erosi palveluksesta sairauden vuoksi 16. helmikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen Osuustukkukaupan palveluksessa myyjänä, varastonhoitajana ja kauppamatkustajana. Hän kuoli aivokuumeeseen 16. helmikuuta 1930. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 25. elokuuta 1917, Vääpeli 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk. , Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[1][2]

(9. maaliskuuta 1892 Kaukola –) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Paavo Pessi ja Varpu Häkli. Hänet vihittiin ensimmäisen kerran avioliittoon vuonna 1918 Ida Varpu Montosen kanssa, joka kuoli vuonna 1954 ja Pessi avioitui toistamiseen vuonna 1958 Wilhelmiina Riikosen kanssa. Pessi kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä Kaukolassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 15. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.

Pessi astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Raudussa, jossa hän haavoittui 2. huhtikuuta 1918. Sisällissodan jälkeen Pessi kuului 4. Jääkärirykmentistä muodostettuun Jääkäripataljoona 4:ään, jolla myöhemmin on ollut nimet Pohjolan jääkäripataljoona ja Kajaanin sissipataljoona. Sisällissodassa saamansa vamman takia hän ei kyennyt suorittamaan palvelusta ja hänet poistettiin pataljoonan vahvuudesta 16. huhtikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Kaukolassa. Hän kuului myös Kaukolan suojeluskuntaan joukkueenjohtajana vuosina 1920–1922. Pessi osallistui talvisotaan sotapoliisina Käkisalmen seudulla. Sodan jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä Somerniemellä. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 26. maaliskuuta 1918, Vääpeli 11. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Bertel Abraham (Perttu) Petrelius myöh. Pertamo

Väinö Armas Petrelius

(1. elokuuta 1885 Oulu – 22. joulukuuta 1939) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat merikapteeni John Petrell ja Charlotta Svendelin. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Olga Aurora Södersundin kanssa. Petrell kävi kansakoulun ja kaksi luokkaa lyseota. Hän ryhtyi merimieheksi ja suoritti Oulun merikoulussa aliperämiehentutkinnon vuonna 1908 ja perämiehentutkinnon vuonna 1909 sekä kauppalaivurintutkinnon Vaasan merikoulussa vuonna 1914. Hän työskenteli maailmansodan alussa päällikkönä purjelaiva Lillyssä, joka oli sodan puhjettua Flensburgin satamassa, jolloin sen miehistö tuli internoiduksi. Petrell kumminkin pääsi vapaaksi koska liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppaniaan 27. syyskuuta 1915. Hän pyrki vapaaehtoisena perusteilla olevaan Jääkäripataljoonan tykistöön ja tulikin valituksi yhtenä niistä 26 miehestä, jotka Jääkäripataljoonan komentaja majuri Bayer valitsi haastattelunsa perusteella. Hänet siirrettiin virallisesti haupitsijaokseen 17. maaliskuuta 1916, minkä päivämäärän voidaan katsoa olevan jääkäritykistön virallinen perustamispäivä.[8] Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Ekkau-Kekkaussa sekä Aa-joella, josta hänet siirrettiin 18. joulukuuta 1917 pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen Petrell palasi sisällissodan jälkeen elokuussa 1918 ja työskenteli sen jälkeen useiden moottori- ja purjelaivojen päällikkönä, viimeisimpänä vuodesta 1934 alkaen purjelaiva Baudissa. Hänet haudattiin Sönderborgiin Tanskaan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(1. maaliskuuta 1896 Porvoo – 2. elokuuta 1962) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Felix Ferdinand Pettersson ja Maria Elvira Nieminen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1935 Amanda Maria Dickmanin kanssa. Tämä kansakoulun ja Lithenin kauppakoulun Helsingissä käynyt kauppamatkustaja liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 27. marraskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän sairastui talvitaistelujen jälkeen ja oli hoidettavana useissa sotilassairaaloissa. Kunnes hänet siirrettiin 9. marraskuu 1917 pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet laskettiin edelleen 8. tammikuuta 1918 sairauslomalle. Suomeen hän palasi 17. toukokuuta 1918 ja astui 22. toukokuuta 1918 varavääpelinä palvelukseen Suomen valkoisen kaartin 1. pataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 11. kesäkuuta 1918 alkaen 1. Krenatöörirykmentin 2. pataljoonan 3. komppaniaan ja edelleen 5. heinäkuuta 1918 Karjalan kaartin rykmentin 2. pataljoonaan. Kaartin jääkäripataljoonan 3. komppaniaan hänet siirrettiin 3. syyskuuta 1918 ja Itämeren jalkaväkirykmentti n:o l:n 9. komppaniaan 23. tammikuuta 1919. Armeijasta hän erosi 11. helmikuuta 1919 ja siirtyi liikemieheksi. Vuodet 1932–1933 hän toimi Oulussa Toivoniemen ravintolan hoitajana, josta hän siirtyi Oy ALKO Ab:n palvelukseen Helsinkiin, jonka palveluksessa hän oli vuoteen 1950 saakka, jolloin siirtyi Koskenkylän sahan palvelukseen. Ylennykset: Varavääpeli 22. toukokuuta 1918, Vääpeli 16. kesäkuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Martin Lennart Pettersson

(23. syyskuuta 1897 Lapua – 16. maaliskuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Heikki Peurala ja Susanna Rasku. Peurala kävi 3 luokkaa kansakoulua ja maanviljelyskurssin Karhumäen kansanopistossa. Hän työskenteli maanviljelijänä kotitilallaan Lapualla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 30. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 1. joulukuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja edelleen Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan. Peurala palasi takaisin Suomeen sisällissodan kynnyksellä tammikuussa vuonna 1918. Paluunsa jälkeen hän liittyi Lapuan suojeluskuntaan ja osallistui sisällissodan puhjettua sen joukoissa venäläisten aseistariisumiseen Lapualla ja Seinäjoella sekä Vilppulan-Ruoveden rintaman taisteluihin. Myöhemmin hän toimi joukkueenjohtajana Lapuan suojeluskunnan tultua liitetyksi Pohjois-Hämeen rykmenttiin, jossa hän palveli II pataljoonan 2. komppaniassa. Hän osallistui Länkipohjan taisteluun, missä hän kaatui 16. maaliskuuta 1918 ja hänet haudattiin Lapuan sankarihautaan. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Lauri Heikki Pieti

(1. lokakuuta 1895 Lappi – 13. lokakuuta 1972) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Kaarlo Oskari Pietilä ja Elisabet Kirstola. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Alma Amanda Mattilan kanssa. Pietilä kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä Hinnerjoella ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 3. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin 22. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan 4. elokuuta 1917. Pietilä palasi takaisin Suomeen 24. maaliskuuta 1918 S/S Arcturuksen toisella matkalla Vaasaan. Vaasassa hän astui vääpelinä palvelukseen vaasalaisiin suojeluskuntajoukkoihin ja liitettiin myöhemmin joukon mukana Vaasan rykmenttiin. Hänet siirrettiin sisällissodan jälkeen 29. kesäkuuta 1918 alkaen Valkoisen kaartin rykmenttiin, jossa hänet sijoitettiin vääpeliksi ensin 3. komppaniaan ja myöhemmin konekiväärikomppaniaan. Pietilä erosi armeijasta 16. helmikuuta 1919 ja astui suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Karkun suojeluskuntaan. Karkun suojeluskunnassa hän palveli 30. syyskuuta 1919 saakka, jonka jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä isänsä maatilalla Hinnerjoella. Takaisin armeijan palvelukseen hän astui 13. heinäkuuta 1921 ja hänet sijoitettiin Porin rykmentin 2. konekiväärikomppaniaan, josta hän erosi 13. heinäkuuta 1923. Hän muutti vuonna 1924 Kanadaan, jonka kansalaisuus hänelle myönnettiin vuonna 1930. Pietilä palasi takaisin Suomeen vuonna 1935 ja sai uudelleen Suomen kansalaisuuden vuonna 1942. Hän toimi talvisodan ja jatkosodan välissä koulutus- ja ilmasuojelu tehtävissä suojeluskuntajoukoissa Porin seudulla. Jatkosodan puhjettua nyt Suomen kansalaisuuden saanut Pietilä komennettiin komppanian vääpeliksi Jalkaväkirykmentti 14:ään Ahvenanmaan ja Hangon rintamalle. Myöhemmin hän toimi konekiväärijoukkueenjohtajana 73. Torjuntakomppaniassa. Hänet haudattiin Hinnerjoelle. Ylennykset: Vääpeli huhtikuussa 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki.

Eino Lauri Pietiläinen

(30. elokuuta 1894 Helsinki – 19. syyskuuta 1974) oli suomalainen jääkäri ja hilfsgruppenführer Saksan armeijassa. Hänen vanhempansa olivat kirvesmies Adolf Pihl ja Vilhelmina Helene Helenius. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Julia Irene Finellin kanssa. Pihl kävi kansakoulun ja työskenteli lämmittäjänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 26. syyskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 5. heinäkuuta 1916 koulutusaliupseeriksi pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hän palasi takaisin komppaniaansa 2. lokakuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, josta hänet siirrettiin 22. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon. Altonasta hänet laskettiin 4. elokuuta 1917 alkaen siviilitöihin Saksaan. Pihl palasi takaisin Suomeen 12. lokakuuta 1919 ja työskenteli 20. joulukuuta 1920 alkaen Kone oy:n konttoristina Helsingissä. Hänet haudattiin Espooseen. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 1. maaliskuuta 1916. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Talvisodan muistomitali.

(23. tammikuuta 1894 Multia – 3. syyskuuta 1943) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat pienviljelijä Justus Pihlainen ja Anna Maria Juhontytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Maria Sofia Märsylän kanssa. Pihlainen työskenteli pienviljelijänä Multialla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 8. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella.

Pihlainen astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan kuormastovääpeliksi ensin 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin 25. maaliskuuta 1918 alkaen pataljoonan 3. komppaniaan ja 30. maaliskuuta 1918 alkaen rykmentin esikuntaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Pihlainen palveli sisällissodan jälkeen kuormastovääpelinä 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, josta hänet siirrettiin 18. kesäkuuta 1918 alkaen varusmestariksi Vuoristoprikaatin esikuntaan. Pihlainen erosi armeijan palveluksesta 30. kesäkuuta 1919, mutta astui takaisin palvelukseen 10. lokakuuta 1919 ja nyt hänet sijoitettiin kuormastovääpeliksi Kaartin Jääkäripataljoonaan, jossa hän palveli 30. joulukuuta 1920 saakka. Hän palveli vielä Tampereen rykmentissä 16. maaliskuuta – 17. lokakuuta 1921 välisen ajan. Myöhemmin hänet siirrettiin 1. marraskuuta 1921 alkaen koulutusaliupseeriksi Savon jääkärirykmentin 8. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 9. komppaniaan vääpeliksi 1. joulukuuta 1922.

Pihlainen erosi armeijasta toistamiseen 1. huhtikuuta 1924. Armeijauransa jälkeen hän työskenteli vuonna 1924 Vaasassa lääninsairaalan korjaustöissä ja sen jälkeen valajana Vikströmin moottoritehtaalla vuoteen 1930 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi Oy Oulaisten puutavaraliikkeen palvelukseen ja edelleen Oy Schaumanin vaneritehtaan palvelukseen, jossa hän työskenteli vuoteen 1934 saakka. Pihlainen osallistui talvisotaan Jalkaväenkoulutuskeskus 2:n 3. komppaniassa. Hän osallistui jatkosotaan rehumestarina ja vääpelinä sekä hevosupseerina kenttätykistörykmentti 10:n 6. patterissa ja osallistui taistelutoimiin Kiteellä, Ilmakoskella, Kalattomassa, Luttossa, Korsikkavaaralla, Latvasyrjässä, Kuokkaniemellä, Lavijärvellä ja Rautalahdella. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 11. huhtikuuta 1918, Vääpeli 20. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi tammenlehvien kera, Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki.

Anton Aleksander Pihlava

(16. kesäkuuta 1897 Oulu – 12. joulukuuta 1938) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat satulaseppä Aleksander Piipponen ja Kaisa Kanniainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1935 Alma Sofia Keräsen kanssa. Piipponen kävi kansakoulun ja Haminan taistelukoulun. Hän työskenteli merimiehenä, kun hän sai tiedon jääkäriliikkeestä. Hän oli matkalla Saksaan saamaan jääkärikoulutusta marraskuussa 1916, kun santarmit pidättivät hänet Torniossa, ja hänet vietiin Oulun lääninvankilaan, josta hänet siirrettiin tammikuun puolivälissä vuonna 1917 Špalernajan vankilaan Pietariin. Pietarista hänet karkotettiin neljän muun suomalaisen kanssa Ohanskin kaupunkiin lähelle Uralia. Venäjän vallankumouksen puhjettua Piipponen pääsi palaamaan Uralilta Suomeen. Suomeen palattuaan hän jatkoi suunnitelmansa mukaan jääkärioppiin Saksaan, jonne hän saapui 25. toukokuuta 1917 ja hänet sijoitettiin Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon, josta hänet siirrettiin 10. lokakuuta 1917 pataljoonan 3. komppaniaan. Hänen vastoinkäymisensä jatkuivat edelleen, kun hän joutui 15. tammikuuta junaonnettomuuteen lähellä Osnabrückin kaupunkia.

Piipponen astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan kuormastovääpeliksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Säiniöllä ja Viipurissa. Piipponen siirrettiin sisällissodan jälkeen suoritetun armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä Suomen valkoiseen kaartiin, missä hän palveli koulutusaliupseerina III pataljoonassa. Armeijasta hän erosi 23. heinäkuuta 1919. Armeijasta eronsa jälkeen hän työskenteli merimiehenä ja myöhemmin Helsingissä Oy Alkoholiliikkeen varastomiehenä sekä talonmiehenä. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Uuno Emil Piirainen

(25. marraskuuta 1894 Iisalmi – 8. helmikuuta 1963) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat sahantyömies Arvi Eemeli Pikkarainen ja Anna Lovisa Komulainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Elsa Greta Korolaisen kanssa. Pikkarainen kävi kansakoulun ja työskenteli lämmittäjänä Sukevalla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 7. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 24. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan 4. elokuuta 1917. Pikkarainen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen koneenkäyttäjänä valtion omistamassa Sukevan sahalla vuoteen 1924 saakka. Sukevalta hän siirtyi Tammisaaren pakkotyölaitokselle voima-aseman koneenkäyttäjäksi ja työskenteli siellä vuoteen 1927 saakka, jonka jälkeen hän työskenteli Lahden saha oy:n palveluksessa lämmittäjänä. Myöhemmin hän työskenteli lämmittäjänä Rauma-Repola Oy:n voimalaitoksella Lahdessa, missä tehtävässä hän oli myös sotien aikana. Hänet on haudattu Lahteen. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali.

Urho August Pikkarainen

Ingevald Pipping

Valdemar Pirhonen

Aappo Pirilä

Oskar Einar Pirinen

(28. syyskuuta 1893 Alatornio – 21. joulukuuta 1962) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä lisak Pistokoski ja Margareetta Kuoparova. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Hilma Johanna Latvalan kanssa. Pistokoski suoritti vuonna 1923 kansakoulun kurssin ja Valtion poliisikoulun Suomenlinnassa vuonna 1922 ja koirankuljettajakurssin Hämeenlinnassa vuonna 1923. Hän työskenteli maanviljelijänä Alatorniolla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 17. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 16. maaliskuuta 1916 hänellä todetun sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaa 14. heinäkuuta 1916.

Pistokoski palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 1. joulukuuta 1918 ja astui armeijan palvelukseen 7. tammikuuta 1919. Hänet sijoitettiin palvelukseen Luoteisrajan rajavartiostoon, josta hän erosi 31. maaliskuuta 1919. Myöhemmin hän työskenteli poliisina vuosina 1919–1923 Torniossa. Poliisitöiden jälkeen hän työskenteli vuonna 1924 Oy Ytterfors-Munksundin palveluksessa, jonka jälkeen hän liittyi takaisin poliisivoimiin ja työskenteli vuonna 1925 Kemin nimismiespiirissä kieltolakietsivänä. Jatkossa hän toimi vuosina 1927–1933 tullivartijana, jonka jälkeen hän työskenteli työmiehenä Torniossa.

Pistokoski toimi talvisodassa väestönsuojelutehtävissä Torniossa. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Jalkaväkirykmentti 54:n 1. Konekiväärikomppaniaan, jonka riveissä hän osallistui Sallan taisteluihin. Myöhemmin hän toimi 888. Ilmasuojelukomppanian riveissä Torniossa. Hän osallistui vielä Torniossa käytyihin sotatoimiin Lapin sodan aikana. Sotien jälkeen hän työskenteli Torniossa työmiehenä ja vahtimestarina sekä lopulta Tornion kaupungin palveluksessa aina vuoteen 1960 saakka. Hänet on haudattu Tornioon. Ylennykset: Vääpeli 1944. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki.

Antti Pitkänen

(24. kesäkuuta 1891 Puumala – 1920) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Antti Pitkänen ja Antia Sofia Silanen. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 16. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin 14. maaliskuuta 1916 Altonan työosastoon. Myöhemmin hän työskenteli työmiehenä Saksassa ja kuoli vuonna 1920 Puumalan kirkkoherranviraston saaman tiedon mukaan.

Yrjö August Pitkänen

(24. tammikuuta 1896 Alatornio – 24. joulukuuta 1939) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat torppari Heikki Adolf Pohjanen ja Kreeta Amanda Alanärä. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Eeva Mannosen kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 23. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 13. joulukuuta 1916 pataljoonaan perustettuun haupitsipatteriin. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Pohjanen astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan Jääkäritykistön 3. patteriin ja osallistui taisteluihin Karussa, Muroleessa, Viljakkalassa ja Ylöjärvellä Tampereella. Hänet siirrettiin Tampereen valtauksen jälkeen suoritetussa tykistön uudelleen järjestelyssä Jääkäritykistöprikaatin 3. jääkäripatteriston 5. patteriin ja osallistui sen riveissä Viipurin valloitukseen. Pohjanen palveli sisällissodan jälkeen Suomen tykistökoulussa, josta hänet siirrettiin 15. heinäkuuta 1918 Vuoristotykistöpatteristoon ja sieltä edelleen kenttätykistörykmentti 2:n 4. patteriin. Pohjanen erosi armeijasta 1. huhtikuuta 1921 ja työskenteli sen jälkeen 1. toukokuuta 1921 alkaen poliisikonstaapelina Viipurin kaupungin poliisilaitoksella. Pohjanen osallistui talvisotaan suorittamalla vartiopalvelusta Viipurissa, missä tehtävässä hän kaatui niin sanotun ”aavetykin” kranaatin sirpaleesta. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 30. huhtikuuta 1918, Vääpeli 15. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk., Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(16. helmikuuta 1900 Loimaa – 13. helmikuuta 1944) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat nahkurimestari Johan Fredrik Pohjankoski ja Vilhelmiina Ylitalo. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Eeva Ranghild Mäkisen kanssa, josta hän erosi seuraavana vuonna ja avioitui toistamiseen vuonna 1930 Aili Rakel Vainion kanssa, joka kuoli jo seuraavana vuonna. Kolmannen kerran hän avioitui vuonna 1931. Fanny Ester Niemen kanssa. Pohjankoski kävi kansakoulun ja yhden luokan yhteiskoulua sekä työskenteli työmiehenä Loimaalla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 23. toukokuuta 1916, josta hänet siirrettiin 14. elokuuta 1917 pataljoonan 4.komppaniaan. Pohjankoski astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi ensin 5. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 10. huhtikuuta 1918 alkaen 6. Jääkärirykmentin 17. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurin ympäristössä. Pohjankoski palveli sisällissodan jälkeen 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 6:ssa, jonka nimi muutettiin myöhemmin aluksi Jääkäripataljoona 3:ksi ja myöhemmin Kajaanin sissipataljoonaksi. Pataljoonassa Pohjankoski toimi koulutusaliupseerina 3. komppaniassa. Hän erosi armeijan palveluksesta 30. syyskuuta 1918 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen 9. joulukuuta 1918 ja hänet sijoitettiin harjoituspäälliköksi Loimaan suojeluskuntaan, jossa hän palveli 17. marraskuuta 1919 saakka. Vuosina 1920–1929 Pohjankoski työskenteli maanviljelijänä, jonka jälkeen hän toimi maanviljelystyönjohtajana Hyvinkäällä vuoteen 1932 saakka. Vuosina 1932–1936 hän työskenteli työnvalvojana valtion maantietöissä ja 1. kesäkuuta 1938 alkaen Kansaneläkelaitoksen piiriasiamiehenä Loimaan, Mellilän ja Metsämaan kunnissa. Hänet on haudattu Loimaalle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 6. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Toivo Ilmari Pohjanpalo ent. Friis

(29. joulukuuta 1894 Helsinki – 14. heinäkuuta 1918) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat koneenkaättäjä Vilhelm Pohjola ja Anna Aurora Hukkanen. Pohjola kävi viidenne luokan Helsingin suomalaista yhteiskoulua ja työskenteli sen jälkeen asentajana Helsingissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 25. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin pataljoona rintamakomennuksen jälkeen perustettuun 2. konekiväärikomppaniaan 9. heinäkuuta 1917. Hän suoritti jääkäriaikanaan myös kivääriasemestarikurssin. Pohjola astui Suomen armeijan palvelukseen varavääpeliksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan konekivääriaseseppäkouluun Vaasaan. Pohjola kuoli keuhkokuumeeseen Viipurin sotilassairaalassa 14. heinäkuuta 1918. Hänet on haudattu Malmin hautausmaahan. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(18. helmikuuta 1888 Kivennapa – 11. joulukuuta 1941) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat torppari Pietari Poikulainen ja Katri Savolainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1908 Fredrika Ruthin kanssa. Poikulainen työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 12. lokakuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, josta hänet siirrettiin 11. joulukuuta 1917 pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet myöhemmin laskettiin siviilitöihin Saksaan. Poikulainen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 10. joulukuuta 1918, jonka jälkeen hän työskenteli hevosnniehenä ja henkilötodistusten tarkastajana Terijoen rajakomendantinvirastossa 6. huhtikuuta 1919 saakka. Myöhemmin hän liittyi 10. huhtikuuta 1919 alaen Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan ja toimi joukkueenjohtajana I pataljoonan 1. komppaniassa. Hän osallistui retkikunnan taisteluihin Tuuloksessa Aunuksen kaupungissa, Mäkriällä, Aleksanteri Syväriläisen (Svirskin) luostarin luona sekä myöhemmin Tuulosjoen rintamalla. Poikulainen erosi retkikunnasta sitoumuksen rauettua heinäkuussa vuonna 1919. Sotaretkeltä palattuaan hän astui armeijan palvelukseen kersantin vakanssilla 4. elokuuta 1919 ja hänet sijoitettiin Karjalan kaartin rykmentin II pataljoonan 4. komppaniaan. Armeijasta hän erosi toistamiseen 1. huhtikuuta 1920, jonka jälkeen hän matkusti ulkomaille, josta hän palasi marraskuussa vielä samana vuonna. Myöhemmin hän työskenteli työmiehenä ja kalastajana Vienassa. Vanhuusvuosinaan hän asui Hietalahden Jääkärikodissa. Ylennykset: Kersantti 4. elokuuta 1919.

(21. kesäkuuta 1894 Vimpeli – 9. maaliskuuta 1933) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Pokela ja Liisa Lakanen. Hän kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli suutarina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 17. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 19. huhtikuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon. Täydennysjoukosta hänet passitettiin 24. tammikuuta 1917 Friedrichsbergin mielisairaalaan, josta hänet palautettiin takaisin Suomeen syksyllä 1919. Myöhemmin hän eli mielisairaana kotipitäjässään Vimpelissä.

(2. maaliskuuta 1892 Kauhava – maaliskuu 24 1975) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Tuomas Pollari ja Sanna Hedvig Rosbacka. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Fanny Lovisa Somppin kanssa. Pollari kävi kansakoulun ja Ilmajoen kansanopiston vuosina 1911–1912 sekä vuoden Vaasan kauppakoulua lukukaudella 1913–1914. Hän työskenteli maanviljelijänä Kauhavalla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 17. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella. Hänet siirrettiin pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen 2. konekiväärikomppaniaan 9. heinäkuuta 1917. Pollari astui Suomen armeijan palvelukseen varavääpeliksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 7. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella, Aittolahdessa, Lyykylässä, Mannikkalassa ja Talissa.

Pollari palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin aluksi Savon jääkärirykmentti 3 ja myöhemmin Uudenmaan rykmentti. Hän toimi rykmentissä joukkueenjohtajana 2. konekiväärikomppaniassa. Pollari erosi armeijasta 16. helmikuuta 1919 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen 15. lokakuuta 1919 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Oriveden suojeluskuntaan. Orivedeltä hänet siirrettiin niin ikään paikallispäälliköksi l. marraskuuta 1924 alkaen Kauhavan suojeluskuntaan, jossa hän palveli 31. joulukuuta 1925 saakka. Hän suoritti Taktiikan soveltamiskurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1925. Myöhemmin hän työskenteli maanviljelijänä Kauhavalla.

Pollari osallistui talvisotaan Kauhava-Lappajärvi-alueen hevosottolautakunnan puheenjohtajana. Hän toimi luottamustoimissa Kauhavan Alakylän Osuuskassan rahastonhoitajana vuosina 1921–1928 ja Etelä - Pohjanmaan maataloustuottajain liiton johtokunnan jäsenenä vuodesta 1925 alkaen ja varapuheenjohtajana vuosina 1931–1951. Hän toimi myös Kauhavan yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1946–1950 ja varapuheenjohtajana vuodesta 1951 alkaen. Pollari toimi Maataloustuottajain Keskusliiton valtuuskunnan varajäsenenä vuosina 1930–1946 ja Kauhavan kirkkovaltuuston jäsenenä vuosina 1927–1944 sekä kirkkoneuvoston jäsenenä vuodesta 1927 alkaen sekä kirkkohallintokunnan jäsenenä vuodesta 1944 alkaen. Kauhavan Osuuskaupan hallintoneuvoston jäsenenä hän toimi vuodesta 1927 alkaen ja varapuheenjohtajana vuosina 1940–1948 sekä puheenjohtajana vuodesta 1949 alkaen. Kauhavan kunnanvaltuuston jäsenenä hän toimi vuodesta 1928 alkaen ja puheenjohtajana vuosina 1950–1951 sekä kunnanhallituksen jäsenenä vuodesta 1952 alkaen. Pollari toimi myös Kauhavan asutuskassan rahastonhoitajana vuosina 1931–1935 ja puheenjohtajana vuosina 1936–1944. Manttaalikunnan tilintarkastajana hän toimi vuosina 1935–1950 ja 1952. Jylhän Sähköosuuskunnan hallituksen varajäsenenä hän toimi vuosina 1936–1951 ja Kauhavan viljelyslainarahaston kirjanpitäjä vuosina 1937–1942 sekä oli Kauhavan suojeluskunnan esikunnan jäsenenä vuosina 1938–1941.

Ylennykset: Hilfsgruppenführer 24. joulukuuta 1917, Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 3. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Suomen Leijonen ritarikunnan ritarimerkki, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi, Unkarin ensimmäisen maailmansodan muistomitali, Maataloustuottajain Keskusliiton ansiomerkki, Suomen Nuorisoliiton hopeinen ansiomerkki.

Kosti Johannes Pollari

Berndt Eino Edvard Polón

(12. joulukuuta 1893 Eurajoki – 19. syyskuuta 1940) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat puuseppä Juho Polttila ja Aleksandra Rosten. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Fanny Aleksandra Rantasen kanssa, joka kuoli vuonna 1931. Toistamiseen hän avioitui vuonna 1932 Olga Aleksandra Nordlundin kanssa. Polttila työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 23. syyskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 14. lokakuuta 1915. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen kesällä vuonna 1919. Myöhemmin hän työskenteli työmiehenä ja puuseppänä Raumalla, Eurajoella ja Kuivalahdella.[1][2]

(14. marraskuuta 1893 Raahe – 18. kesäkuuta 1959) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat merimies Joel Poltto ja Matilda Tuohimaa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Anna Augusta Puron kanssa. Poltto kävi kolme luokkaa Raahen keskikoulua ja työskenteli puutavara-alalla Raahessa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 29. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin myöhemmin pataljoonan tiedonanto-osastoon. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän joutui jäämään Saksaan, kun muu osa pataljoonasta palasi suomeen huhtikuussa 1918. Takaisin Suomeen hän palasi Suomen sisällissodan jälkeen 11. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen 1. toukokuuta 1919 alkaen Ruukki oy:n lautatarhanhoitajana ja 1. helmikuuta 1925 lähtien Metsänomistajana metsäkeskus oy:n Raahen konttorin hoitajana. Hän toimi sotien aikana väestönsuojelutehtävissä Raahessa. Hänet on haudattu Raahen Haaralan hautausmaalle. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Väestönsuojelun 2. lk. ansiomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Heino Vilho Ponkala

Yrjö Väinö Ponto

(18. tammikuuta 1897 Alahärmä – 18. huhtikuuta 1960) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Elias Poromaa ja Liisa Vilhelmiina Erkintytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Laina Vilhelmiina Ojanperän kanssa. Heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta; Reino, Eino (kaatui 1944), Lauri, Matti, Irma ja Pentti. Poromaa kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppaniaan 23. helmikuuta 1916, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaa 8. huhtikuuta 1916. Hän palasi takaisin pataljoonaan 25. huhtikuuta 1917 ja hänet sijoitettiin täydennysjoukkoon, josta hänet siirrettiin edelleen pataljoonan haupitsipatteriin 10. elokuuta 1917. Poromaa astui Suomen armeijan palvelukseen jefreitteriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan Jääkäritykistön 2. patteriin ja otti osaa sen riveissä taisteluihin Länkipohjassa, Pitkäjärvellä, Orivedellä, Kangasalla ja Lempäälässä sekä Tampereella. Poromaa siirrettiin Tampereen valloituksen jälkeen suoritetussa tykistön uudelleen järjestelyn yhteydessä muodostettuun Jääkäritykistöprikaatin 3. jääkäripatteriston 6. patteriin ja osallistui sen mukana Viipuria valloitukseen. Poromaa palveli sisällissodan jälkeen Suomen tykistökoulussa, josta hän erosi tammikuussa vuonna 1919. Myöhemmin hän työskenteli maanviljelijänä kotipaikkakunnallaan Alahärmässä. Poromaa osallistui talvisotaan jaoksenjohtajana Raskaspatteristo 8:ssa. Jatkosodan puhjettua hänet määrättiin rehumestariksi VI Armeijakunnan Henkilötäydennyskeskus 1:n konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin huoltoupseeriksi Syvärin patteristo 1:n esikuntaan ja myöhemmin samaiseen tehtävään Syvärin Linnoituspatteristo 2:een, josta hänet vapautettiin asepalveluksesta vuonna 1942. Tämän jälkeen hän jatkoi työskentelyään maanviljelijänä Alahärmässä. Hänet on haudattu Alahärmään. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918, Aliupseeri 11. huhtikuuta 1918, Vääpeli keväällä 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaudenmitali 2. lk; Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Antti Porre

(7. marraskuuta 1896 Alatornio –) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat laivuri Vilhelm August Portin ja Augusta Kalm. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Amalia Yrkin kanssa. Portin kävi kansakoulun ja työskenteli metallisorvaajana Oulussa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 3. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 18. syyskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon. Täydennysjoukosta hän palasi takaisin yksikköönsä 3. maaliskuuta 1917. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hän siirtyi Libaussa vuonna 1917 perustettuun pataljoonan tiedonanto-osastoon. Portin astui Suomen armeijan palvelukseen varavääpeliksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan kuormastovääpeliksi 5. Jääkärirykmentin 15. jääkäripataljoonaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella. Portin palveli sisällissodan jälkeen edelleen 5. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti 4 ja edelleen Tampereen rykmentti. Hän toimi rykmentissä aluksi kuormastovääpelinä III pataljoonassa, josta hänet siirrettiin 23. kesäkuuta 1919 alkaen I pataljoonaan ja 19. elokuuta 1919 alkaen 1. konekiväärikomppaniaan ja 20. helmikuuta 1920 alkaen I pataljoonan esikuntaan. Hän osallistui maaliskuussa vuonna 1920 Porajärven puolustukseen. Hän erosi armeijan palveluksesta 1. joulukuuta 1921 ja astui poliisilaitoksen palvelukseen 31. maaliskuuta 1922 ja hänet sijoitettiin ylimääräiseksi konstaapeliksi Kotkan kaupungin poliisilaitokseen. Hänet siirrettiin 30. huhtikuuta 1922 ratsuosastoon ja määrättiin 31. toukokuuta 1922 ylikonstaapelina ratsuosaston päälliköksi. Myöhemmin hän toimi tarkastuskonstaapelina läänin rikospoliisikeskuksessa aina vuoteen 1944 saakka. Sotien jälkeen Portin toimi rikosetsivänä Kotkan poliisilaitoksen rikospoliisiosastolla vuoteen 1954 saakka ja hoiti samalla poliisin neuvonantotoimintaa. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 31. joulukuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 2. lk. mitali, Väestönsuojelun ansiomitali 2, Jääkärimerkki.

Olof Lars Alarik Prytz

(11. joulukuuta 1892 Kuopio – 12. helmikuuta 1955) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat varastonhoitaja August Pulkkinen ja Kustaava Karhu. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1926 Jenny Maria Martikaisen kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli sähköasentajana Helsingissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 21. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen pataljoonaan perustettuun 2. konekiväärikomppaniaan 10. heinäkuuta 1917. Pulkkinen astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueen varajohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 9. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa.

Pulkkinen palveli sisällissodan jälkeen 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, josta muodostettiin myöhemmin ensin Jääkäripataljoona 2 ja sen jälkeen Pohjolan Jääkäripataljoona. Hänet siirrettiin Pohjolan jääkäripataljoonasta 16. lokakuuta 1918 alkaen Sortavalan rajavartioryhmän täydennyspataljoonan 3. komppaniaan ja edelleen 20. marraskuuta 1918 alkaen rajavartioryhmän I pataljoonan 1. komppaniaan sekä 7. tammikuuta 1919 alkaen Terijoen rajavartiopataljoonaan. Terijoelta hänet siirrettiin 2. huhtikuuta 1919 Viipurin vartiopataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin edelleen 1. tammikuuta 1921 Polkupyöräpataljoona I:n 3. komppanian ja 1. toukokuuta 1922 alkaen vääpeliksi Suomen valkoisen kaartin 1. konekiväärikomppaniaan. Pulkkinen erosi armeijasta 23. syyskuuta 1922, mutta palasi takaisin palvelukseen 1. kesäkuuta 1924 ja hänet sijoitettiin Polkupyöräpataljoona I:een, missä hän toimi kuormastovääpelinä. Toistamiseen hän erosi armeijan palveluksesta 11. elokuuta 1925, jonka jälkeen hän matkusti siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, mistä hän palasi takaisin Suomeen vuonna 1929 ja työskenteli sen jälkeen sekalaisissa töissä. Pulkkinen suoritti Haminan taistelukoulun vuonna 1918 ja armeijan kuormastovääpelikurssin vuonna 1925.

Pulkkinen osallistui talvisotaan varastonhoitajana I Armeijakunnan EKM:ssa. Jatkosotaan hän osallistui Elintarvikekeskusvarikko 2 Vaasassa. Sotien jälkeen hän työskenteli varastonhoitajana Valtion Viljavaraston palveluksessa Seinäjoella. Hänet on haudattu Seinäjoelle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 25. maaliskuuta 1918, Vääpeli 8. tammikuuta 1919. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(17. helmikuuta 1894 Veteli – 18. kesäkuuta 1922) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Vihtori Pulkkinen ja Leena Kaisa Hietala. Pulkkinen kävi kuusi luokkaa Kokkolan Suomalaista yhteiskoulua ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 189 huhtikuuta 1915, josta hänet siirrettiin 19. huhtikuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja palautettiin takaisin komppaniaansa 30. heinäkuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, josta hänet siirrettiin 21. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon. Työosastosta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 26. elokuuta 1917. Pulkkinen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen tammikuussa vuonna 1919 ja astui 29. tammikuuta 1919 Suomen armeijan palvelukseen vääpelinä. Hänet sijoitettiin Porin rykmenttiin. Armeijasta hän erosi 2. helmikuuta 1919, jonka jälkeen hän liittyi Suojeluskuntajärjestöön 1. heinäkuuta 1920 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Kotkan suojeluskuntaa, jossa hän palveli 31. elokuuta 1920 saakka. Myöhemmin hän toimi myös Virolahden suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1. helmikuuta - 18. kesäkuuta 1922 välisenä aikana. Pulkkinen suoritti jääkärialiupseereille järjestetyn aktiiviupseerikurssin Kadettikoulussa vuonna 1921. Ylennykset: Vääpeli 29. tammikuuta 1919, Vänrikki 15. kesäkuuta 1921. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[1][2]

(20. toukokuuta 1888 Rovaniemi – 17. maaliskuuta 1923) oli suomalainen jääkäri. Hänen äitinsä oli Susanna Maria Pulli. Pulli työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 31. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 15. maaliskuuta 1916. Täydennysjoukosta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaa. Takaisin Suomeen Pulli palasi sisällissodan jälkeen ja asettui Rovaniemelle, missä hän työskenteli työmiehenä. Hänet haudattiin Rovaniemelle.

Onni Aleksanteri Purhonen

(käytti Yhdysvalloissa nimeä Gus Aho), (17. helmikuuta 1894 Alajärvi – 12. joulukuuta 1941 New Westminster, Kanada) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Heikki Kustaa Puroaho ja Anna Liisa Myllykangas. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 lda Pauliina Kolun kanssa. Puroaho työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 23. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Hänet siirrettiin 10. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon. Puroaho palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 21. helmikuuta 1919 ja astui armeijan palvelukseen aliupseerina ja hänet sijoitettiin Rajamaan suojeluskuntain vartiopataljoonaan, josta hänet siirrettiin 14. toukokuuta 1919 komppanianvääpeliksi Kaartin jääkäripataljoonan 4. komppaniaan. Kaartin pataljoonasta hänet siirrettiin helmikuussa 1920 Käkisalmen läänin rykmentin III pataljoonaan ja 20. huhtikuuta 1921 alkaen Savon jääkärirykmentin 2. konekiväärikomppaniaan. Armeijasta Puroaho erosi 1. huhtikuuta 1922 ja astui Rajavartioston palvelukseen 7. huhtikuuta 1922 ja hänet sijoitettiin Kainuun rajavartiostoon, jossa hän palveli 5. joulukuuta 1922 saakka, jolloin hän erosi rajavartiostosta. Myöhemmin hän työskenteli työmiehenä ja muutti vuonna 1925 siirtolaiseksi Kanadaan. Kanadassa hän työskenteli työnjohtajana rautateillä vuodesta 1930 aina kuolemaansa saakka. Hänet on haudattu New Westminsteriin, B. C; Kanadaan. Y1ennykset: Aliupseeri 1. maaliskuuta 1918, Kersantti 24. toukokuuta 1919, Vääpeli 1. tammikuuta 1920. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Albert Aleksander Bäckman myöh. Puroma

Emil Johannes Puronen

(16. kesäkuuta 1890 Toholampi – 12. tammikuuta 1962) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Fredrik Purontaka ja Johanna Kleemola. Purontaka kävi Oulun kauppakoulun ja Raahen porvari- ja kauppakoulun. Hän työskenteli konttoristina Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 3. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan jo 27. joulukuuta 1915. Myöhemmin hän työskenteli ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa konttoristina Düsseldorfissa. Takaisin Suomeen hän palasi helmikuussa 1919 ja työskenteli sen jälkeen konttoristina ja syksystä 1931 alkaen ostopäällikkönä Veitsiluoto oy:ssä Kemissä. Hänet on haudattu Toholammille.

(2. elokuuta 1892 Leppävirta – 23. toukokuuta 1960) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Pursiainen ja Fredriika Kirjavainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1929 Selma Aliisa Nuutisen kanssa, joka kuoli vuonna 1941 ja Pursiainen avioitui toistamiseen vuonna 1942 Aino Karpin kanssa. Pursiainen kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli työmiehenä Leppävirralla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 6. elokuuta 1916, josta hänet siirrettiin 1. joulukuuta 1916 pataljoonan 4. komppaniaan. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Pursiainen astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan muonitusmestariksi 3. Jääkärirykmentin 5. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurissa. Sisällissodan jälkeen Pursiainen palveli edelleen 3. Jääkärirykmentissä. josta muodostettiin myöhemmin ensin Jääkärirykmentti 3 ja myöhemmin Savon jääkarirykmentti 3. Hän toimi rykmenteissä 3. komppanian muonitusaliupseerina. Hän erosi armeijasta sairauden takia 10. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen uskonnollisten kirjojen myyjänä. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 3. toukokuuta 1918, Vääpeli 8. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Simo Pursiainen

(20. helmikuuta 1890 Perho – 17. huhtikuuta 1945) oli suomalainen jääkäri ja suojeluskuntaupseeri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Aappo Puskala ja Anna Sahipakka. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1910 Henna Kristiina Koutosen kanssa. Puskala kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Kannuksessa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 5. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Schmardenissa. Hänet siirrettiin 26. tammikuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja edelleen Altonan työosastoon. Työosastosta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 8. helmikuuta 1918. Puskala saapui takaisin Suomeen jääkäreiden pääjoukon jälkeen 28. helmikuuta 1918 Ruotsin kautta. Hän astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä ja hänet sijoitettiin 2. Jääkärirykmentin 12. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, jossa hän haavoittui 28. maaliskuuta 1918. Haavoista toivuttuaan Puskala siirrettiin 15. huhtikuuta 1918 alkaen 1. Jääkärirykmentin täydennyspataljoonaan Seinäjoelle.

Sisällissodan jälkeen Puskala palveli 22. toukokuuta 1918 alkaen Kaartin jääkäripataljoonassa, josta hänet siirrettiin 12. heinäkuuta 1918 Pioneerikoulutuspataljoonaan. Takaisin Kaartin jääkäripataljoonaan hän palasi marraskuussa 1918. Seuraavaksi hänet siirrettiin 17. tammikuuta 1919 Porin jalkaväkirykmentti 2:een, josta muodostettiin myöhemmin Savon jääkärirykmentti. Puskala erosi armeijan palveluksesta 1. lokakuuta 1920 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen, jossa hänet sijoitettiin aluksi paikallispäälliköksi Ikaalisten suojeluskuntaan. Ikaalisista hän siirtyi 15. marraskuuta 1921 paikallispäälliköksi Soinin suojeluskuntaan, osta hänet siirrettiin 15. elokuuta 1922 samaiseen tehtävään Peräseinäjoen suojeluskuntaan. Puskala erosi suojeluskunnasta ja astui Rajavartiolaitoksen palvelukseen 7. toukokuuta 1923 ja hänet sijoitettiin Lapin rajavartiostoon, josta hän kuitenkin erosi jo 31. joulukuuta 1923, jonka jälkeen hän astui armeijan palvelukseen ja hänet sijoitettiin 1. kesäkuuta 1924 alkaen Suomenlinnan paikalliskomppaniaan, josta hänet siirrettiin 1. maaliskuuta 1925 alkaen Tampereen rykmenttiin. Toistamiseen hän erosi armeijan palveluksesta 16. joulukuuta 1926 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä.

Puskala osallistui talvisotaan komppanianvääpelinä Erillinen Pataljoona 7:ssä ja myöhemmin Pioneeri Koulutuskomppaniassa. Jatkosotaan hän osallistui komppanianvääpelinä Jalkaväenkoulutuskeskus 13:ssa ja myöhemmin Jalkaväenkoulutuskeskus 15:ssä. Sotien jälkeen hän työskenteli työmiehenä Pietarsaaren seudulla. Ylennykset: Aliupseeri 28. helmikuuta 1918, Vääpeli 15. kesäkuuta 1918, Suojeluskuntaupseeri 3. lokakuuta 1922. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Juho Erik Putaansuu

Aarne Heikki Alfred Putkonen

(25. heinäkuuta 1890 Savonlinna – 19. lokakuuta 1924) oli suomalainen jääkäri ja reservin vänrikki. Hänen vanhempansa olivat rakennusmestari Petter Putkonen ja Hendrika Käyhkö. Putkonen kävi viisi luokkaa Savonlinnan reaalilyseota ja yhden vuoden kauppakoulua. Hän työskenteli konttoristina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 4. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, jossa hän haavoittui 10. elokuuta 1916 pahasti partioretkellä ollessaan. Haavoittumisensa jälkeen häntä useassa eri sotilassairaalla. Sairaalasta päästyään hänet siirrettiin 10. marraskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja edelleen 20. toukokuuta 1917 alkaen takaisin pataljoonan 2. komppaniaan. Putkonen astui Suomen armeijan palvelukseen varavääpeliksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan vääpeliksi 4. jääkärirykmentin 9. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Putkonen palveli sisällissodan jälkeen 4. jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 1:ssä, josta muodostettiin myöhemmin ensin Jääkäripataljoona 2 ja myöhemmin Pohjolan jääkäripataljoona. Hänet siirrettiin 11. lokakuuta 1918 alkaen Sortavalan rajavartioryhmän täydennyspataljoonan adjutantiksi ja edelleen 18. marraskuuta 1918 alkaen rajavartioryhmän II pataljoonaan. Sortavalasta Putkonen siirrettiin 3. huhtikuuta 1919 Terijoen rajavartiopataljoonan esikuntaan, josta hän siirtyi 30. heinäkuuta 1919 alkaen pataljoonan 2. komppaniaan. Myöhemmin hän siirtyi pataljoonan mukana Käkisalmen läänin rykmentin III pataljoonaan. Hän erosi armeijasta 25. helmikuuta 1921 ja liittyi suojeluskuntajärjestöön 1. syyskuuta 1921 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Kerimäen suojeluskuntaan, jossa hän palveli 1. toukokuuta 1923 saakka. Putkonen astui takaisin armeijan palvelukseen 6. tammikuuta 1924 ja hänet sijoitettiin Salinin rajavartiostoon. Putkonen kuoli tapaturmaisesti Helsingissä 19. lokakuuta 1924. Hän suoritti Haminan taistelukoulun vuonna 1918. Hänet on haudattu Malmille. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli maaliskuussa 1918, Reservinvänrikki 21. tammikuuta 1920. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[1][2]

(käytti Saksassa peitenimeä Arvola) (28. marraskuuta 1895 Keitele – 14. huhtikuuta 1965) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hänen vanhempansa olivat työmies Kalle Fredrik Puurunen ja Anna Kustaava Tarvainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Hulda Maria Tervapuron kanssa. Puurunen työskenteli sekatyömiehenä ja muurarina Kemin seudulla ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 3. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 30. toukokuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon. Takaisin komppaniaansa hän palasi 30. heinäkuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 29. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon ja laskettiin elokuussa 1917 siviilitöihin Saksaan. Puurunen palasi takaisin Suomeen 1. joulukuuta 1918 ja liittyi Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, jossa hänet sijoitettiin joukkueenjohtajaksi 3. pataljoonan 2. komppaniaan. Retkikunnalla hän haavoittui 6. heinäkuuta 1919 Säämäjärvellä käydyssä taistelussa ja joutui sairaalaan. Sairaalasta hän pääsi pois 24. marraskuuta 1919, jonka jälkeen hän työskenteli työmiehenä Pohjois-Suomessa. Puurunen osallistui talvisotaan joukkueenjohtajana Kenttävartio I:ssä Osasto Pennasessa ja osallistui sotatoimiin Petsamossa. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi 807. Ilmasuojelukomppaniaan, jossa hän palveli vuoteen 1942 saakka, jolloin hänet vapautettiin asepalveluksesta. Myöhemmin hän työskenteli rakennuksilla Pohjois- Suomessa ja vuodesta 1949 alkaen Uddevallan Superfosfaattitehtaalla Ruotsissa. Ylennykset: Reservin vänrikki 1940. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Aunuksen Vapaussodan muistomitali, Jääkärimerkki.[1][2]

(25. syyskuuta 1894 Vimpeli – 24. maaliskuuta 1927) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Eljas Pyhälahti ja Mariaana Mäkelä. Pyhälahti kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Vimpelissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 7. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Pyhälahti astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan kuormastopäälliköksi 4. Jääkärirykmentin 9. jääkäripataljoonaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Pyhälahti palveli sisällissodan jälkeen Jääkäripataljoona 1:ssä, josta muodostettiin myöhemmin ensin Jääkäripataljoona 2 ja edelleen Pohjolan jääkäripataljoona ja viimein Kajaanin sissipataljoona. Hänet siirrettiin Kajaanini sissipataljoonasta 7. syyskuuta 1919 Ponttonikomennuskuntaan, jossa hän sairasti keuhkotuberkuloosiin ja oli hoidettavana Helsingin sotilassairaalassa ja Nummelan parantolassa. Hänet vapautettiin armeijan palveluksesta sairauden takia 3. joulukuuta 1920. Vaivoistaan parannuttuaan Pyhälahti astui toistamiseen armeijan palvelukseen 1. helmikuuta 1921 ja hänet sijoitettiin Polkupyöräpataljoona 1:een, josta hänet siirrettiin 1. toukokuuta 1921 alkaen Raskaan tykistörykmentin 1. patteriin. Toistamiseen hän erosi armeijasta 30. marraskuuta 1922, jonka jälkeen hän työskenteli työmiehenä. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[1][2]

Kosti Edvard Pylkkänen

(19. toukokuuta 1895 Utajärvi – 31. joulukuuta 1985) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat puuseppä Isak Pyykkö ja Kaisa Reeta Raappana. Pyykkö kävi kansakoulun ja työskenteli puuseppänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 27. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin 15. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 18. elokuuta 1917. Pyykkö saapui takaisin Suomeen sisällissodan loppupuolella ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Oulussa ja kauppalaivoissa puuseppänä. Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan ei ole tietoa. Oulun raastuvanoikeus julisti ns. 90 vuoden säännön perusteella Pyykön kuolleeksi 19. joulukuuta 1986, vahvistaen hänen kuolinpäiväkseen 31. joulukuuta 1985.

(22. helmikuuta 1892 Nurmes – 2. marraskuuta 1971) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä David Pyykkö ja Stiina Kortelainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1926 Hilma Hakkaraisen kanssa, joka kuoli vuonna 1963. Pyykkö kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Nurmeksessa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 28. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Pyykkö astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan rehumestariksi 4. Jääkärirykmentin 9. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Pyykkö palveli sisällissodan jälkeen 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, josta hänet siirrettiin 22. elokuuta 1918 alkaen Kuopion jalkaväkirykmentti 4:ään, josta muodostettiin myöhemmin Tampereen rykmentti. Hän toimi rykmentissä I pataljoonan rehumestarina. Pyykkö erosi armeijan palveluksesta 1. kesäkuuta 1919 vain osallistuakseen Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan. Retkikunnassa hän toimi kouluttajana täydennyspataljoonassa ja myöhemmin hevossairaalan päällikkönä. Retkikunnalta palattuaan hän toimi Soanlahden ja Korpiselän nimismiespiirissä vuoteen 1923 saakka. Myöhemmin hän työskenteli maanviljelijänä Ägläjärvellä sekä työnjohtajana TVH:n Viipurin piirissä. Pyykkö osallistui talvisotaan työnjohtaja Puolustusministeriön estetöissä Karjalankannaksella Sommeessa ja Autiossa. Välirauhan aikana hän toimi työnjohtajana Puolustusvoimain Pääesikunnan linnoitustöissä Svenska Arbetskåren 4:ssä Linnoitusrakennuspataljoona 232:ssa. Jatkosodan aikana hän toimi samassa tehtävässä työnjohtaja Viipurin kivityömaalla ja Linnoitusrakennuspataljoona 333:ssa. Sotien jälkeen Pyykkö työskenteli TVH:n Vaasa]n tiepiirin palveluksessa vuoteen 1948 saakka, jonka jälkeen hän työskenteli yksityisillä rakennustyömailla Vaasassa vuoteen 1953 saakka. Hänet on haudattu Hyvinkäälle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[1][2]

(22. kesäkuuta 1884 Paltamo –) oli suomalainen jääkäri (Henkilötiedot ovat hänen itsensä antamia Jääkäripataljoona 27:ssä, joita kumminkaan ei löydy Paltamon kirkonkirjoista). Pyykönen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 14. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin 15. maaliskuuta 1916 siviilitöihin Saksaa. Hänen myöhäisemmät elämänvaiheensa ovat tuntemattomia.[1][2]

(13. marraskuuta 1893 Merijärvi – 7. elokuuta 1936) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Tapani Pyykölä ja Reeta Liisa Nevanperä. Pyykölä työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 31. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin 21. joulukuuta 1915 pataljoonan 4. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen 28. maaliskuuta 1917 alkaen Altonan työosastoon, josta hänet myöhemmin laskettiin siviilitöihin Saksaan. Pyykölä palasi takaisin Suomeen 1. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä muun muassa Merijärvellä ja Rovaniemellä. Hänet on haudattu Rovaniemelle. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[1][2]

Paul Emil Påhlson

(19. joulukuuta 1892 Vaasa –) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat luotsi August Pått ja Maria Amanda Hellgren. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1937 Margit Karolina Nymanin kanssa. Pått kävi kansakoulun ja vuosina 1911–1913 Vaasan kauppakoulua. Hän työskenteli konttoristina Vaasassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 27. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 16. joulukuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin myöhemmin siviilitöihin Saksaan. Hän sairastui Saksassa ja oli sairaalahoidossa elokuusta 1917 helmikuuhun 1918. Takaisin Suomeen Pått palasi vuonna 1919 ja työskenteli sen jälkeen konttoristina ja kauppamatkustajana Vaasassa ja myöhemmin vuosina 1922–1962 Kutomo Oy:n palveluksessa edustajana ja prokuristina. Hän toimi myös vuosina 1965–1970 Jääkäriliiton Vaasan alaosaston kassanhoitajana. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[1][2]

Hänen sukunimensä oli vuoteen 1909 saakka Mahlberg (26. lokakuuta 1891 Kuhmoniemi – 22. toukokuuta 1935) oli suomalainen jääkärivahtimestari. Hänen vanhempansa olivat nimismies Johan Leonard Mahlberg ja Olga Vahlman. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Helga Susanna Rantamäen kanssa. Pälve kävi viisi luokkaa Oulun suomalaista yhteiskoulua ja merimieskoulun. Hän työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 6. syyskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 8. maaliskuuta 1917 pataljoonan täydennysjoukkoon. Täydennysjoukosta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 13. maaliskuuta 1917 hänellä todetun sairauden takia. Parannuttuaan hän palasi takaisin pataljoonaan 6. elokuuta 1917 aluksi täydennysjoukkoon, josta hänet siirrettiin edelleen 14. elokuuta 1917 pataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Myöhemmin hänet siirrettiin pataljoonan ratsuosastoon. Pälve astui Suomen armeijan palvelukseen varavahtimestariksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kämärän kylässä, Nuoraalla ja Viipurissa. Pälve siirrettiin sisällissodan jälkeen 24. lokakuuta 1918 alkaen Lapin ryhmän I pataljoonaan, jossa hänet sijoitettiin 8. tammikuuta 1918 alkaen hevoshoidon valvojaksi. Hänet siirrettiin 28. huhtikuuta 1919 alkaen Hämeen ratsurykmentin 1. eskadroonaan ja 21. lokakuuta 1919 alkaen Polkupyöräeskadroonaan sekä 15. joulukuuta 1920 alkaen Polkupyöräpataljoona 3:n 1. komppaniaan. Ensimmäisestä komppaniasta hänet siirrettiin pataljoonan 2. komppaniaan 26. tammikuuta 1921. Pälve siirtyi 22. heinäkuuta 1921 alkaen laivastoon ja hänet sijoitettiin pursimieheksi tykkivene Karjalaan. Armeijasta Pälve erosi 31. kesäkuuta 1922 ja työskenteli sen jälkeen varastonhoitajana Ab Uleå Oy:ssä vuoteen 1929 saakka, jolloin hän siirtyi Toppila Oy:n palvelukseen. Pälve toimi Oulunsalon suojeluskunnan Varjakan konekivääriosaston päällikkönä vuosina 1923–1929. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle Intiöön. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 28. lokakuuta 1917, Varavahtimestari 11. helmikuuta 1918, Vahtimestari 24. joulukuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[1][2]

Jaakko Arvi Pänttäjä

Johannes Pärmi

Nikke Pärmi

Armas Antti Pärssinen

(29. joulukuuta 1892 Oulu – 9. maaliskuuta 1932) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat työmies Oskar August Päätalo ja Anna Greta Heikkinen. Päätalo kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 17. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 23. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon. Työosastosta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan. Päätalo palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen joulukuussa 1918 ja astui armeijan palvelukseen aliupseerina 1. helmikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin Helsingin etappipataljoonan 2. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 3. huhtikuuta 1919 ja toimi sen jälkeen työmiehenä Oulussa. Päätalo oli kuollessaan Oulun Tuomiokirkkoseurakunnan jäsen, missä hänen hautauspäiväkseen on merkitty 31. maaliskuuta 1932 ja paikaksi Rääkkylä, mutta hänen hautaansa ei ole tiedossa kummallakaan paikkakunnalla. Hänen veljensä, jääkäri Leevi Päätalo, kuoli Ranskassa.^lähde? Ylennykset: Aliupseeri 1. helmikuuta 1919. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(5. elokuuta 1890 Oulu – 26. lokakuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Oskar August Päätalo ja Anna Greta Heikkinen. Päätalo työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 23. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin hänellä todetun sairauden takia jo 16. maaliskuuta 1916, josta hänet laskettiin edelleen myöhemmin siviilitöihin Saksaan. Hänen myöhäisemmistä vaiheistaan ei ole tietoa.