Ludvig XIV

Ludvig XIV (Ludvig Jumalan antama, ransk. Louis Dieudonné, lisänimi Aurinkokuningas, ransk. Le Roi Soleil, aikaisemmin Ludvig Suuri, ransk. Louis le Grand, 5. syyskuuta 1638 Saint-Germain-en-Laye1. syyskuuta 1715 Versailles) oli Ranskan ja Navarran kuningas vuosina 1643–1715. Hän oli kolmas Bourbon-sukuinen Ranskan hallitsija.

Ludvig XIV
Ludvig XIV, Hyacinthe Rigaud’n maalaama muotokuva noin vuodelta 1700.
Ranskan kuningas
Valtakausi 14. toukokuuta 1643 –
1. syyskuuta 1715
Kruunajaiset 7. kesäkuuta 1654
Edeltäjä Ludvig XIII
Seuraaja Ludvig XV
Syntynyt 5. syyskuuta 1638
Saint-Germain-en-Laye
Kuollut 1. syyskuuta 1715 (76 vuotta)
Versailles
Hautapaikka Saint-Denis’n basilika
Puoliso Maria Teresia (vih. 1660; k. 1683)
Françoise d’Aubigné de Maintenon (vih. 1683)
Suku Bourbon (kapetingi-dynastia)
Isä Ludvig XIII
Äiti Anna Itävaltalainen
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Nelivuotiaana valtaistuimelle noussut Ludvig XIV on kaikkien aikojen pisimpään hallinnut eurooppalainen valtionpäämies. Absolutismiin eli ehdottomaan itsevaltiuteen perustuva monarkia saavutti hänen aikanaan huippunsa, ja hallitsijasta muodostui kaiken toiminnan keskipiste. Ludvig XIV muistetaan kenties parhaiten hulppean Versailles’n palatsin rakennuttajana, feodalismin heikentäjänä ja kuninkaanvallan vahvistajana, jonka mielestä kuninkaalla oli jumalallinen oikeus asemaansa. Hänen valtakaudellaan Ranska kävi lukuisia sotia, joista merkittävimmät olivat Ranskan–Hollannin sota (1672–1678), yhdeksänvuotinen sota (1688–1697) ja Espanjan perimyssota (1701–1714). Ludvigin valtakaudella Ranskan kuningaskunnan sotilasmahti oli huipussaan, ja Ranskan armeijaa pidettiin pitkään lähestulkoon voittamattomana. Sodillaan hän laajensi merkittävästi Ranskan alueita Euroopassa. Lisäksi hänen valtakaudellaan Ranskan siirtomaat laajenivat suuresti ja hänen valtakautensa loppuun mennessä suuri osa Pohjois-Amerikkaa kuului Ranskalle (ks. Uusi Ranska).

Ludvig XIV on tunnetuimpia ja arvostetuimpia Ranskan kuninkaita. Hän toimi tieteen ja taiteen suojelijana, ja osittain hänen vaikutuksestaan ranskan kielestä tuli lähes kahdeksi vuosisadaksi koko Euroopan ylimystön lingua franca. Toisaalta hänen sotansa olivat hyvin kalliita ja niiden aiheuttamat niin inhimilliset kuin taloudellisetkin tappiot olivat valtavat. Lisäksi Ludvig XIV vainosi Ranskan protestantteja eli hugenotteja ja aiheutti yli kahdensadantuhannen kansalaisen paon Ranskasta muun muassa Sveitsiin, Alankomaihin, Saksaan ja Englantiin.

Lapsuus

Ludvig – Jumalan lahja

Anna Itävaltalainen ja hänen poikansa Ludvig XIV.

Sunnuntaina 5. syyskuuta 1638 noin kello 11 syntyi kruununperijä, dauphin, Château-Neuf de Saint-Germain-en-Layessa. Hänen syntymäänsä pidettiin melkoisena ihmeenä: olivathan hänen vanhempansa Ludvig XIII ja Anna Itävaltalainen olleet naimisissa jo 23 vuotta. Lapselle annettiin nimeksi Louis Dieudonné, Ludvig Jumalan antama, sillä hänen syntymänsä nähtiin taivaallisen armon osoituksena. Jotkut aikalaiset ajattelivat, että Ludvig XIII ei olisi ollut lapsen biologinen isä, koska hänen huhuttiin yleisesti olevan homoseksuaali.

Pieni Ludvig sai jo syntyessään arvon ”Ranskan ensimmäinen poika” (premier fils de France) ja perinteisemmän arvonimen Viennen Dauphin. Kahden vuoden kuluttua Ludvigin syntymästä hänelle syntyi pikkuveli Filip, josta tehtiin aluksi Anjoun ja myöhemmin Orléansin herttua.

Isänsä Ludvig XIII:n kuoltua Ludvig XIV peri valtaistuimen. Hän oli tällöin vasta nelivuotias, joten hänen äitinsä Anna Itävaltalainen toimi sijaishallitsijana, mutta luovutti vallankäytön kardinaali Mazarinille. Ranskan ylhäisaatelisto oli vallansiirtoon tyytymätön, koska se ei voinut hyväksyä vallan siirtymistä kardinaali Richelieun uskolliselle apulaiselle.

Kuninkaan kasvatus

Kardinaali Mazarin toimi Ludvig XIV:n ministerinä ja kasvattajana

Maaliskuussa 1646 kardinaali Mazarin sai ministerin tehtävien ja velvollisuuksien lisäksi vastuulleen myös Ludvig XIV:n ja tämän nuoremman veljen Filipin kasvatuksen. Hänet nimitettiin kuninkaan ja Anjoun herttuan henkilökohtaisen kasvatuksen ylivalvojaksi.

Ludvig XIV ei ollut kovin työteliäs tai ahkera oppilas latinassa, historiassa, matematiikassa, italiassa tai piirustuksessa, mutta hän osoitti suurta kykyä maalaustaiteessa, arkkitehtuurissa ja musiikissa. Erityisen lähellä Ludvigin sydäntä oli tanssi, joka oli tuohon aikaan oleellinen osa herrasmiehen kasvatusta. On sanottu, että nuori Ludvig XIV harrasti tanssia joka päivä 7-vuotiaasta aina 27-vuotiaaksi. Hän oli myös innokas tenniksen esiasteen jeu de paumen harrastaja sekä metsästäjä.

Värikäs lapsuus

Lapsuudessaan Ludvig XIV oli usein hengenvaarassa, mutta välttyi täpärästi kuolemalta. Hänen äitinsä ja Mazarin antoivat hänet palvelijoiden valvottavaksi, mutta nämä eivät huolehtineet hänestä. Viisivuotiaana hänet pelastettiin viime hetkellä hukkumasta Palais-Royalen puutarhan vesialtaaseen.

Kun Ludvig oli yhdeksänvuotias, Ranskan aateliset ja Pariisin porvarit kääntyivät Mazarinia vastaan, syttyi porvarisota, Fronde, joka kesti kuusi vuotta. Ludvig ei koskaan antanut anteeksi sitä pelkoa, alistamista ja nöyryytystä, jonka aateliset hänelle aiheuttivat. Tämä oli omiaan vahvistamaan uskomusta Jumalan antamasta lapsesta ja tämän erityisestä suojelusta.

Kymmenvuotiaana Ludvig sairastui isorokkoon. Vielä kymmenen päivän kuluttua sairastumisesta lääkärit eivät antaneet mitään toivoa lapsen pelastumisesta, mutta nuori kuningas selvisi kuitenkin sairaudesta. Kolmas läheltä piti -tilanne oli 30. kesäkuuta 1648, kun kuningas sairastui ruokamyrkytykseen Bergues’n kaupungin valloituksen yhteydessä. Ludvigille annettiin viimeinen voitelu 7. heinäkuuta, ja vallanperimystä alettiin jo valmistella. Anna Itävaltalaisen henkilääkärin antama oksetuslääke sai kuninkaan kuitenkin toipumaan.

Fronden koettelemukset

Ludvig XIV kruunajaisasussaan vuonna 1648.
Louis II Condé oli kuninkaan kiihkeä vastustaja, mutta armahdettiin kapinoinnista.

Päästyään ripille ja nautittuaan ensimmäisen ehtoollisensa 12-vuotiaana Saint-Eustachen kirkossa 25. joulukuuta 1649 nuori kuningas tuli jäseneksi kuninkaan neuvostoon. Juuri samaan aikaan ylin aristokratia asettui Fronde-kapinassa kuninkaan arvovaltaa ja auktoriteettia vastaan.

Jo vuonna 1648 oli alkanut ylimmän aristokratian liikehdintä, jonka johdossa oli Contin ruhtinas Armand de Bourbon-Conti. Hänen veljensä Louis II Condé oli myötävaikuttamassa kapinointiin; molemmat ruhtinaat polveutuivat Bourbon-suvusta. Heidän tavoitteenaan oli syrjäyttää kardinaali Mazarin, jota syytettiin erityisesti liian kovaksi käyneestä verotuksesta. Vuonna 1650 korkea-arvoiset ruhtinaat pidätettiin, mutta laskettiin melko pian takaisin vapauteen.

Fronde-kapina sai kuitenkin kardinaali Mazarinin pakenemaan kahdesti Ranskasta Espanjaan. Kuningataräiti Anna ja nuori Ludvig pyrkivät liittymään maanpaossa olijoihin 8. helmikuuta 1651, mutta kansa valtasi Louvren palatsin ja esti kuninkaallisen perheen matkaanlähdön.

Kapinointi jätti pysyvät jäljet Ludvig XIV:een. Hän reagoi tapahtumaan myöhemmin jatkamalla kardinaali Richelieun työtä, jonka tarkoituksena oli systemaattisesti vähentää niin sanotun miekka-aateliston valtaa, ja velvoitti heidät palvelemaan erilaisissa hovin tehtävissä. Näin hän todellisuudessa siirsi hallintoa keskitetyn vallankäytön suuntaan, virkamiesaateliston varassa toimivaksi.

Pariisin parlamenttiin kokoontunut lit de justice julisti kuninkaan täysi-ikäiseksi 7. syyskuuta 1651. Kaikki valtakunnan merkittävät aristokraatit ja ruhtinaat kävivät vannomassa uskollisuudenvalansa kuninkaalle, lukuun ottamatta Condén ruhtinaita, jotka olivat kokoamassa Guyennessä armeijaa hyökätäkseen Pariisiin. Ludvig XIV voideltiin kuninkaaksi Reimsissä 7. kesäkuuta 1651, mutta hän jätti kaikki poliittiset toimet kardinaali Mazarinin tehtäviksi. Itse hän keskittyi jatkamaan sotilaallista koulutustaan Henri Turennen johdolla.

Sisäpolitiikka

Itsevaltiuden puolustus

23-vuotias Ludvig XIV Charles Le Brun’n maalaamana. Ludvig päätti samoihin aikoihin ottaa todellisen vallan itselleen. Näin päädyttiin absoluuttiseen monarkiaan.

Ludvig XIV tunnettiin myös lisänimellä Suuri, koska hän vahvisti monarkian asemaa yhteiskunnassa. Hänestä itsestään tuli itsevaltias, jolla oli jumalallinen oikeus valtaansa. 13. huhtikuuta 1655 kuningas julkaisi 17 määräystä, joiden tarkoituksena oli täyttää kroonisesti tyhjiä valtion rahakirstuja. Väitetään, että tässä yhteydessä Ludvig olisi sanonut kuolemattoman lauseensa ”valtio olen minä” (l’État, c’est moi). Aihe on kiistelty, mutta ilmeisesti hän todella sanoi niin.[1] Kuolinvuoteellaan vuonna 1715 Ludvig totesi: ”Minä poistuin, mutta valtio säilyy aina”. Ludvig XIV koki itsensä valtion ensimmäiseksi palvelijaksi.

Fouquet’n eliminointi

Nicolas Fouquet. Loistavan pääministerin tuli erota tehtävästään, jotta Ludvig XIV pääsi itse loistamaan paremmin.

Kardinaali Mazarinin kuoleman 9. maaliskuuta 1661 jälkeen Ludvig XIV:n ensimmäinen toimenpide oli poistaa rahaministerin tehtävä ja ottaa henkilökohtaiselle vastuulleen koko hallituksen johtaminen, mutta kuninkaan lähipiiri ei ollut vakuuttunut hänen kyvyistään valtiomiehenä. Ludvig XIV:n tuli näyttää kykynsä ja todistaa siten arvovaltansa.

Kuusi kuukautta myöhemmin, 5. syyskuuta 1661, saavutettuaan 23 vuoden iän, kuningas noudatti neuvonantajiensa mielipiteitä ja antoi pidätyttää vaikutusvaltaisen ministerinsä, Nicolas Fouquet’n (1615–1680), joka oli ollut kaikkivoipa talousministeri ja Ranskan mahtavin henkilö itse hallitsijan jälkeen. Nuori kuningas syrjäytti väärinkäytöksistä syytetyn ministerinsä osoittaakseen valtansa suuruuden.

Vaikka Fouquet olisikin syyllistynyt joihinkin väärinkäytöksiin, ei hän missään tapauksessa ollut toiminut pahemmin kuin edeltäjänsä Mazarin tai seuraajansa Colbert. Hän oli osoittanut kahdeksan vuoden ministerikautensa aikana jopa tiettyä tehokkuutta, sillä Ranskan valtiontalous oli kohentunut siitä tilasta, johon se oli joutunut kolmikymmenvuotisen sodan ja Fronden kapinan seurauksena vuoden 1648 seutuvilla. Kuninkaalla oli kuitenkin tarve näyttää, että hän hallitsi itse ja että hän saattoi eliminoida kenet tahansa, joka oli tullut liian kunnianhimoiseksi.

Kuninkaan ohjelman kolmevuotisen oikeusprosessin jälkeen Fouquet korvattiin Jean-Baptiste Colbertilla vuonna 1665. Tällöin voidaan sanoa Aurinkokuninkaan todellisen vallankäytön alkaneen.

Ensimmäiset suuret uudistukset

Jean-Baptiste Colbert seurasi Fouquet'ta, kun oli organisoinut tämän ”eliminoinnin”.

Ludvig XIV Suuren hallituskauden alkupuoli oli suurten hallinnollisten uudistusten aikaa. Se oli eritoten verorasituksen kasvun aikaa. Hän loi vuonna 1667 Ludvigin oikeusjärjestelmän, eräänlaisen siviilioikeusnormiston. Vastaavanlaisen oikeusnormiston rikosoikeuden alalle hän loi vuonna 1670. Metsänkäytön ja merenkulun lainsäädäntöä hän loi vuonna 1669 sekä kauppalainsäädännön vuonna 1673.

Ajan myötä kuninkaan ympärille muodostui kaksi erillistä klaania, jotka kilpailivat toistensa kanssa lähes kaikessa. Colbertin klaani hallitsi lähes kaikkea mikä kosketti taloutta, ulkopolitiikkaa, merenkulkua ja kulttuuria, kun François Michel Louvois’n klaani piti hallussaan erityisesti Ranskan puolustuksen aluetta. Kuningas ottikin tämän vuoksi motokseen: ”Hajota, jotta hallitset paremmin”. Kuninkaalla oli kaksi kilpailevaa ryhmittymää käskettävänä, ja oli selvää että ne suorittivat tehokasta toistensa kontrollia. Tällä tavoin estettiin ministerien mahdolliset kuninkaaseen kohdistuvat vallankaappaussuunnitelmat.

Vuoteen 1671 Colbertin klaani oli johtavassa asemassa, mutta kun Hollannin vastaisen sodan valmistelut alkoivat ja Colbert suhtautui hyvin varauksellisesti sodan edellyttämään valtion menojen kasvuun, hän menetti suosiotaan kuninkaan silmissä. Tämän lisäksi Colbertin (52 vuotta tuohon aikaan) ja kuninkaan (33 vuotta) ikäero aiheutti sen, että kuningas lähestyi ikätoveriaan Louvois'ta, joka oli vain 30-vuotias ja jolla oli sama harrastus kuin kuninkaalla: sota. Vuoteen 1685 saakka Louvois'n klaani oli kuninkaan suhteen erittäin vaikutusvaltainen.

Ulkopolitiikka

Ludvig XIV:n syntymän jälkeen Ranska oli ollut jatkuvasti sodassa Espanjaa vastaan erityisesti vastustaakseen Habsburgien valtaa Euroopassa. Ranska osallistui loppuvaiheessa kolmikymmenvuotiseen sotaan, joka päättyi Westfalenin rauhaan vuonna 1648. Maan oli lisäksi selvitettävä sisäiset konfliktinsa, jotka liittyivät Condén johtamaan, pääasiallisesti Espanjan tukeman kapinaan.

Ludvig XIV sotilaana

23. kesäkuuta 1658 hiljattain englantilaisten kanssa liiton tehneet ranskalaiset saavuttivat Dunkerquessä merkittävän voiton espanjalaisten tukemasta Condésta Denes'n taistelussa. Englantilaisia johti tuohon aikaan lordiprotektori Oliver Cromwell. Kyse oli vasta 20-vuotiaan Ludvig XIV:n ensimmäisestä suuresta voitosta.

Ranskan valtioalue ja valloitukset vuodesta 1552 vuoteen 1798

Hallituskautensa 54 vuodesta Ludvig XIV omisti sodankäynnille kaikkiaan 32 vuotta. Kuningas antoi Colbertin hallita, ja Michel Le Tellierin ja sittemmin tämän pojan Louvois'n avustuksella hän organisoi uudelleen armeijan: yhdisti varainkäytön, perusti Hôtel des Invalidesin (eläkeläis- ja invalidikodin) vuonna 1670 sekä uudisti palvelukseenkutsumisjärjestelmän. Tämä uusi poliittinen toimi vähensi karkulaisten määrää armeijasta, ja sotilaiden elintaso nousi merkittävästi.

Kuningas pyysi Sébastien Le Prestre de Vaubania rakentamaan valtakunnan alueelle puolustusjärjestelmien vyön. Ludvig XIV:llä oli käytössään 300 000 miehen vahvuinen armeija, ja vahvistaakseen Ranskan asemia maailman poliittisessa kentässä hän johdatti maan lukuisiin sotiin ja konflikteihin.

Ludvig XIV:n ensimmäinen sota oli Dévolution-sota, joka aiheutui Espanjan kuninkaan kuolemasta ja kesti vuodesta 1667 vuoteen 1668. Seuraava suurempi konflikti oli vuodesta 1672 vuoteen 1678 kestänyt Hollannin sota, joka päättyi tunnettuun Nijmegenin rauhaan. Yhdeksänvuotinen sota eli Augsburgin liigan sota tai Pfalzin perimyssota käytiin vuosina 16881697, ja viimeinen suuri konflikti oli Espanjan perimyssota 17011714. Tässä konfliktissa Ranskan edut olivat todella suuret, sillä Ludvig XIV:n pojanpoika oli saatu Espanjan kuninkaaksi ja Habsburgit yrittivät vallata valtaistuinta itselleen.

Nämä sodat kasvattivat huomattavasti Ranskan alueellista kokonaisuutta. Ludvig XIV:n aikana Ranskaan liitettiin Ylä-Elsass, Metz, Toul, Verun (Meuse), ranskankielinen Flanderi, Franche-Comté, Sarren depertementti, Haineut’n kreivikunta ja Ala-Elsass. Tämä kaikki lisäsi merkittävästi Ranskan hegemoniaa Euroopassa. Valtion jatkuva sotatilassa oleminen johti sen kuitenkin vararikon partaalle ja pakotti kohottamaan jo raskaaksi käynyttä kansan verotaakkaa, tosin verotuksen kohteeksi joutuivat myös aateliset. Myös kuninkaallisen perheen tuli maksaa veronsa.

Ludvig XIV:n hallitusaikana aatelistosta tuli kurtisaanien sääty, joka oli alistettu kuninkaan tahtoon. Kuningas antoi poliittisen vallan porvaristolle, josta Colbert käy hyvin esimerkkinä. Hän salli vain rajoitetun aloitteellisuuden aatelistolle, jota hän halveksi. Hänen seuraajansa Ludvig XV ei noudattanut samaa politiikkaa.

Ludvig XIV:n valtakauden alussa toinen suuri ja voimakas valtio oli Espanja, kun taas hallituskauden lopulla Englanti tuli vaarallisimmaksi vastustajaksi.

Talouspolitiikka

Talous

Kuningas Ludvig XIV ja Colbert; Charles Le Brunin kuvaamina

Ludvig XIV:n talouspolitiikka oli hyvin yksinkertaista: kuningas kulutti sodassa kaiken sen rahan, jonka Colbert onnistui haalimaan valtion kirstuihin. Mazarinin aikana kiristyvä verotus oli alkuunpanijana lukuisille kansannousuille, vastaaville kuin oli ollut aateliston kapina Fronde ja kansan kapina Jacquerie: Solognen alueen maatyöläisten eli puukengänkäyttäjien kapina huhtikuusta elokuuhun 1658 ja Boulonnaisin kapina toukokuussa 1662 (tapahtumaa kutsutaan joskus Lustucrus-kapinaksi).

Mazarinin jälkeen Colbert jatkoi uusien taloudellisten keksintöjen tekoa. Hän kehitti merkantilismista oman version, jota kutsuttiin sittemmin colbertismiksi. Tämä talouspolitiikka voidaan selittää parilla sanalla: on lisättävä vientiä ja vähennettävä tuontia. Hän perusti manufaktuureja, jotka saattoivat olla valtion omistuksessa, kuten Beuvais’n kutomo ja Gobelins'in tekstiilimanufaktuuri, tai yksityisessä omistuksessa kuten Saint-Cobainin manufaktuuri.

Valuutan virtaamiseksi maahan Colbert suosi vientiä ja tuki sitä valtion kautta. Hänen politiikkaansa kuului myös tuonnin rajoittaminen ja voimakas protektionismi. Hän kehotti ja houkutteli Euroopan parhaita käsityöläisiä tulemaan töihin Ranskaan, jotta maa olisi voinut tarjota parhaan mahdollisen laatuluokan tuotteita, joita olisi laatunsa puolesta myös helppo myydä.

Helpottaakseen kaupankäyntiä Colbert paransi Ranskan infrastruktuuria erityisesti uusia maanteitä rakentamalla. Poikansa Jan-Baptiste Colbertin eli Seignelayn markiisin avustuksella hän kehitti myös kauppalaivastoa viennin edistämiseksi ja kuninkaallista sotalaivastoa saattueiden matkanteon turvaamiseksi. Siirtomaiden lisääminen ja niin sanottujen kauppakomppanioiden kehittäminen kuuluivat myös Colbertin ohjelmaan. Vaikka innokkaan hallitsijan ja hänen ministerinsä kiinnostuksen kohteena olikin koko silloinen tunnettu maailma, perustettiin heidän aikanaan vain Ranskan Itä-Intian kauppakomppania, Ranskan Länsi-Intian (Amerikan) kauppakomppania, Välimeren ja Osmanien valtakunnan kauppakumppania sekä Senegalin (Afrikan) kauppakomppania, jonka osalle tuli orjien kolmikantakaupan organisointi.

Siirtomaaisännyyden kehitys

Vuonna 1654 Kanada kolonisoitiin sen runsaiden luonnonvarojen, erityisesti turkisten vuoksi. Alueita hallitsi Uuden-Ranskan kauppakomppania. Vuonna 1659 perustettiin kuningas Ludvig Pyhän mukaan nimetty kauppapaikka, joka sijaitsi Ndar-saarella Senegalin rannikolla. Vuonna 1673 Senegalin kauppakomppania sai oikeuden orjien välittämiseen Antillien saarille.

Vuonna 1665 Ludvig XIV perusti Itä-Intian kauppakomppanian, joka sijoitettiin Madagaskarin saarelle. Samana vuonna Colbert osti Guadeloupen Charfles Houel du Petit Préltä, Amerikan saarten kauppakomppanian johtajalta, sekä Martiniquen saaren Jecques Dryel Duparqueltä. Kaikki nämä alueet luovutettiin Intian kauppakomppanian hallintaan, joka koki konkurssin vuonna 1674. Tällöin alueet liitettiin uudelleen kuningaskuntaan. Vuonna 1677 amiraali Jean d'Estrées anasti kuninkaan määräyksestä Ranskan Guayanan hollantilaisilta. Lisäksi vuonna 1682 René La Salle perusti Mississippi-joen suulle ranskalaisen siirtokunnan, joka sai nimekseen Louisiane (Nouvelle-France) Ludvig XIV:n kunniaksi. Vuonna 1697 Ranskalle määrättiin Ryswickin rauhassa läntinen puoli Haitin saaresta, nykyinen Haitin tasavalta.

Kaikesta huolimatta Colbert oli kiinnostuneempi siirtomaista kuin Ludvig XIV. Kuninkaalla oli tarve saada tykinruokaa jatkaakseen sotia Euroopassa, ja vain hyvin pieni joukko asukkaista lähetettiin siirtomaihin: sitoutuneet ja nuoret orpotytöt – les filles du roi, kuninkaan tytöt – lähetettiin Kanadaan. Colbert näki siirtomaiden kehittämiseen laajat mahdollisuudet, mutta totesi Amerikan mantereen alueen intendentin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa tiukasti, että siirtomaiden tehtävänä on palvella kuningaskuntaa eivätkä ne saa kehittyä kuningaskunnan teollisuuden kustannuksella. Kuitenkin hän perusti siirtomaiden luonnollisen kehityksen edistämiseksi sakkomaksun naimattomille 20 vuotta täyttäneille miehille ja 16 vuotta täyttäneille naimattomille naisille. Toisaalta hän aloitti lapsiperheiden tukemisen: yli kymmenlapsisille perheille jaettiin 300 livren erikoistuki.

Musta lainsäädäntö

Pääartikkeli: Code Noir

Maaliskuussa 1685 Ludvig XIV sääti ns. ”Mustan lainsäädännön”, joka salli orjien täydellisen hyväksikäytön siirtomaissa. Tämän lainsäädännön, joka vastustajien mielestä salli orjuuden institutionalisoinnin, oli tarkoitus rajoittaa kauppaa ja antaa orjille oma statuksensa, sillä tätä ennen he olivat vain omistajiensa irtaimistoa samalla tavoin kuin tuolit tai pöydät. Laissa taattiin orjille omistusoikeus, luonnollisesti hyvin rajoitettuna. He saivat oikeuden vanhuuseläkkeeseen, heitä oli kohdeltava hyvin ja heidän oli saatava kunnon ravintoa. Lainsäädännöllä siis säädeltiin mustien kohtelun kehykset.

Uskontopolitiikka

Uskonsodat

Ludvig XIV vastaanottamassa paavin lähettilään vuonna 1664

Ranskassa käytiin 40 vuotta kestäneet veriset uskonsodat, nk. hugenottisodat (1562–1598) katolisten ja protestanttien (hugenottien) välillä. Sodat päättyivät hetkellisesti vuonna 1598 Henrik IV Navarralaisen julistamaan Nantesin ediktiin. Se takasi hugenoteille uskonvapauden ja he saivat oikeutensa jossain määrin turvatuksi.

Katolisen Ludvig XIII:n (1601–1643) aikana uskonsodat jatkuivat. Richelieu ja Ludvig XIV kumosivat ediktit ja aloittivat järjestelmälliset protestanttien vainot, jotka kärjistyivät vuonna 1685, jolloin noin 250 000 hugenottia joutui sorron ja vainojen takia muuttamaan pois Ranskasta muun muassa Alankomaihin, Sveitsiin, Saksaan ja Englantiin.

Uskonnolliset reformit

Ludvig XIV oli gallikanismin partisaani, tavoitteena oli paavin määräysvallasta itsenäinen ja yhdistynyt kristillinen Ranska. 13. joulukuuta 1660 kuningas teki parlamentille tiettäväksi, että hän oli päättänyt poistaa juurineen jansenismin, eräänlaisen jälkireformoidun katolisen uskonnon tulkinnan. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä valitsemasta Simon Arnauld de Pompennea, tunnettua jansenistia, valtiosihteerikseen vuonna 1671 kun oli saatu aikaiseksi rauha kirkollisiin asioihin. Samasta syystä Ludvig XIV toimi myös protestantismia ja Pyhän Sakramentin veljeskuntaa vastaan.

Jos Ludvig XIV:llä oli hallituskautensa alkupuolella erimielisyyksiä paavin kanssa ja jopa sodan uhka vuonna 1662 paavi Aleksanteri VII:ttä vastaan, niin vuodesta 1684 lähtien Aurinkokuningas oli huomattavasti enemmän uskonnollisesti suuntautunut. Kuningatar Marie-Thérèse ja Colbert olivat molemmat kuolleet vuonna 1683, ja Madame de Maintenon oli tullut kuninkaan salaiseksi puolisoksi. Kerrotaan, että hän oli kiihkeä Nantesin julistuksen puolustaja, mutta nykyinen tutkimus ei voi vahvistaa moista näkemystä.

Nantesin julistuksen peruutus

Nantesin julistus on Nantesin kaupungissa 13. huhtikuuta 1598 allekirjoitettu laki, jonka antoi Ranskan kuningas Henrik IV. Siinä kuningas salli protestanteille uskonnonvapauden joidenkin ehtojen rajoissa, ja samalla heille sallittiin joitakin sotilaallisia linnoituksia. Nantesin julistuksen protestanteille antamat takuut sotilaallisten tukikohtien säilyttämisestä kumottiin jo Ludvig XIII:n aikana. Sen uskonnolliset kohdat kumottiin Ludvig XIV aikana vuonna 1685 Fontainebleaun julistuksella, jonka oli kuninkaan lisäksi allekirjoittanut hänen kanslerinsa Michel Le Tellier (1603–1685). Protestanttinen uskonto kiellettiin tämän jälkeen kaikkialla Ranskan valtion alueella. Tämän kumoamisen seurauksena useat hugenotit lähtivät siirtolaisiksi protestanttisiin maihin: Englantiin, Saksaan, Sveitsiin, Alankomaihin ja sen siirtomaihin. Voidaan puhua 200 000 pakolaisesta, joista useat olivat käsityöläisiä ja kaupunkien porvarisperheiden jäseniä.

Hiljattain historioitsijat Michel Morrineau ja Jannine Garrisson ovat luoneet huomattavasti monivivahteisempaa kuvaa tämän karkotusjulistuksen taloudellisista seurauksista. Voidaan siis havaita, että Ranskan talous oli komean suurellinen vuonna 1686. Ranskalaisten asuma-alueiden syntyminen eri puolille Eurooppaa salli myös uusien vientimarkkinoiden avaamisen, mutta samalla se merkitsi tulevan vuosisadan myötä ranskankielisen kulttuurin nousua Eurooppaa dominoivaksi.

Nantesin julistuksen kumoamisella oli myös epäsuoria vaikutuksia protestanttien kapinoihin, kuten ns. kamisardien sota. Myös kääntyminen katoliseen uskontoon lisääntyi. Protestanttinen uskontunnustus ei ollut kuin pieni vähemmistö Ranskassa Ludvig XIV:n aikana. Se ei ollut koskaan yli 10 % suurempi, ei myöskään uskonsotien aikana.

Kesyttämällä aateliston Ludvig XIV kesytti myös uskonnon. Jos lukuisat aateliston jäsenet tunnustivat protestanttista uskontoa 1500-luvulla, niin kysymys oli enemmän politiikasta kuin uskosta, joskin jotkut heistä liittyvät myös Jean Calvinin joukkoihin. Ludvig XIV loi hovin, joka perustui tasapainoon eri aatelisten ryhmittyminen välillä. Kuningas onnistui käännyttämään lukuisia protestanttisia aatelisia, jotka tavoitellakseen tehtäviä hovissa kääntyivät kaikkein katolisimman ruhtinaan uskontoon, katolilaisuuteen. Eräät historioitsijat ovatkin tulkinneet asian niin, että Ranskan tuli olla hallittu ”yhden kuninkaan, yhden uskon ja yhden lain perusteella”. Mazarinin kuoleman jälkeen Ludvig ministereineen vähensi pala palalta protestanttien erioikeuksia, joita monarkia oli sallinut vuodesta 1598 lähtien. Näiden oikeuksien poistaminen ei ollut äkkipikaistuksissa tehty toimenpide, vaan hidas ja pehmeä jatkuma, sillä protestanteilla ei ollut pätevää ja karismaattista johtajaa, joka olisi saattanut kilpailla katolisen monipuolisen ja vahvan propagandan kanssa.

Kulttuuripolitiikka

Ludvig rakentajana

Versailles'n palatsi Pierre-Denis Martinin maalaamana vuodelta 1722.

Kuningas Ludvig XIV:n ajatuksissa kuningaskunnan suuruutta mitattiin sen rakentamisen mahtavuudella. Sen lisäksi, että hän laajennutti vähitellen koko hallituskautensa ajan mahtavaa Versailles'n palatsia, hän rakensi myös Marlyn palatsin, johon hän saattoi kutsua kaikkein intiimeimpiä vieraitaan. Kaikissa palatseissaan, kuten hallituskautensa alkuajan Saint Germainissa, hän toteutti André Le Nôtren suunnittelemat puutarhat.

Pariisissa hän rakennutti Seinen ylitse vievän Kuninkaallisen sillan (Pont Royal). Se rahoitettiin kuninkaan henkilökohtaisista varoista, jotka oli tosin kansalta veroina kerätty. Muita olennaisesti Pariisin kaupunkikuvaan liittyviä rakennuskohteita olivat Champs-Élysées-katu, Hôtel des Invalides eli sotainvalidien ja eläkeläisten kotikasarmi sekä Vendôme- ja Victoires-aukiot. Kiinnostuksensa tieteisiin hän ilmaisi rakennuttamalla Pariisin observatorion. Nämä kaikki ovat edelleenkin osa Pariisin kaupunkikuvaa.

Ludvig XIV uudisti perusteellisesti kaupunkirakenteita muun muassa Lillessä, Besançonissa, Belfortissa ja Briançonissa; hän näet antoi kaupunkien linnoitusten luomisen Vaubanin tehtäväksi. Eräitä kaupunkeja kuten Versailles ja Neuf-Brisach hän joko perusti tai kehitti suurimittaisesti. Parantaakseen kuninkaallista laivastoa Ludvig XIV kehitti sekä Brestin että Toulonin satamia ja arsenaaleja. Hän perusti Rochefortin sotasataman Atlantin rannalle, mutta kehitti myös Lorientin ja Sèten kauppasatamia sekä perusti vapaasataman ja kaleerilaivaston Marseilleen.

Ludvig XIV töitä eri puolilla Ranskaa ovat myös: vuonna 1680 aloittaneen Comédie-Françaisen luominen, sekä vuonna 1681 tapahtunut Midin kanavan avaaminen liikenteelle. Tämä kanava yhdistää Atlantin ja Välimeren ja kulkee Toulousen kautta. Marraskuussa vuonna 1682 kuningas laski Lycée Louis-le-Grand -collègen peruskiven Pariisissa; oppilaitoksesta tuli nopeasti hyvin suosittu ja samalla myös arvostettu. Vuonna 1702 hän jakoi Pariisin 20 kortteliin eli arrondissementiin ja perusti kaupunkiin julkisen katuvalaistuksen sekä poliisivoimat, jonka tehtävänä oli päivystää pääkaupungin kaduilla.

Ludvig XIV – taiteiden suojelija

Fouquet’n pidätyksen jälkeen Aurinkokuningas halusi matkia ministerinsä loistavan ylellistä elämää. Ludvig XIV oli äärimmäisen tuhlaileva ja kulutti suunnattomia summia kuninkaallisen hovin menoihin. Hän toimi mesenaattina ja taiteiden suojelijana tukiessaan taloudellisesti aikakautensa suuria kulttuurihenkilöitä, joita olivat esimerkiksi Molière (ystävyyden sinettinä hän suostui tulemaan hänen ensimmäisen lapsensa sylikummiksi), muusikko Jean-Baptiste Lully tai sisustaja Charles Le Brun ja puutarhuri André Le Nôtre. Hän sijoitti Ranskan akatemian henkilökohtaiseen valvontaansa, ja hänestä tuli akatemian ”protecteur”. Ludvig XIV käytti merkittäviä summia Louvren uudistamiseen ennen kuin oli lopullisesti päättänyt valita Versailles’n kuninkaalliseksi residenssikseen. Hän muutti Versailles'hin vuonna 1682 kahdenkymmenen vuoden uudistus- ja laajennustöiden jälkeen.

Ludvig XIV:n elämäntyyliä ja kulttuuriharrastuksia matkittiin lähes kaikissa Euroopan hoveissa. Elämänmuodon vaikutukset levisivät porvaristoonkin, joskin laimentuneina ja vähäisinä viittauksina alkuperäiseen. Aurinkokuninkaan aikakautta pidetään yleisesti barokin aikakautena, joskin Ranskassa on vakiintunut nimitys Ludvig XIV -tyylistä ja -kaudesta.

Ludvig XIV ja naiset

Ludvig XIV:llä oli lukuisia rakastajattaria, joiden joukosta on mainittava muun muassa seuraavat:

  • Anne de Rohan-Chabot, Soubisen prinsessa (1648–1709)
  • Catherine Charlotte de Gramont, Monacon prinsessa (1639–1678)
  • Louise Françoise de la Baume le Blanc, Mademoiselle de La Vallière, Vaujoursin herttuatar (1644–1710)
  • Bonne de Pons d'Heudicourt (1644–1709)
  • Françoise Athénaïs de Rochechouart de Mortemart, Madame de Montespan, Montespanin markiisitar (1640–1707)
  • Isabelle de Ludres (1647–1726)
  • Claude de Vin des Œillets (1637–1687), suhteesta oli tytär Louise de Maisonblanche (1676–1718), jota kuningas ei tunnustanut
  • Françoise d’Aubigné, Madame de Maintenon, Maintenonin markiisitar (1635–1719), jonka kanssa hän avioitui salaisesti vaimonsa kuoleman jälkeen, ilmeisesti syksyllä 1683
  • Marie Angélique de Scoraille de Roussille, Fontangesin herttuatar (1661–1681)
Madame de Maintenon, ”Aurinkokuningas” Ludvig XIV:n rakastajatar ja salainen aviopuoliso
Françoise Athénaïs de Mortemart, Montespanin markiisitar, Ludvig XIV:n rakastajatar

Teini-ikäisenä Ludvig XIV kohtasi Mazarinin sisarentyttären Marie Mancinin, ja heidän välilleen syntyi suuri intohimo. Tämä oli vastoin kardinaalin tarkoituksia, siis Ranskan etua, mutta myös omien etujensa tähden hän halusi naittaa sisarentyttärensä Espanjan kruununperilliselle. Vuonna 1670 kirjailija Jean Racine sai kuninkaan ja Marie Mancinin suhteesta aiheen Bérénice–näytelmän kirjoittamiseen.

Useissa tarinoissa väitetään, että Catherine de Bauvais olisi saanut etuoikeuden kuninkaan poikuuden viemiseen, mutta historioitsijat ovat tarinoiden kanssa jyrkästi eri mieltä. Joka tapauksessa tämä alhaista syntyperää olevan nainen sai osakseen suunnattoman kunnian, kun kuninkaan äiti Anna Itävaltalainen lahjoitti hänelle Louvren työmaalle aiotut rakennuskivet. De Bauvais rakennutti kivistä yksityispalatsin Pariisiin, jossa se vieläkin sijaitsee osoitteessa 68 Place des Vosgues. Näin rakennetun palatsin nimi on yksinkertaisesti vain Bauvais-palatsi.

Myöhemmin suurena naissankarina kuningas rakennutti salaisen portaikon Versailles’n palatsiin, jotta hän voisi liittyä lukuisten rakastajattariensa seuraan salaa ja milloin tahansa. Nämä suhteet ärsyttivät Compagnie du Saint-Sacrement -nimistä uskonnollista ja kiihkomieleistä salaseuraa. Jacques Bénigne Bossuet ja Madame de Maintenon yrittivät johdatella kuninkaan kohden suurempaa hyveellisyyttä.

Järkiavioliitto

Espanjalaiset hyväksyivät 7. marraskuuta 1659 Pyreneiden rauhansopimuksen allekirjoittamisen. Sopimuksella määrättiin tarkoin Ranskan ja Espanjan välinen raja Pyreneillä. Ludvig XIV hyväksyi, ehkä vastentahtoisesti, sopimuksen pykälien noudattamisen, jopa sen, että hänen odotettiin avioituvan infanta eli kruununprinsessa Marie-Thérèse d’Autrichen (1638–1683) kanssa. Marie-Thérèse oli Espanjan kuninkaan Filip IV:n ja Ranskan prinsessan Elisabetin tytär.

Avioliitto solmittiin Baskimaalla, Saint-Jean-de-Luz’n kaupungissa 9. kesäkuuta 1660. Ludvig XIV oli tutustunut tulevaan aviopuolisoonsa vain kolme päivää aiemmin. Tämä ei osannut lainkaan ranskaa, mutta juorut kertovat, että Ludvig täytti miehiset velvollisuutensa kiihkeästi, todistajien läsnä ollessa.

Kysymys perimyksestä

Vallanperimysongelmat ja samalla myös Ludvig XIV:n terveys tulivat ajankohtaisiksi hallituskauden lopulla. Vuonna 1711 hänen poikansa Ludvig (”Grand Dauphin” eli kruununprinssi) kuoli isorokkoon 49-vuotiaana.

Seuraavana vuonna Ludvig XIV:n pojanpoika, Burgundin herttua Ludvig (1682–1713), josta oli isänsä kuoleman jälkeen tullut dauphin, ja hänen toinen poikansa Bretagnen herttua Ludvig kuolivat molemmat tuhkarokkoon. Burgundin herttuan vanhin poika oli kuollut jo vuonna 1705. Häneltä jäi vain yksi poika, Anjoun herttua, tuleva Ludvig XV.

Espanjalainen sukuhaara

Ludvig XIV ja hänen perheensä.

Grand Dauphinin eli kruununprinssin toinen poika valittiin Espanjan kuninkaaksi vuonna 1700, ja hän otti nimekseen Filip V. Samalla hän luopui kaikista vaatimuksistaan Ranskan kruunuun ns. Espanjan perimyssodan yhteydessä ja sen päättäneessä Utrechtin rauhassa.

Näin Ludvig XIV toteutti haaveensa saada oman sukunsa Bourbon-dynastian jäsen Espanjan valtaistuimelle. Huolimatta useista muutoksista Bourbon-suku on säilyttänyt Espanjan kruunun hallussaan aina meidän päiviimme saakka, ja kuningas Felipe VI on näin ollen Ludvig XIV:n jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

Ranskalainen sukuhaara

Berryn herttua Kaarle (s. 1686) kuoli vuonna 1714. Espanjan sukuhaaraa lukuun ottamatta Ludvig XIV:n ainoa laillinen miespuolinen perillinen oli Anjoun herttua, Ludvigin pojanpojanpoika. Hän oli vuonna 1710 syntynyt pieni ja heikon terveyden omaava poika.

Kun jäljellä ei ollut kuin hyvin vähäinen määrä ns. veriprinssejä, jotka kuuluivat Bourbon-suvun nuorempiin haaroihin, päätti kuningas Ludvig XIV vahvistaa kuninkaallista perhettä laillistamalla perimykseen oikeutetuiksi myös Mainen herttuan Louis August Burbonin ja Toulousen kreivin Louis Alexandren, jotka olivat kuninkaan aviottomia lapsia suhteesta Madame de Montespanin kanssa.

Kuninkaan laillinen suora jälkeläinen Anjoun kreivi tuli kuitenkin dauphiniksi eli kruununprinssiksi ja lopulta hallitsijaksi nimellä Ludvig XV. Hänen alaikäisyytensä tähden valtionhoitajan tehtävät oli uskottu Orléansin Filipille (1674–1723), joka oli Ludvig XIV:n veljenpoika ja vävy.

Viimeiset vaiheet

Vanhana miehenä Aurinkokuninkaalla oli paljon sairauksia joita lääkärit yrittivät parantaa ajan parhaan tietämyksen mukaan. Ne eivät kuitenkaan auttaneet, vaan pahensivat potilaan vointia. Erääseen hoitoon kuului hampaiden vetäminen suusta ja lääkkeeksi tarjottiin jauhettuja kyykäärmeitä ja jäisten hedelmien syömistä. Viimeisin vaiva oli kuolio, ja sitä lääkittiin aasinmaidolla. [2]

Kun hallitsija tunsi loppunsa olevan lähellä, hän pyysi pojanpojanpoikansa, tulevan Ludvig XV:n luokseen ja antoi hänelle tärkeitä neuvoja. Neuvot kuuluivat seuraavasti: ”Älä rakasta minun laillani rakennustaidetta ja sotia. Päinvastoin, yritä elää rauhassa naapureittesi kanssa... Kuuntele hyviä neuvoja ja noudata niitä, yritä parantaa kansan elinoloja, mihin minä en valitettavasti koskaan kyennyt...” Tätä voi pitää kuolevan hallitsijan rehellisinä itsetilityksenä.[3]

Ludvig XIV kuoli 76-vuotiaana 1. syyskuuta 1715 jalassaan olevan kuolion aiheuttamaan verenmyrkytykseen. Hän olisi täyttänyt neljän päivän kuluttua 77. Hänen sanotaan julistaneen kuolinvuoteellaan: ”Minä lähden, mutta valtio säilyy aina”. Ludvig XIV:n hallituskausi oli kestänyt 72 vuotta ja sata päivää, ja se olikin yksi kaikkien aikojen pisimmistä valtakausista. Hänet haudattiin kaikin mahdollisin kirkollisin sakramentein, jotka ovat ”kaikkein kristillisimmälle kuninkaalle” omistettuja, ja hänen hautansa sijaitsi Saint-Denisin luostarin basilikassa.

Ranskan vallankumouksen aikana kapinalliset ryöstivät Ludvig XIV:n haudan ja kuninkaan jäänteet hävisivät. Erään tarinan mukaan eräällä illallisella Britanniassa isäntä esitteli vierailleen harvinaisen arvoesineen: Ranskan aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n balsamoidun sydämen, jonka hän kertoi ostaneensa vallankumouksellisilta. Vieraiden joukossa oli myös erikoisista ruokailutottumuksistaan tunnettu pappi ja pedagogi William Buckland. Hän saattoi tarjota omille vierailleen esimerkiksi peltohiirtä, krokotiilia, pingviiniä tai vaikka koiranpentua. Nähdessään Ludvigin sydämen hän totesi: ”Olen syönyt elämäni aikana monia outoja asioita, mutta en koskaan kuninkaan sydäntä.” Sitten hän nappasi elimen haarukkaansa ja söi sen. lähde?

Jälkeläiset

Ludvig XIV:llä oli lukuisia sekä aviollisia että avioliiton ulkopuolisia jälkeläisiä. Puolisonsa Itävallan Maria-Teresan kanssa kuninkaalla oli kuusi lasta, kolme poikaa ja kolme tytärtä, joista vain yksi eli lapsuutta pidemmälle:

  • Ludvig (1661–1711) eli ”Grand Dauphin”
  • Anne-Élisabeth (1662–1662), kuoli alle 2 kuukauden ikäisenä
  • Marie-Anne (1664–1664), kuoli alle 2 kuukauden ikäisenä
  • Marie-Thérèse (1667–1672), La Petite Madame Royal
  • Philippe Charles (1668–1671), Anjoun herttua
  • Louis François (1672–1672), Anjoun herttua, kuoli alle puolivuotiaana

Rakastajattariensa kanssa Ludvig XIV sai 16 tai 17 lasta, joista kahdeksan sai virallisen lapsen aseman:

  • Louise Françoise de la Baume le Blanc, Mademoiselle de La Vallièren, Vaujoursin herttuataren kanssa syntyi kuusi lasta, joista kaksi saavutti aikuisiän ja heidät virallistettiin:
  • Marie Anne de Bourbon, jota kutsuttiin ”Ensimmäiseksi Blois’n Mademoiselleksi” (2. lokakuuta 1666 – 3. toukokuuta 1739), laillistettu 13. huhtikuuta 1667, avioitui 16. tammikuuta 1680 Louis Armand I:n, Bourbon-Contin prinssin kanssa. He menivät naimisiin 13- ja 18-vuotiaina eikä avioliittoa koskaan pistetty täytäntöön.
  • Louis de Bourbon, Vermandois’n kreivi (3. lokakuuta 1667 – 18. marraskuuta 1683), laillistettu helmikuussa 1669. Kuoli ilman jälkeläisiä 16-vuotiaana maanpaossa.
  • Françoise Athénaïs de Rochechouart de Mortemart'in, Montespanin markiisittaren kanssa kuninkaalla oli kahdeksan lasta, joista kuusi laillistettiin ja neljä eli aikuisikään saakka:
  • Louis Auguste de Bourbon, Mainen herttua (31. maaliskuuta 1670 – 14. toukokuuta 1736), laillistettu 20. joulukuuta 1673, hän avioitui 19. maaliskuuta 1692 Anne-Louise Bénédicte de Bourbon-Condén kanssa. Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta, jotka kaikki kuolivat jättämättä jälkeläisiä.
  • Louise Françoise de Bourbon, jota kutsuttiin nimellä ”Mademoiselle de Nantes” (1. kesäkuuta 1673 – 16. kesäkuuta 1743), laillistettu 20. joulukuuta 1673, hän avioitui 24. heinäkuuta 1685 Louis III de Bourbon-Condén, Bourbonin herttuan ja kuudennen Condén ruhtinaan kanssa. Tästä avioliitosta syntyi yhdeksän lasta.
  • Françoise-Marie de Bourbon, jota kutsuttiin nimellä ”Toinen Blois’n Mademoiselle” (4. toukokuuta 1677 – 1. helmikuuta 1749), laillistettu marraskuussa 1681, hän avioitui 18. helmikuuta 1692 Orléans’n herttua Philippen, tulevan sijaishallitsijan kanssa.
  • Louis-Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi (6. kesäkuuta 1678 – 1. joulukuuta 1737), laillistettu marraskuussa 1681, hän avioitui 22. helmikuuta 1723 Marie Victoire de Noaillesin kanssa ja tästä avioliitosta syntyi yksi poika.

Kirjallisuutta suomeksi

  • Louis Bertrand: Ludvig XIV:n rakkausseikkailut : 1–2 osa. Patria, 1926.
  • Carl Grimberg: Kansojen historia (Osa 15–16). WSOY, 1958.
  • Vincent Cronin: Ludvig XIV: kuningas ja ihminen. Otava, 1969.
  • Nancy Mitford: Aurinkokuningas. Weilin+Göös, 1979. ISBN 951-35-1968-6.
  • Claude Duneton: Aurinkokuningas : Ludvig XIV:n lapsuus. Otava, 1986. ISBN 951-1-08990-0.

Elokuvia

  • Roberto Rossellini: La Prise du pouvoir par Louis XIV, 1967
  • Bernard Broderie: Merveilleuse Angélique, 1965
  • Randal Wallace: The Man in the Iron Mask, 1998
  • Gérard Corbiau: Le Roi danse, 2000
  • Roland Joffé: Vatel. 2000
  • George Blagden: Versailles (sarja), 2015–

Lähteet

  • Biografiat
    • Yves Marie Bercé: Louis XIV. Cavalier Bleu, 2005. ISBN 2-84670-122-9.
    • Lucien Bély: Louis XIV premier d'entre les roi. Gisserot, 2005. ISBN 2-87747-772-X.
    • François Bluche: Louis XIV premier d’entre les roi. Hachette, 1999. ISBN 2-01-278987-0.
    • Jean-Christian Petitfils: Louis XIV. Perrin, 1995. ISBN 2-235-02314-2.
    • Gérard Sabatier: Versailles ou la figure du roi. Albin Michel, 1999. ISBN 2-226-10472-0.
  • Synteesit
    • Le siècle de Louis XIV Voltairen kirjoittama – 1751
    • Olivier Chaline: Le régne de Louis XIV. Flammarion, 2005. 2082105180.
    • Pierre Goubert: Le siècle de Louis XIV. , 1998. 2253905453).
    • Joel Cornette: Chronique du règne de Louis XIV. SEDES, 1997. 2718190116.
    • Hubert Methivier: Le siècle de Louis XIV. PUF, 1995. ISBN 2-253-90545-3.
    • André Corvisier: La France de Louis XIV Ordre intérieur et place en Europe. SEDES, 1994. ISBN 2-7181-3676-6.
    • François Bluche: Le temps de Louis XIV. Hachette, 1994. ISBN 2-01-235105-0.
    • Ragnhild Hatton: L'Époque de Louis XIV. Flammarion, 1992. ASIN 2080609904.
    • Robert Mandrou: Louis XIV en son temps. PUF, 1990. ISBN 2-13-035864-0.
  • Monografiat
    • Faruk Bilici: Louis XIV et son projet de conquête d'Istanbul. Turk Tarih Kurumu, 2004. ISBN 975-16-1701-4.
    • Daniel Dessert: 1661, Naissance d'un mythe? Louis XIV prend le pouvoir. Complexe, 2000. ISBN 2-87027-792-X.
    • Peter Burke: Louis XIV: les stratégies de la gloire. Seuil, 1998. ISBN 2-02-020638-2.
    • Pierre Goubert: Louis XIV et vingt millions de français. Hachette, 1998. ISBN 2-01-278870-X.
    • Hervé Hasquin: Louis XIV face à l'Europe du Nord. Racines, 1995. ISBN 2-87386-390-0.
    • Jean Meyer: 1638 la naissance de Louis XIV. Complexe, 1989. ISBN 2-87027-303-7.
    • Tieteen Kuvalehti Historia, 5/2013, Bonnier Publications Oy

Viitteet

  1. ”13. Itsevaltiaiden aikakausi”, Kaikkien aikojen Historia 2: Eurooppalainen ihminen, s. 119. Edita, 2010.
  2. Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 39
  3. Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 40

    Aiheesta muualla

    Edeltäjä:
    Ludvig XIII
    Ranskan kuningas
    1643–1715
    Seuraaja:
    Ludvig XV

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.