Louis Antoine Léon de Saint-Just

Saint-Justin isä oli kapteeni Ranskan ratsuväessä ja äiti varakkaan notaarin tytär. Perhe asui vuodesta 1776 hänen isänsä perintötilalla Picardien Blérancourtissa, tosin isä kuoli jo seuraavana vuonna.[1][2] Saint-Just kävi oratoriaanien koulua Soissonsissa ja palasi sitten Blérancourtiin. Kun hänen rakastettunsa joutui solmimaan järjestetyn avioliiton toisen miehen kanssa, hän karkasi syksyllä 1786 pettyneenä Pariisiin pihistäen mukaansa perheensä perintöhopeat. Äiti järjesti hänet pian kuninkaallisella lettre de cachet -käskykirjeellä suljetuksi nuorison ojennuslaitokseen (maison de correction), josta hän vapautui puolen vuoden jälkeen huhtikuussa 1787. Sen jälkeen hän työskenteli yleisen syyttäjän apulaisena Soissonsissa ja suoritti lainopillisen tutkinnon Reimsin yliopistossa huhtikuussa 1788.[1][3]

Aivan vallankumouksen kynnyksellä keväällä 1789 Saint-Just julkaisi anonyymisti laitosaikanaan kirjoittamansa 20 runoa sisältäneen satiirisen runoelman Organt, joka yhdisti poliittiset vertauskuvat häpeämättömiin eroottisiin aiheisiin.[1][4] Teos ei herättänyt laajempaa huomiota, mutta viranomaisten takavarikoitua sen kesäkuussa 1789 hän päätti varmuuden vuoksi siirtyä uudelleen Pariisiin. Siellä hän todisti muun muassa Bastiljin valtausta, mutta ei itse vaikuttanut tapahtumien kulkuun. Tässä vaiheessa hän oli kansanjoukkojen katuväkivallan vastustaja, vaikka kannattikin vallankumousta. Saint-Just palasi jo heinäkuun 1789 lopussa Blérancourtiin, jossa hänestä tuli vastikään perustetun kansalliskaartin paikallisosaston upseeri. Hän osallistui komentamansa joukko-osaston kanssa heinäkuun 1790 Fête de la Fédération -juhlaan Pariisissa.[1]

Saint-Justin aatemaailma sai vaikutteita havainnoista, joita hän teki kotiseutunsa Picardien perinteisistä, yhteisomistusta painottaneista kyläyhteisöistä. Hän uskoi, että koko yhteiskunnan tasolla voitaisiin palauttaa luonnontilainen rinnakkainelo ja solidaarisuus.[1][2] Hän kuvaili ajatuksiaan julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan De la nature, de l'état civil, de la cité ou la règle de l'indépendance du gouvernement.[2] Vuonna 1791 hän julkaisi poliittisen pamfletin Esprit de la révolution et de la constitution de France (”Ranskan vallankumouksen ja perustuslain henki”), joka oli hänen ensimmäinen huomiota kerännyt julkaisunsa. Siinä hän esitti, että uusi perustuslaki olisi vasta vallankumouksen ensimmäinen askel ja että seuraavaksi olisi rakennettava kokonaan uusi yhteiskunta. Hän painotti myös lakien oikeudenmukaisuuden tärkeyttä ja sanoi, että kansansuvereniteettia ei tulisi toteuttaa ennen kuin kansan oikeustaju ja rationaalisuus olisivat kehittyneet tarpeeksi.[1]

Monista vallankumousajan johtajista poiketen Saint-Just ei aloittanut poliittista uraansa esiintymällä poliittisilla klubeilla. Sen sijaan hänet valittiin Blérancourtin kaupunginneuvostoon, ja hän saavutti arvostusta esiintymällä äänestäjäkunnan etujen, kunnallisen köyhäinavun ja vapaan kaupankäynnin puolustajana. Hän hankki lisää mainetta käymällä kirjeenvaihtoa kansalliskokousedustajien kanssa.[1] Robespierreen hän oli yhteydessä ensi kerran vuonna 1790. Saint-Just asettui syksyllä 1791 ehdolle lakiasäätävän kansalliskokouksen valitsijamiesvaaleissa, mutta hänen ehdokkuutensa hylättiin, koska hän oli alle 25-vuotias.[4] Hädin tuskin vaaditut 25 vuotta täyttänyt Saint-Just valittiin syyskuussa 1792 Aisnen edustajana uuteen kansalliskonventtiin. Ensimmäisessä puheenvuorossaan 13. marraskuuta 1792 hän vaati syrjäytetyn kuninkaan Ludvig XVI:n tuomitsemista samantien kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.[1] Hänen mukaansa Ludvig XVI:tta ei tullut kohdella edes Ranskan kansalaisena, vaan kansainoikeuden mukaan vierasmaalaisena vihollisena.[2] Tehtyään näin näyttävän läpimurtonsa Saint-Just liittyi radikaalien muodostamaan vuoripuolueen edustajaryhmään yhtenä sen jyrkimmistä edustajista.[1] Hän äänesti myös lopullisessa käsittelyssä tammikuussa 1793 kuninkaan kuolemantuomion puolesta.[3]

Maalis–huhtikuussa 1793 Saint-Just oli kansalliskonventin komissaarina järjestämässä asevelvollisten värväystä Aisnen ja Ardennesin departamenteissa. Hänet valittiin yhteishyvän valiokuntaan 30. toukokuuta 1793.[3] Hän osallistui vuoripuolueen kilpailijoiden, girondistien, vainoamiseen sekä uuden perustuslakiesityksen laatimiseen.[1][5] Saint-Just lähetettiin lokakuussa 1793 konventin komissaarina valvomaan Strasbourgin seudulle sijoitettua Ranskan Reinin-armeijaa.[5] Hän vaati päättäväisesti kenraaleja saavuttamaan tuloksia, mutta oli samanaikaisesti myötämielinen tavallisten sotilaiden toiveille ja valituksille. Saint-Just myös johti jonkin aikaa toimia vastavallankumouksellisia vastaan Elsassin alueella, mutta ei toimeenpannut teloituksia niin kuin eräät muut kansalliskonventin komissaarit maakunnissa tekivät.[1] Epäillyt lähetettiin Pariisiin, jossa heidät kylläkin teloitettiin. Saint-Just erotti Elsassin alueella terroritoimia johtaneen Ala-Reinin vallankumoustuomioistuimen syyttäjän Euloge Schneiderin, joka myös päätyi Pariisissa teloitetuksi.[6]

Saint-Just (vas.), Robespierre ja Couthon.

Yhteishyvän valiokunnassa Robespierre, Saint-Just ja Georges Couthon muodostivat niin sanotun triumviraatin, joka saavutti johtavan aseman päätöksenteossa. Saint-Just toimi myös kansalliskonventin puhemiehenä kahden viikon ajan 19. helmikuuta – 6. maaliskuuta 1794.[3] Tuolloin konventti hyväksyi hänen vaatimuksestaan 26. helmikuuta ja 3. maaliskuuta niin sanotut ventôsen säädökset, joiden nojalla vallankumouksen vastustajien maaomaisuuden sai takavarikoida ja se oli tarkoitus jakaa maattomille patriooteille.[3][1] Tämä omaisuuden uusjako vastasi Saint-Justin ja radikaaleimpien jakobiinien yhteiskunnallisen vallankumouksen tavoitetta. Saint-Just kannatti nyt myös innokkaasti vallankumouksellisen terrorin laajentamista. Yltyvän valtataistelun yhteydessä hän tuki Robespierreä kilpailevien ryhmäkuntien tuhoamisessa.[1] Saint-Just julisti hébertistit Ranskan vihollisiksi 13. maaliskuuta 1794 ja dantonistit 31. maaliskuuta.[2] Juuri hän valmisteli ja esitteli yhteishyvän valiokunnassa Georges Dantonin pidätysmääräyksen, ja ajoi lisäksi Dantonin oikeudenkäynnin aikana huhtikuun alussa kansalliskonventissa läpi lain, jolla vallankumoustuomioistuimessa syytetyiltä voitiin kieltää itsensä puolustaminen.[7]

Saint-Just sai vähitellen maineen tunteettomana ja verenhimoisena vallankumousfanaatikkona, joka kannatti terroria kiihkeämmin kuin itse Robespierre. Saint-Just sanoi eräässä puheessaan konventissa, että ”vallankumouksen alus pääsee satamaan vain verivirtojen avulla”, ja toisessa yhteydessä hän ilmoitti, että kaikki jotka eivät aktiivisesti edistäneet vallankumousta olivat huonoja kansalaisia, jotka ansaitsivat kuolla.[1] Häntä on kutsuttu ”terrorin arkkienkeliksi” (archange de la Terreur).[2] Toisaalta Saint-Just kuvaili ja teoretisoi egalitaristisia ihanteitaan näihin aikoihin laatimassaan julkaisemattomassa tutkielmassa Fragments sur les institutions républicaines.[1] Hän unelmoi niin sanotusta hyveen tasavallasta, joka perustuisi filosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatuksiin ja antiikin Spartan esikuvaan, mutta jonka saavuttamiseksi vallan keskittämisen olisi toistaiseksi jatkuttava.[5][4] Tavoitteena olisi ihanteellinen tila, jossa yleistahto ratkaisisi eikä yksityisellä edulla olisi mitään merkitystä.

Saint-Just oli vuonna 1794 useita kertoja kansalliskonventin komissaarina Ranskan pohjoisessa armeijassa Itävallan Alankomaissa (nyk. Belgia). Hän osallistui ranskalaisten joukkojen komentamiseen 26. kesäkuuta 1794 käydyssä Fleurusin taistelussa, jossa itävaltalaisista saavutettiin käänteentekevä voitto.[3][1] Pelätty ja vihattu Robespierren triumviraatti syrjäytettiin lopulta niin sanotulla thermidorin vallankaappauksella. Tapahtumat alkoivat kansalliskonventin istunnossa 27. heinäkuuta 1794, kun Saint-Justin esitellessä laatimaansa yhteishyvän valiokunnan ja yleisen turvallisuuden valiokunnan mietintöä hänen puheensa keskeytettiin uhkauksilla. Myrskyisän istunnon päätteeksi konventti määräsi hänet ja Robespierren pidätettäviksi.[6] Heidän kannattajansa onnistuivat tilapäisesti vapauttamaan heidät, jolloin he linnoittautuivat Pariisin kaupungintalolle, mistä heidät vangittiin seuraavana yönä.[5] Aamulla 28. heinäkuuta heidät tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.[3] Teloitukset tapahtuivat Pariisin place de la Révolutionilla (nykyinen place de la Concorde). Saint-Just oli kuollessaan vain 26-vuotias.