Louhisaaren kartano

Louhisaaren koivukujaa nähtynä kartanolta.

Askaisten kirkon ja Louhisaaren välinen Louhisaarentie eli yhdystie 1932 on pituudeltaan runsaat kaksi kilometriä ja tekee niin kutsutun Temppelinmutkan kohdalla 90 asteen käännöksen.[15] Tienvarren puuistutuksista 1600-luvulta ei ole säilynyt tietoja ja alkuperäisiin puihin kohdistuvat oletukset perustuvat Louhisaaren kartanon arvoon ja 1600-luvun yleisiin ihanteisiin.[15] Niiden perusteella Louhisaareen olisi alun perin istutettu tammikuja.[15] Vuodelta 1757 olevassa matkakuvauksessa on mainittu, ettei kartanolla ole tammia, vaikka ne kaunistavat maisemaa ja ovat laivanrakennuksen hyötypuita.[15] Samassa matkakertomuksessa sanotaan, että Nousiaisissa olleen kartanon tammet oli viety isonvihan (1700–1721) aikana, joten Louhisaaren tammet olisivat voineet kokea saman kohtalon.[15] Myös suurina nälkävuosina vuosien 1696 ja 1697 välinen talvi oli poikkeuksellisen kylmä ja alkuperäinen puusto olisi voinut paleltua silloin.[15] Nykyään Louhisaarentien varressa Temppelinmutkan kohdalla ja myös muissa maisemakohdissa on hyvin vanhoja tammia, joiden ikää ei ole tutkittu, samoin tien varrella on vanhoja maisemamäntyjä.[15] Kirkon ja kartanon välille istutettiin koivukuja viimeistään 1810- tai 1820 luvulla, jolloin Vendla Sofia Mannerheim uudisti myös Louhisaaren puutarhaa.[15] Nykyään Temppelinmutkan ja kirkon välillä ei ole puukujaa.[15] Temppelinmutkasta kartanoon johtava nykyinen koivukuja on istutettu 1960-luvulla, kun kartano oli tullut valtion omistukseen.[15]

Juhlasali ja sen kattomaalauksia.

Pieni sininen makuukamari, jossa marsalkka Mannerheim on perimätiedon mukaan syntynyt.

Louhisaaren ensimmäinen ja kolmas kerros ovat nykyään 1600-luvun asussa.[20] Linnan keittiö oli alun perin siipirakennuksessa ja vasta vuodesta 1792 lähtien päärakennuksen alimassa kerroksessa.[18] Ensimmäisen kerroksen huoneita ovat muun muassa eteishalli,[18] kivisali[22] ja linnantupa.[23] Kivisalin tähtiholvia pidetään linnan komeimpana ja sali on kokonaisuutena kerroksen edustavin huone, sen arvellaan voineen toimia myös vastaanottohuoneena.[22] Linnantuvassa on Louhisaaren ainoa alkuperäinen 1600-luvulta peräisin oleva avotakka.[23] Eteishallista on käynti linnan kellariin, joka on verrattain tilava ja koostuu neljästä huoneesta.[18] Eteishallista yläkerroksiin nouseva portaikko on ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä entistetty 1600-luvun koruttomaan asuun, toisen ja kolmannen kerroksen välillä portaikossa on koristemaalauksia osoittamassa siirtymistä juhlakerrokseen.[24]

Kolmas kerros oli juhlakerros ja se on restauroitu pääosin 1600-luvun asuun.[25] Kerroksen juhlavuutta korostaa jo eteishallin kalkkikivilattia, joka muista rakennuksen kivilattioista poiketen on kaksivärinen: se on tehty punaisesta öölantilaisesta ja harmaasta gotlantilaisesta kalkkikivestä ja peräisin vuodelta 1792.[25] Louhisaaren juhlasali on linnan suurin huone ja sen arvioidaan olleen 1600-luvulla Suomen komein maallinen juhlatila.[26] Siinä on vuonna 1796 tehty lankkulattia.[26] Juhlasalin palkkikatossa ja sitä kiertävässä seinän yläosan friisissä on runsaasti koristemaalauksia.[26] Maalaukset ovat linnan parhaiten säilyneet, niitä ei ole korjailtu eikä niiden päälle ole maalattu.[26] Osa maalauksista on kopioita keskieurooppalaisista 1600-luvun alun kaiverruksista ja osa kuvaa Herman Klaunpoika Flemingin elämään liittyneitä paikkoja ja tapahtumia.[26] Maalaukset on signeerannut lyypekkiläissyntyinen Jochim Langh (k. 1705), joka vaikutti Ruotsissa 1650-luvulta lähtien.[26] Langh työskenteli muun muassa amiraliteetissa kuten Flemingkin.[26] Juhlasali on ainoa kolmannen kerroksen huone, jonka alkuperäinen käyttötarkoitus on tiedossa.[25] Myöhemmin 1830-luvulla huone oli ruokasalina ja 1880-luvulla kirjastona.[26]

Muita kolmannen kerroksen huoneita ovat pirunkamari,[27] iso makuukamari[28] ja pieni sininen makuukamari, joka perimätiedon mukaan on marsalkka Mannerheimin synnyinhuone.[29] Pieni sininen makuukamari on nykyään kalustettu 1860-luvun tyyliin.[29] Huonekalut ovat biedermeier- ja uusrokokootyyliset ja ne ovat kuuluneet Mannerheim-suvulle.[29] Tapetti on 1850- tai 1860-luvulta.[29] Huonetta on kutsuttu siniseksi makuukamariksi ja myöhemmin 1800-luvun loppupuolella vierashuoneeksi.[29] Pienen sinisen makuukamarin edessä on välikkö, josta johtaa kapeahko kierreporras rakennuksen kellariin asti.[29]

Pirunkamarin piru.

Pirunkamarin seinät on verhoiltu 1700-luvulta olevin pellavatapetein, joihin on maalattu erilaisia koriste- ja maisemamaalauksia.[27] Rokokootyylisissä tapeteissa on kuvattu muun muassa puistomaisemaa ja metsästysaiheita ja myös satyyrinpää, josta huone on saanut nimensä.[27] Maalaukset on tehty eri aikoina, ja osaa niistä on korjailtu päällemaalauksin.[27] Huoneen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta ei ole säilynyt tietoa ja asiakirjoista on päätelty, että se on saattanut olla 1830-luvulla jaettu kahtia vierashuoneeksi ja herrainhuoneeksi.[27]

Ison makuukamarin nimenä on Carl Erik Mannerheimin perukirjassa ollut ”nuoren kreivin huone”, jolla viitattiin Carl Gustaf Mannerheimiin.[28] Myöhemmin vuonna 1867 huonetta kutsuttiin ”kreivin kamariksi” ja ”papan huoneeksi”, josta päätellen huoneen haltija olisi tuolloin ollut Carl Robert Mannerheim.[28] Carl Robert Mannerheim siirrätti huoneeseen rokokootyylisen kaakeliuunin Karunan kartanosta.[28] Nykyisin iso makuukamari on sisustettu edustusmakuuhuoneen tyyliin.[28] Huoneen kookkaan ja edustavan katossängyn verhot ovat peräisin 1700-luvun alusta ja alun perin Sjögårdin kartanosta Pernajasta.[28] Kukkamaljakkoaihein koristellut verhot ovat ainoat Suomessa säilyneet barokkisängyn verhot.[28] Isossa makuukamarissa oli 1600-luvulla runsaat koristemaalaukset.[28] Katon koristemaalauksissa oli kenttiin maalattuja maisemakuvia, maalaukset ovat säilyneet vain osittain.[28]

Kreivin kirjasto.

Ruokasali.

Louhisaaren omistajat asuivat linnassa 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa hyvin vähän.[9] Isonvihan aikana linna vaurioitui venäläisjoukkojen ryöstelyn takia,[9] rappeutui ja oli asumaton.[30] Sitä alettiin kunnostaa vasta vuonna 1738, jolloin sen sai sivuperintönä omistukseensa karoliini,[30] vapaaherra, eversti[31] Klaus Hermaninpoika Fleming (1685–1766).[30] 1700-luvulle tultaessa aatelisten edustustarpeet olivat muuttuneet ja kolmannen kerroksen juhlatilojen merkitys vähentynyt, koska tarvetta muodollisiin seremonioihin ei enää ollut.[20] Louhisaaren kolmas kerros oli muuttunut vanhanaikaiseksi.[20] Tulevat uudistustoimet kohdistuivat linnan toisen kerroksen asuintiloihin ja kolmas kerros säilyi kohtalaisen hyvin 1600-luvun asussa.[20] Karoliini Klaus Flemingin poika[30] ja Louhisaaren rakennuttajan amiraali Herman Flemingin pojanpojan poika, hovijunkkari Herman Klaunpoika Fleming (1734–1789) korjautti linnan toisen kerroksen sellaiseksi, että asuintilat soveltuivat myös edustustiloiksi.[20] Kerroksen ikkunat uusittiin rokokootyylisiksi ja ne varustettiin ikkunaluukuin.[20] Huoneisiin tuli rintapaneelit ja 1600-luvulta peräisin olevat kattopalkit laudoitettiin piiloon.[20] Korjaus- ja uudistyöt valmistuivat vuonna 1761.[14] Louhisaaren linna eli loiston aikaa.[30] Hovijunkkari Fleming oli naimisissa kolmasti ja hänellä oli avioliitoistaan yhteensä 14 lasta.[32] Samoihin aikoihin Herman Flemingillä oli myös toinen rakennushanke: hän rakennutti omistamaansa Lempisaaren kartanoon uuden päärakennuksen, joka valmistui 1767.[33]

Toisen kerroksen huoneita ovat muun muassa ruokasali,[34] isoäidin makuukamari,[35] vihreä kamari[36] ja kreivin kirjasto.[37] Kirjaston nykyinen kalustus on 1800-luvun alun empire- ja biedermeiertyyliä.[37] Huoneen kirjakaapit ovat Louhisaaresta, osa kaapeista on upotettu seinään.[37] Kirjasto oli kreivi Carl Erik Mannerheimin huoneena 1830-luvulla, myöhemmin se on ollut lastenhuoneena ja 1900-luvun alussa ruokasalina.[37]

”Isoäidin makuukamarin” isoäiti oli Eva Vilhelmina Mannerheim, joka hallitsi Louhisaaren taloutta huoneesta käsin ja asui siinä viimeiset vuosikymmenensä.[35] Häntä ennen 1830-luvulla huone oli Vendla Sofia Mannerheimin makuuhuoneena.[35] 1860-luvulla Eva Vilhelmina Mannerheim käytti vihreäksi kamariksi kutsuttua huonetta.[36] Huoneen seinistä löytyi restauroinnin yhteydessä koko seinäpinnan peittävä palmettikuvio ja katonrajasta rokokoofriisi.[36] Louhisaarta korjattiin myös 1790-luvulla ja vihreän huoneen kaakeliuunin arvioidaan olevan peräisin siitä korjauksesta.[36] Kaakeliuuni on myöhäiskustavilainen ja sen vihreä ja violetti koristemaalaus uusklassista tyyliä.[36] Huonetta kutsuttiin vuoden 1880 asiakirjassa ”fasterin huoneeksi”, faster eli isän sisko oli Louhisaaren viimeiseksi Mannerheim-sukuiseksi omistajaksi jäänyt Vilhelmina Mannerheim.[36]

Nykyinen ruokasaliksi kalustettu huone on nimetty ruokasaliksi asiakirjoissa vuodelta 1880.[34] Huoneen ikkunakomerot on paneloitu hovijunkkari Herman Klaunpoika Flemingin teettämissä vuonna 1761 valmistuneessa korjauksessa, jossa myös salin viereinen huone, nykyinen isoäidin makuukamari liitettiin tähän tilaan makuualkoviksi.[34] Herman Flemingin tarkoitus oli noudattaa linnan rakentamisajan edustuskulttuuria:[34] edustustilana olleeseen huoneeseen liittyi yksityinen tila, jonne saattoi vetäytyä julkisuudelta piiloon.[34] Louhisaaren arkkitehtuuri oli kuitenkin aikansa elänyttä ja makuualkovi vanhanaikainen, joten 1790-luvulla alkovi purettiin ja oviaukko sen ja salin välillä suljettiin.[34] Ruokasaliin oli alun perin 1600-luvulla muurattu avotakka, joka korvattiin 1800-luvun lopussa sileällä kaakeliuunilla.[34] Uunin etuseinään on upotettu ovien taakse hyllyt – syvennyksessä lautaset säilyivät lämpiminä.[34] Ruokasalin nykyinen kalustus kuvastaa eri tyylisuuntien kerroksellisuutta kodeissa: isossa barokkikaapissa säilytettiin liinavaatteita, ruokasalin tuolit ovat kustavilaistyyliset ja maalattu mahongin sävyyn, astiakaappi on varhaisrokokoota ja rokokookattokruunu on Louhisaaresta.[34]

Merikylpylän pääty muistuttaa temppeliä.

Carl Erik ja Vendla Sofia Mannerheimin poika Carl Gustaf Mannerheim rakennutti puistoon rantapaviljongin merikylpyläksi.[43] Uusklassista tyyliä olevan vuonna 1825 valmistuneen rakennuksen suunnittelijana pidetään arkkitehti A. F. Granstedtia.[38] Valmistumisaikaan rakennus oli aivan merenrannassa.[38] Merikylpylän varustuksiin kuului kolme suihkua, joissa oli kupariset vesisäiliöt ja lisäksi kuparinen kylpyamme.[44] Rakennuksessa oli kylpytilojen lisäksi muun muassa salonki ja makuuhuone.[43] 1800-luvulla kylpyläkulttuuri oli muodikasta, sairauksien hoitoon ja terveyden edistämiseen käytettyjä menetelmiä olivat muun muassa mineraalipitoisten vesien nauttiminen, pitkät kävelyretket ja kylpeminen.[44] Kylmissä vesissä ja avovesissä kylpemisen uskottiin vaikuttavan terveyttä edistävästi.[44] Louhisaaren puiston käytävät ja lähistön kukkuloille johtavat tiet ja meri tarjosivat tähän toimintaan sopivat puitteet.[38] Rakennuksen kylpyläkäytöstä luovuttiin 1800-luvun lopulla ja sen huonejärjestystä on muutettu alkuperäisestä.[43]

Uusi omistaja Oskar Alfred Hannus (1861–1941) oli aikaisemmin isännöitsijänä Yläneellä Tourulan kartanossa,[46] jonka kauppaneuvos Antti Ahlström oli ostanut vuonna 1888 kreivi Magnus Reinhold Armfeltin perillisiltä.[47] Hannuksen aikana Louhisaaren linnasta oli käytössä vain ensimmäinen kerros keittiöineen. Toisesta ja kolmannesta kerroksesta oli kalustettu muutama huone. Hannus hoiti kartanon maita normaaliin tapaan; tilalla tehdyt rakennustyöt rajoittuivat maatalousrakennusten ajanmukaistamiseen. Päärakennukseen ei vedetty vesijohtoa eikä siihen tehty keskuslämmitystä – sähkövalo oli ainoa nykyajan mukavuus.[48]

Hannus otti jo vuonna 1905 yhteyttä Suomen muinaismuistoyhdistykseen ja tiedusteli yhdistyksen kiinnostusta ostaa joitakin Louhisaaren esineitä ja maalauksia – hän pelkäsi, että jos hän myisi esineitä yksityisille, ne saattaisivat päätyä lopulta ulkomaille. Hannus halusi esineiden päätyvän mieluummin Suomen valtion haltuun. Louhisaaren irtaimisto kärsi sisällissodan aikana ilkivallasta, muun muassa asiakirjoja hävitettiin polttamalla. Sisällissodan jälkeen Hannus aloitti korjaus- ja kunnostustyöt pyrkimyksenä palauttaa linnaan entisen kaltaista loistoa. Hän sai hankittua Louhisaareen vanhoja huonekaluja, joiden uskottiin kuuluneen Flemingeille.[49] Linnaa pidettiin nähtävyytenä ja sen eri kerrokset säilyivät 1900-luvulla olleessa asussa, ilman suurempia muutoksia.[48]

Louhisaaren puisto ja puutarha eivät selvinneet kartanotalouden muutoksista. Torpparilaitoksen lakkauttaminen aiheutti työvoiman vähenemistä ja pienentyneet resurssit suunnattiin talouden elintärkeisiin osiin. Puutarha ja puisto alkoivat kärsiä hoidon puutteesta kauempana päärakennuksesta olevista alueista lähtien. Paratiisinmäki ja Myllymäki villiintyivät ja vähitellen hoidon väheneminen ilmeni puistossa: pensasaidat kasvoivat ja levisivät vapaasti ja hiekkakäytävät ruohottuivat lähes näkymättömiin.[50]

Oskar Hannuksen ja hänen vaimonsa Naémin (o.s. Lindell) tytär Inkeri Hovinen peri kartanon isänsä kuoltua vuonna 1941. Valtio lunasti osan Louhisaaresta museoalueeksi vuonna 1961. Loppuosan kartanosta Inkeri Hovinen omisti kuolemaansa, vuoteen 1966 asti. Suomen Sydäntautiliitto ja Suomen Syöpäyhdistys saivat tilan perintönä.[46]