Lotta Svärd

Lotta Svärd oli vuosina 1920–1944 toiminut suomalainen naisten vapaaehtoisuuteen pohjautuva maanpuolustustyön tukijärjestö. Järjestö perustettiin tukemaan suojeluskuntia. Sotavuosien 1939–1944 aikana lotat toimivat lukuisissa erityyppisissä maanpuolustusta tukevissa toimissa ja vapauttivat noin 25 000 miestä sotilaallisiin tehtäviin. Järjestö lakkautettiin Moskovan välirauhan ehtojen perusteella Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta vuonna 1944.

Lotta Svärd
Perustettu 9. syyskuuta 1920
Lakkautettu 23. marraskuuta 1944
Tyyppi tukijärjestö
Toimiala vapaaehtoinen maanpuolustus
Jäsenet 222 755[1]
Viralliset kielet suomi, ruotsi
Puheenjohtaja Mathilda Blomqvist (ensimmäinen)
Puheenjohtaja 2 Fanni Luukkonen (viimeinen)
Päätöksentekoelin keskusjohtokunta

Suomen Naisten Huoltosäätiö vaihtoi 29. kesäkuuta 2004 nimensä Lotta Svärd Säätiöksi.[2][3] Lotta Svärd Säätiö on toiminut siitä asti aktiivisesti.

Järjestön perustaminen ja toiminta
Järjestön pitkäaikainen johtaja Fanni Luukkonen.

Lotta Svärd -järjestön toiminta pohjautui sisällissodan valkoisten joukkojen suojeluskuntien piiriin muodostuneeseen naisten vapaaehtoiseen toimintaan.[4] Aluksi toiminta oli pienimuotoista, ensimmäiset suojeluskuntia avustaneet naisryhmät keskittyivät lähinnä kokoontumisten kahvittamiseen ja muonittamiseen, mutta sodan päätyttyä toiminta sai järjestelmällisempiä muotoja. Suojeluskuntien ylipäällikkö määräsi 29. elokuuta 1919 perustettavaksi suojeluskuntien yhteyteen Lotta-Svärd -naisyhdistyksiä. Yhdistykset olivat paikallisia, ja ne kuuluivat paikallisen suojeluskunnan esikuntaan. Tehtävänä oli auttaa suojeluskuntien varusteiden ja esimerkiksi lääkintätarpeiden valmistuksessa, kerätä varoja avustustoimintaan, ja toimia liikekannallepanon aikana lääkintä- ja huoltoapuna.[4]

Suojeluskuntien yliesikunta pyrki määrätietoisesti eriyttämään naistoiminnan omaksi organisaatiokseen. Tammikuussa 1921 ylipäällikkö määräsi Lotta-Svärd -yhdistysten keskusjohtokunnalle väliaikaisen puheenjohtajan, ja annetussa päiväkäskyssä todettiin Lotta-Svärd -paikallisyhdistysten toimivan oman keskusjohtonsa alaisena, eivätkä paikallisten suojeluskuntien osana.[4] Lotta Svärd toimi itsenäisenä järjestönä, hallinnon puolesta suojeluskunnista erillään.[5] Toisin kuin suojelus­kunta­järjestö, se ei ollut erityiseen lakiin perustunut julkis­oikeudellinen järjestö, vaan juridisesti se oli tavallinen rekisteröity yhdistys.[6] Järjestö pysyi kuitenkin Suojeluskuntain ylipäällikön valvonnan alaisena, ja niin sanotut toimivat jäsenet tekivät kirjallisen sopimuksen seurata suojeluskuntaa liikekannallepanotilanteessa.[7] Hallinnon eriyttämisestä huolimatta uudistus tiivisti entisestään Lotta Svärdin ja suojeluskuntain yhteistyötä.[4]

Järjestön hallinto

Järjestöön kuului vain naisia, ja lottatyö oli vapaaehtoista. Vuonna 1920 alkoi näyttää siltä, että Lotta Svärd -yhdistykset tarvitsivat oman ja itsenäisen keskusjohdon. Rekisteriin valtakunnallinen Lotta Svärd -yhdistys merkittiin 9. syyskuuta 1920. Nimen järjestö sai Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runosta Lotta Svärd. Riihimäen Lotta Svärd käytti nimeä ensimmäisenä 19. marraskuuta 1918.[8][9]

Lotta Svärdin keskusjohtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja oli vuonna 1920 Mathilda Blomqvist.[10] Suojeluskunnan ylipäällikkö von Essen määräsi Väliaikaisen Keskusjohtokunnan puheenjohtajaksi Greta Krohnin 20. tammikuuta 1921. Hänen tehtävänään oli keskusjohtokunnan perustaminen sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti. Väliaikaisen keskusjohtokunnan jäseniksi valittiin Hellin von Essen, Ruth Serlachius, Maja Ahlberg.[5][11]

Vastanimetyn väliaikaisen keskusjohtokunnan ja suojeluskuntain ylipäälliköiden 22.–23. maaliskuussa 1921 hyväksymät säännöt vaativat Greta Krohnin havaintojen mukaan korjauksia, jonka vuoksi sääntöjä lähetettiin vasta heinäkuussa 1921 suojeluskuntien kanslioille ja sieltä edelleen paikallisille Lotta Svärd -yhdistyksille.[12]

Greta Krohn jäi pois tehtävästään 7.7.1921, puheenjohtajuutta toimitti väliajan varapuheenjohtajaksi nimetty Greta Silvenius, kunnes uudeksi puheenjohtajaksi nimitettiin 10. lokakuuta 1921 maisteri Helmi Arneberg-Pentti.[12][13]

Varsinaisen keskusjohtokunnan jäsen Lolan Wasström.
Varsinaisen keskusjohtokunnan jäsen Dagmar von Essen.
Varsinaisen keskusjohtokunnan varajäsen Karin Herlitz.

Ensimmäiseen varsinaiseen keskusjohtokunnan jäseniksi valittiin Dagmar von Essen, Ruth Serlachius ja Siiri Bäckström, Maja Ahlberg, Suoma af Hällström ja Lolan Vasström, varajäseniksi Greta Silvanius ja Karlin Herlitz.[14]

Helmi Arneberg-Pentti toimi Lotta Svärdin puheenjohtajana vuoden 1922 lokakuusta joulukuuhun sekä vuosina 1925–1929. Dagmar von Essen oli puheenjohtajana maaliskuusta 1923 maaliskuuhun 1924. Tyyne Södersröm toimi muutaman kuukauden puheenjohtajana vuosina 1923–1925. Viimeiseksi johtajaksi tuli Fanni Luukkonen 1929.[15] Koska lottajärjestön keskusjohtokunnan puheenjohtajat olivat vaihtuneet varsin tiuhaan, päätettiin virka vuonna 1931 vakinaistaa. Tällöin puheenjohtajaksi nimitettiin Sortavalan seminaarin yliopettaja Fanni Luukkonen, joka oli hoitanut yhdistyksen puheenjohtajuutta jo vuodesta 1929. Hän toimi tehtävässään järjestön lakkauttamiseen asti eli vuoteen 1944.[16]

Sääntöuudistus yhdistyksessä toteutettiin vuoden 1941 vuosikokouksessa. Tällöin poistettiin yhdysmerkki yhdistyksen nimestä, ja järjestön nimeksi tuli Lotta Svärd ry.[17][18]

Lottatoiminta ja jako jaostoihin
Ilmavalvontalottia jatkosodan ajalta

Lotta Svärdin tehtävät oli ryhmitelty jaostoittain: lääkintäjaosto, muonitusjaosto, varusjaosto, toimisto- ja viestijaosto, keräys- ja kansliajaosto sekä kenttälotat. Jokainen lotta kuului vähintään yhteen jaostoon. Vuoden 1941 vuosikokouksessa eri jaostojen tehtävät määriteltiin yksityiskohtaisesti.[19][20][21]

Lääkintäjaosto

Lääkintäjaoston lotat kuuluivat niin sota- kuin kenttäsairaaloidenkin henkilöstöön. Lääkintälotat saivat kuuden kuukauden peruskoulutuksen ja tähän liittyvän jatkokoulutuksen. Tähän jaostoon kuuluivat myös valmiit lääkärit ja sairaanhoitajat. Sairaaloissa lotat toimivat sairaanhoitajien apuna.[22]

Lääkintälotat auttoivat myös haavoittuneiden kuljetuksissa. Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksissa (KEK) työskennelleet lotat hoitivat sankarivainajat arkkuihin ja lähettivät heidät kotikyliin omaisten haudattavaksi. Lotat ompelivat myös arkkuvaatteet.[23]

Ihmisten lisäksi rintamalla oli eläimiä sotilaiden apuna. Hevoset tekivät rintamalla tärkeää työtä, jotka tietysti tarvitsivat myös auttajaansa. Eläinlääkintälottia koulutettiinkin huolehtimaan hevosten hoidosta.[24]

Muonitusjaosto

Muonitusjaoston työ oli alusta alkaen laajinta ja näkyvintä lottatyössä. Lisäksi se oli suurin lottajaosto. Lotat laittoivat ruokaa esimerkiksi kertausharjoituksissa, Karjalankannaksen linnoitustöissä, esikunnissa ja sairaaloissa sekä pitivät kanttiineja rintaman läheisyydessä.[25][26]

Kotirintaman lotat osallistuivat ruoan valmistukseen talvisodan aikana leipomalla yli 100 000 kilogrammaa leipää päivässä. Lotat huolehtivat sotavuosina kenttäsairaaloiden, sairasjunien ja sotatoimialueelle sijoitettujen sotasairaaloiden muonituksesta. Lotta Svärd -järjestölle kuului myös linnoitustyömaiden muonitukset.[27]

Muonitustoiminnasta saadun kokemuksen pohjalta lottajärjestön työn jatkaja Suomen Naisten Huoltosäätiö perusti 1945 valtakunnalliseksi työpaikkaruokailu­yritykseksi kasvaneen Työmaahuolto Oy:n, joka myytiin Fazerille 1978.[28]

Varusjaosto

Varusjaosto oli jaostoista pienin ja sen jäsenet vanhimpia. Varuslottien tehtävänä oli perinteinen varusteiden valmistus ja huolto sekä avunantaminen. Järjestötoiminnan alkuvaiheessa hankittiin varusteet oman kylän suojeluskunnalle, ja talvisodan alkaessa lotat vaatettivat armeijaa, jonka varustetaso oli heikko. He hankkivat myös komennuksella oleville lotille puvut ja varusteet, joita lottatarpeen kasvaessa tarvittiin yhä enemmän. Materiaalipula vaikeutti työtä.[29]

Varuslotat muuttivat keräyksin saatuja vaatteita sotilaskäyttöön sopiviksi sekä kunnostivat kuluneita ja vahingoittuneita vaatteita kodeissa, keskusvarastoissa ja sotasairaaloissa. Kotiseudullaan varuslotat olivat asiantuntijoita vaatehuollossa, johon muut lotat ja järjestöön kuulumattomatkin naiset osallistuivat. Tuhansia suomalaisia miehiä rintamalla ilahdutti lottien lähettämät paketit ”tuntemattomalle sotilaalle”. Asemien läheisyydessä he myös ylläpitivät vastaanottokoteja, joissa lomille matkaavat sotilaat voivat levätä.[30]

Keräys- ja kansliajaosto

Nimensä mukaisesti jaoston päähuomio kohdistui varojen keräykseen sekä omaa toimintaa varten että suojeluskuntajärjestön työn tukemiseen.[31]

Lisäksi keräys- ja kansliajaosto piti huolta siitä, että lottajärjestöllä ja armeijalla oli ammattitaitoisia toimistotyöntekijöitä. Konekirjoitustaitoinen lotta oli kullankallis, sillä sodan alkaessa kanslialottien kysyntä kasvoi nopeasti esikuntien ja huoltolaitosten tarvitessa toimistotöihin tottuneita henkilöitä.[30]

Jaostoissa toimivat lotat jaettiin kahteen ryhmään: toimenlotat ja huoltolotat. Toimenlotan oli oltava terve, käytännöllinen ja elämäntavoiltaan moitteeton sekä vapaa noudattamaan käskyjä hälytyksen sattuessa. Lottalupaus velvoitti häntä seuraamaan suojeluskuntaa suojeluskuntapäällikön alaisena. Muut toimivat jäsenet olivat huoltolottia.[30]

Toimenlotan oli oltava valmis lähtemään heti kotiseutunsa ulkopuolellekin, varusteiden oli oltava aina kunnossa. Paikallisosasto huolehti siitä, että lotat saivat varusteensa: selkäreppu, lottapuku, alusvaatteet, korppuja, teetä ja sokeria sekä kenttäpullo ja -kattila, jotka riippuivat repun ulkopuolella.lähde?[32]

Keräys- ja kansliajaosto jaettiin vuoden 1941 jaostouudistuksessa kahdeksi jaostoksi: keräys- ja huoltojaostoksi sekä toimisto- ja viestijaostoksi.[33]

Toimisto- ja viestijaosto

Toimisto- ja viestijaosto oli sodan lopulla lukumäärältään toiseksi suurin jaosto. Toimistoissa työskentelevät kanslialotat hoitivat paperitöitä, joista saatiin vapautettua miehiä muihin töihin. Viestijaoston lotat olivat lukuisissa erilaisissa tehtävissä, joista osa vaati pikkutarkkaa teknistä osaamista. Viestijaostoon kuului mm. radisti- ja säähavaintolotat sekä puhelinkeskuksissa työskentelevät lotat.[34]

Viestilottia koulutettiin Syvärannan ja Sorjan lottaopistoissa. Jatkosodan alussa koulutusta annettiin kahden viikon puhelinvälittäjä- ja kolmen kuukauden radiosähköttäjäkursseilla, myöhemmin myös kaukokirjoitin- ja puheradiokursseilla. Koulutusta tehostettiin vuoden 1944 aikana lisäämällä viestijoukkojen kursseja, ja sodan lopussa koulutusvastuu siirtyi kokonaan sille yksikölle jonka palvelukseen lotta astui. Vuosien 1941–1943 välillä Lotta Svärd järjestön viestikursseilla oli oppilaina noin 2 100 lottaa, ja vuoden 1943 syyskuussa puolustusvoimissa palvelleiden viestilottien määrä vastasi noin 16 % varsinaisten viestijoukkojen määrävahvuudesta. Viestilottia oli tuolloin noin viiden viestipataljoonan verran eli 2 170, joista puhelinvälittäjiä 1 421, lennätinhenkilöstöä 355 ja radiohenkilöstöä 414. Heinäkuussa 1944 puolustusvoimissa palvelevien viestilottien määrä oli kasvanut 2 617:sta.[35]

Ilmavalvonta

Ilmavalvontaa suorittavat lotat tähystivät viholliskoneita korkeissa paikoissa: kolmiomittaustorneissa, kirkontorneissa, hyppyrimäissä ja varta vasten rakennetuilla lavoilla sekä talojen katoilla. Paikallaan oli yleensä seistävä kaksi tuntia kerrallaan ja tarkkailtava, tapahtuuko jotakin tavallisesta poikkeavaa. Yksittäisiltä ilmavartiopaikoilta ilmoitettiin havainnoista ilmasuojelukeskukseen, josta tarpeen tullen annettiin hälytys.[36]

Jos ilmavartiolotan koti ei ollut lähellä, asuinolot saattoivat olla ankeat ja epäterveelliset. Peseytymiseen ja vaatteiden vaihtoon saattoi olla mahdollisuus vain kerran viikossa. Vaatepulan vuoksi kaikilla ei ollut edes omia lämpimiä varusteita. Eräs ilmavalvontalotta kertoo työnsä eduista:lähde tarkemmin? ”Pieni päiväraha saatiin, mantteli, karvalakki, huopasaappaat yhteisessä käytössä.” Monet sairastuivat kylmissä ja vetoisissa tähystyspaikoissa.[37][38]

Ilmavalvonta oli lottien vaarallisimpia tehtäviä ja epäilemättä kylmimpiä. Matkat tehtiin jalan, hiihtäen ja pyöräillen. Yöllä oli kuljettava pimeässä, sillä valoa ei saanut näkyä mahdollisten pommitusten ja desanttien vuoksi. Matkat ja suojaamattomat tornit lisäsivät ilmavalvojan riskiä haavoittua tai kuolla.[37]

Ilmavalvontalotat toimi pitkään esimerkiksi Itä-Helsingin Kivikossa. Nykyisen Pohjois-Kivikon perällä on pitkä tykkitie, jonka vasemmalle puolelle aukeaa Helsingin korkein luonnonmukainen kallio. Kallion huipulla sijaitsi huhtikuusta 1943 lähtien Suomen ensimmäinen ilmavalvontatutka Freya, suomalaisittain ”Raija”. Tutka oli saksalaisvalmisteinen kevyt ilmavalvontatutka. Välittömästi tutkan sijaintipaikan (n. 15 m) viereen kallion seinään on hakattu muistokirjoitus ilmavalvontaa suorittaneiden miesten ja lottien muistoksi.lähde?

Ilmavalvontalottien muistoksi pystytettyjä muistomerkkejä tai laattoja ovat mm.

Valonheitinlotat

Valonheitinlotat koulutettiin osaksi Helsingin puolustusta vuonna 1944. Pääsyvaatimuksena oli ylioppilastutkinto. Asekoulutus oli Lotta-johdolle vaikea asia hyväksyttäväksi, sillä lottien toiminta oli aseetonta. Desanttivaaran ja kalliiden laitteiden takia tätä kuitenkin pidettiin tarpeellisena. Valonheittimillä lottien oli tarkoitus etsiä yötaivaalta viholliskoneet ilmatorjunnan tai hävittäjien maaleiksi. Ilmavalvonta oli lottien vaarallisimpia tehtäviä. Valonheitinlotista muodostettiin 14. Valonheitinpatteri.[40]

Kenttälotat

Kenttälotat toimivat sotatoimialueella muun muassa puhelinkeskusten hoitajina, puhelinpäivystäjinä, toimistolottina, kanttiinin hoitajina sekä lääkärien avustajina rintaman välittömässä läheisyydessä ja kenttäsairaaloissa.[41][42]

Lottatoiminnan ominaispiirteitä

Lottalupaus

Lottalupaus annettiin tavallisesti kirkossa juhlallisessa ja arvokkaassa tilaisuudessa[43]:

»Minä N.N. lupaan kunniasanallani, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan suojeluskuntajärjestöä sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata ja täytän minulle uskotut maanpuolustustehtävät noudattaen Lotta-Svärd järjestön sääntöjä.»

Vuonna 1937 painettujen sääntöjen mukaan lotta-lupauksen sanamuoto oli[44]:

»Minä N.N. lupaan kunniasanallani että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata sekä noudatan toiminnassani "Lotta-Svärd" yhdistyksen sääntöjä.»

Lottamerkki

Akseli Gallen-Kallelaa pyydettiin suunnittelemaan Lotta Svärdille oma merkki vuonna 1921. Lottien keskusjohtokunta ei kuitenkaan pitänyt hänen ehdotuksestaan, jossa oli pienehkön hakaristin ja kymmenkunnan heraldisen ruusun lisäksi S-kirjain, kuusenhavu ja kuvio, joka muistutti pientä tynnyriä.[45][46]

Seuraava ehdotus tilattiin taidemaalari Eric Vasströmiltä. Hänen ehdotuksensa perustui Gallen-Kallelan ehdotukseen, sisältäen suojeluskuntien lipuissa käytössä olleeseen hakaristiin pohjautuvan sinisen hakaristin ja neljä heraldista ruusua, sekä tekstin LOTTA-SVÄRD. Merkin hyväksyminen Lotta Svärd-järjestön tunnukseksi julkistettiin 30. syyskuuta 1921 Lotta Svärdin keskusjohtokunnan kokouksessa.[45][46]

Lottapuku
Lottapukuinen historiatapahtuman osanottaja Minkiön asemaravintolan ovella elokuussa 2005.

Lotat opittiin tuntemaan myös puvuistaan, sillä kaikessa lottatyössä käytettiin lottapukua. Lottapuku on puuvillakankainen. Puku edellytti tiettyä arvokasta käytöstä. Lottapuku päällä ei saanut tupakoida. He eivät työssä ollessaan käyttäneet eivätkä tarjoilleet alkoholia. Vain yhdistyksen omia merkkejä sai käyttää puvun kanssa. Koruja ei saanut käyttää vihkisormuksia lukuun ottamatta.

Lottatyttöjä historiatapahtumassa Minkiön asemalla

Juhlapuku on villakankainen. Lottalupausta annettaessa, tervehdyskäynneillä, lottapäivillä ja muissa isänmaallisissa juhlissa eli juhlatilanteissa puvun kanssa käytetään käsivarsinauhaa ja valkoisia käsineitä sekä lottalakkia. Mantteli on sadetakkimallinen päällystakki. Irrotettava villavuori on talvikäyttöä varten.[47]lähde tarkemmin?

Pukuja on säilynyt runsaasti ja niistä on tehty myös uusiokappaleita. Niitä käytetään etupäässä teattereissa sekä erilaatuisissa historiatapahtumissa.[47]lähde tarkemmin?

Pikkulotat eli lottatytöt

Pikkulotat olivat 8–16-vuotiaita tyttöjä. Vuonna 1931 nuorisotyötä varten perustettiin tyttöosasto, ja siihen saivat vanhempiensa suostumuksella liittyä kahdeksan vuotta täyttäneet. Varsinkin maaseudulla tyttötyö lähti reippaasti käyntiin. Tyttöosastoja oli vuonna 1935 jo 512 kappaletta ja niissä 13 066 pikkulottaa. Lottatyttöjen oma merkki oli heraldinen ruusu[48].

Pikkulotille järjestettiin erilaisia kursseja ja opetettiin isänmaallisuutta. He osallistuivat erilaisiin töihin aikuisten lottien kanssa. Pikkulotat joutuivat sotavuosina nuoresta iästään huolimatta varsin vaativiin tehtäviin ja työskentelivät esim. sairaaloissa ja kanttiineissa sekä auttoivat varusjaoston lottia. Pikkulottia alettiin nimittää lottatytöiksi jatkosodan aikana vuonna 1943, koska pikkulotta-nimi ei enää kuvannut sitä vastuullista työtä, jota nämä nuoret tekivät. Lottatyttöjä oli vuoden 1943 lopulla 48 858.[49]

Lottatyttöjen toiminta päättyi yhtä aikaa Lotta Svärd ry:n kanssa; järjestössä oli tuolloin 52 000 lottatyttöä eli alle 17-vuotiaista jäsentä.[50]

Lottakruunu
Lottajärjestön morsiuskruunu Lottamuseossa; alapuolella näkyy osa hopeisesta leipäkorista

Lottajärjestöllä oli jäseniään varten monenlaisia etuja, muun muassa Lottakruunu, kullattu hopeinen morsiuskruunu jota lainattiin jäsenille näiden häitä varten. Kruunua säilytetään Tuusulassa Lottamuseossa.[51]

Kruunun lahjoitti Pohjanmaalla syntynyt tukholmalainen konsuli Jakob Hedgren vapaussodan 15-vuotispäivänä 16.5.1933; kruunussa on seitsemän sakaraa joiden kärjessä on heraldinen ruusu; sakarat ja kruunun tyviosaa kiertävät yhdeksän korukiveä symboloivat Suomen yhdeksää historiallista maakuntaa.[52]

Sitä ei ole käytetty juhannuksen 1945 jälkeen.[51]

Lisäksi Lottajärjestölle lahjoitettiin kaksikin muuta vihkikruunua; F. M. Kangasniemi lahjoitti vuonna 1936 vihkikruunun Turun suomalaiselle lottaosastolle; Laura Koivula lahjoitti oman vihkikruununsa vuonna 1938 Viipurin lottaosastolle; Turun kruunu on näytteillä Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museossa Seinäjoella ja Viipurin kruunu Lappeenrannan maakuntamuseossa.[51]

Hopeinen leipäkori

Syvärannan museossa on myös lottajärjestön puolustusvoimilta Lotan päivänä vuonna 1940 saama hopeinen leipäkori tunnustuksena mittavan leipämäärän eli yli 100 000 kilon päivässä leipomisesta talvisodan aikana.[51]

Lotat talvi- ja jatkosodassa
Saksalainen kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst tervehtimässä lottia jatkosodan aikana.

Lottien tarkoituksena oli sotien aikana 1939–1944 avustaa sotilaita tai vapauttaa miehiä sotilaiksi muista tehtävistä. Varhaisessa vaiheessa havaittiin, että asevelvollisia ei olisi riittävästi Suomen puolustamiseen. Vaikka Lotta Svärd -yhdistys oli valmistautunut sodanajan toimintaa varten kahden vuosikymmenen ajan, jouduttiin talvisotaan kuitenkin osittain valmistautumattomana. Ennen kaikkea tehtävien runsaus ja koulutuksen saaneiden lottien suuri tarve yllätti. Talvi- ja jatkosodan aikana oli koko ajan keskimäärin 13 000 lottaa armeijan apuna sotatoimialueella. Kotirintamatehtävissä työskenteli päätoimisesti noin 50 000 lottaa. Lisäksi 100 000 lottaa toimi apulaisina oman työnsä ohessa.[53]

Talvisodan kokemusten jälkeen järjestön mukauttaminen jatkosodan ajan toimintaan sujui helpommin kuin syksyllä 1939. Osaltaan tätä auttoivat myös uusien sääntöjen suomat mahdollisuudet käyttää tehokkaammin hyväksi piirien paikallisosastojen johtokuntia sekä selvät määräykset komennuksella olevien lottien kuulumisesta lottajohdon alaisuuteen.lähde?

Jatkosodan alussa heinäkuussa 1941 Lotta Svärd -järjestö liitettiin ylipäällikön päätöksellä Suomen puolustusvoimien osaksi järjestön lukuisten maanpuolustustehtävien vuoksi.[54] Lotta Svärd oli jatkosodan aikaan maailman suurin vapaaehtoinen naisten maanpuolustusjärjestö, siihen kuului enimmillään 232 000 jäsentä.[55][56] Lotta Svärd -järjestö kykeni vapauttamaan talvi- ja jatkosodan aikana 1939–1944 noin 25 000 suomalaista miestä muihin tehtäviin.[57][58]

Lottien toiminta oli Lotta Svärd -järjestön periaatteiden mukaisesti aseetonta. Joillakin lotilla saattoi olla mukanaan oma käsiase, mutta lottia jopa kotiutettiin, mikäli selvisi, että he olivat harjoitelleet aseenkäyttöä. Kerran Adolf Ehrnrooth määräsi esikuntansa lotat aseistautumaan pistoolein, kun esikunta oli hyvin lähellä etulinjaa.[59] Poikkeuksen muodostivat myös esimerkiksi keväällä 1944 ilmatorjuntaan koulutetut valonheitinlotat, jotka saivat muun kurssituksen ohessa myös asekoulutusta ja kiväärit. Ilmatorjuntarykmentti 1:ssä 14. valonheitinpatterissa 149 lottaa hoiti 11 valonheitintä. Aseiden käyttöön ei missään vaiheessa tullut tarvetta.[60]

Seksuaalinen kanssakäyminen ja häirintä

Lotat osallistuivat mieluiten kanttiinityöhön, jossa tapasi sotilaita. Silti lotista vain 0,4 prosenttia erotettiin lottien siveyssäännön rikkomisesta. Muilla rintamanaisilla ei ollut lottavalan rajoitteita. Kotirintamalla nuoria miehiä ei juuri ollut, rintamalla puolestaan naisia oli niin vähän, että miehet palvoivat heitä ja vahtivat toisiaan, joten seksuaalinen häirintä oli vähäistä.[61]

"Leipälotat" ja valintakriteerit

Ennen talvisotaa lotaksi hyväksymiseen vaadittiin kahden luotettavana pidetyn henkilön suositukset. Talvisodan aikana vaatimuksesta tingittiin ja lähes kaikki hakijat hyväksyttiin jäseniksi. Lotta Svärd -järjestö ja maltillinen vasemmisto antoivat yhteisen julistuksen vastakkainasettelujen päättymisestä, jolloin myös työväenliikkeestä liittyi naisia lotiksi. Jatkosodan aikana uusia lottia otettiin sisään paljon ja heidät koulutettiin nopeasti konkreettisiin tehtäviin. Lottia ei ehditty kouluttamaan järjestön aatteellisen ja uskonnollisen hengen mukaisesti. Kun uudet lotat olivat vielä usein iältään nuoria, arvostelivat kokeneemmat lotat näitä aatteellisuuden ja uskonnollisuuden puutteesta. Tilanne kärjistyi sitä mukaa kun jatkosodan jatkuessa puute työvoimasta kasvoi. Kun lotiksi hakeutui myös työvelvollisuuskutsuntoja vältteleviä naisia, saattoivat kokeneemmat nimitellä uusia lottia leipälotiksi erotukseksi korkeamoraalisista oikeista lotista. Nimitystä käytettiin halventavassa mielessä myös sotien jälkeen.[62]

Kuolleisuus

Sotien aikana vuosina 1939–1944 kuoli Lotta Svärd -toiminnassa 291 lottaa. Suurin kuolinsyy olivat komennuksella saadut sairaudet, 140 lottaa eli lähes puolet kuolleista menehtyi sairauksiin. Joka neljäs menehtyneistä kaatui rintaman läheisyydessä (66 lottaa), 47 kuoli kotirintamalla ilmapommituksissa. Tapaturmaisesti kuoli 34 lottaa. Kolme lottaa katosi sotavuosien aikana ja yksi teki itsemurhan. Kokonaisuus huomioiden henkensä menettäneiden määrä oli vähäinen.[63] Jatkosodan kuluessa lottien tautikuolemien määrä kasvoi, ja varsinaisten sotavammojen osuus kuolinsyynä väheni. Tappiot jatkosodan aikana (228 lottaa) olivat talvisodan tappioihin (63 lottaa) verrattuina suhteellisesti pienemmät kun huomioidaan sotatoimialueella olleiden lottien määrä ja sodan kesto.[64] Komennuksella kuolleet lotat haudattiin kotipitäjiensä sankarihautoihin.[63]

Suhtautuminen ulkomaalaisiin ja ei-kristittyihin jäseninä

Lotta-Svärdin yhdistyksen jäsenyyden ehtona pidettiin Suomen kansalaisuutta.[65] Kesällä 1921 keskusjohtokunta ilmoitti, että ulkomaalaiset voivat tulla Lotta-Svärd Yhdistyksen jäseniksi vain paikallisosaston tarkan tutkimuksen ja perusteellisen harkinnan jälkeen. Vuodesta 1924 alkaen vierasta kansalaisuutta edustavan henkilön jäsenyys oli keskusjohtokunnan päätettävissä.[66] Vuodesta 1937 alkaen vierasta kansalaisuutta edustavan jäsenyys evättiin, kahta hakijaa lukuun ottamatta.[66]

Jäsenyyttä rajattiin myös uskontokunnan perusteella: 1920- ja 1930-luvuilla islaminuskoiset ja juutalaiset Suomen kansalaiset eivät päässeet jäseneksi yhdistykseen. Vuoden 1923 vuosikokous ohjeisti keskusjohtokuntaa epäämään juutalaisten ja venäläisten jäsenanomukset. Tämä linja kirjattiin myös lottasääntöjen sovellutusohjeisiin 1925. Asia nousi seuraavan kerran esille vasta talvisodan jälkeisten jäsenhakemusten myötä. Vuoden 1940 vuosikokous piti aikaisemman tiukan linjan voimassa, mutta näkemykset olivat jo lientyneet ja vain muutama viikko vuosikokouksen jälkeen hyväksyttiin kaksi muslimi- ja kaksi juutalaistaustaista hakijaa jäseniksi.[67] Ensimmäiset siviilirekisteriin kuuluvat jäsenet hyväksyttiin seuraavana vuonna.[68]

Järjestön yhteydet ulkomaille

Suomalainen Lotta Svärd -järjestö on ollut esikuvana vastaaville pohjoismaisille järjestöille.[69] Vastaavia järjestöjä on Ruotsissa (Lottorna)[70] ja Norjassa (Norges Lotteforbund[71]). Virolainen sisarjärjestö Naiskodukaitse kiellettiin kun Neuvostoliitto 1940 miehitti Viron.[72]

Ruotsin Sveriges Lottakåren edustajat vierailivat Suomessa vuoden 1940 lokakuussa puheenjohtaja Maja Schmidtin johdolla, tutustuen lottatyöhön eri puolilla maata. Kaksitoista suomalaista lottaa kävi syksyllä Tanskassa kuukauden pituisella virkistyslomalla Det Frie Nord yhdistyksen kutsumana. Viron Naiskodukaitsen nuorten liiton puheenjohtaja Alma Jeets kutsui Suomen pikkulottia elokuussa 1940 kesäleirille, mutta pikkulotat joutuivat pakenemaan maasta Neuvostoliiton aloittaessa Baltian kysymyksen lopullisen ratkaisun.[73]

Fanni Luukkonen kävi loka-marraskuussa 1940 Tanskassa, lähes kahden viikon esitelmämatkalla, Suomi–Tanska-yhdistyksen kutsumana. Ruotsin lottajärjestö vietti 14.–15.5.1941 10-vuotisjuhlaa, johon Fanni Luukkonen ja Maja Genetz osallistuivat. Ruotsin lottajärjestön keskusjohtokunnan jäsenet vierailivat Suomessa toukokuussa 1940, Maja Schmidtin johdolla, osallistuen Ruotsin lottien lahjoittaman virkistysmajan avajaisiin.[74]

Adolf Hitler luovuttaa Fanni Luukkoselle Saksan Kotkan ritarikunnan kunniamerkin tunnustuksena "yhteisestä vapaustaistelusta bolsevismia vastaan" 1943

Fanni Luukkonen vieraili Saksassa syksyllä 1941 osallistuen kansainväliseen naisten kokoukseen Berliinissä lokakuun 7.–12. päivinä, kokouksessa olivat edustettuina 12 maata, Saksa, Espanja, Suomi, Italia, Bulgaria, Unkari, Kroatia, Japani, Norja, Tanska, Hollanti ja Romania. Fanni Luukkonen ojensi kokouksien loputtua, Saksan Deutsches Frauenwerkin johtaja Gertrud Scholtz-Klinkille Lotta-Svärd järjestön ansioristin. Kokouksen ohella tutustuttiin Saksan johtohenkilöihin. Tulomatkalla Luukkonen vieraili Tanskan lottajärjestön vieraana. Tammikuussa 1942 Fanni Luukkonen vierali Unkarin Yhdistyneiden Naisten Leirin vieraana, kertoen Lotta Svärd -yhdistyksen toiminnasta, paluumatkallaan hän kävi tapaamassa Tanskan ja Ruotsin lottia.[75]

Unkarin Yhdistyneiden Naisten Leirin puheenjohtaja Anna Keresztes-Ficher ja hänen seurueensa vierailivat syyskuussa 1942 Suomessa, käyden Karjalankannaksella. Elokuussa 1942 Saksan naisten valtakunnanjohtaja Gertrud Scholtz-Klink saapui Suomeen ja piti esitelmän Deutsches Frauenwerkin toiminnasta ja myös vieraili Karjalankannaksella.[76][77]

Scholtz-Klinck kutsui Luukkosen vuonna 1943 vierailulle Berliiniin suomalaisten naistaiteilijoiden näyttelyn avajaisiin. Luukkosen seurueeseen kuuluvat muonitusjohtaja Maja Genetz ja piiripäällikkö Beatrice Gripenberg. Luukkonen kutsuttiin matkan aikana myös Adolf Hitlerin päämajaan, jolloin Hitler antoi hänelle Saksan Kotka-ritarikunnan ristin rintatähdellä tunnustukseksi Suomen naisten ja erityisesti Lotta-Svärd-järjestön maanpuolustuksellisesta toiminnasta sodan aikana.[78][76][79]

Ruotsin Helsingin-suurlähettiläs luovutti 4. marraskuuta 1941 Luukkoselle Ruotsin kuninkaan kultaisen mitalin serafiininauhassa. Vastaavan kunnianosoituksen oli saanut aikaisemmin neljä ruotsalaista ja kaksi ulkomaalaista 34 vuoden aikana.[80]

Järjestön lakkauttaminen
Lotta Svärd -muistopatsas Turun Tuomaanpuistossa

Aselepo ei näyttänyt välittömästi vaikuttavan lottajärjestön toimintaan. Moskovan neuvottelujen tuloksia odoteltaessa työ jatkui kuten ennenkin. Kenttälotat pysyivät palveluspaikoissaan ja kotialueen lotat keskittyivät siirtoväen ja sotainvalidien auttamiseen. Kun välirauha solmittiin ja sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat loppuneet niin keskusjohtokunta totesi, että järjestön olisi ryhdyttävä kiireellisiin toimenpiteisiin komennukselta vapautuvien työttömien lottien sijoittamiseksi työhön muille aloille.lähde?

Välirauhan sopimuksen ehtojen tultua julkisiksi alettiin aavistella, että suojeluskuntajärjestön kohtalo saattaisi sopimuksen 21. artiklan nojalla olla vaakalaudalla. Tämän artiklan mukaan Suomi sitoutui ”heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa”. Koska Lotta Svärd -järjestö oli toiminnassaan kiinteästi sidoksissa suojeluskuntajärjestöön ja juridisesti Puolustusvoimien osa, arveltiin järjestön joutuvan lakkautettavaksi.lähde?

Kun Suojeluskunta lakkautettiin eduskunnan säätämällä lailla 3. marraskuuta, arveli Lotta Svärdin johto järjestönsä saavan saman kohtalon. Valvontakomissio luokittelikin Lotta Svärdin rauhanehtojen tarkoittamaksi fasistiseksi järjestöksi ja vaati sen lakkauttamista. Suomen hallitus joutui määräämään 23. marraskuuta 1944 Lotta Svärdin lakkautettavaksi ”liian läheisten suojeluskuntasuhteiden” vuoksi. Ennen lakkauttamista järjestö ehti siirtää suurimman osan varoistaan kaksi viikkoa aikaisemmin perustamalleen Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Säätiö hoiti ruokapalvelua koko maassa ja palkkasi työntekijöikseen entisiä lottia tukeakseen näiden toimeentuloa.[81]

Tasavallan presidentti Mannerheim myönsi järjestön lakkauttamispäätöksen julkistamisen jälkeen lottajohtaja Fanni Luukkoselle Vapaudenristin 1. luokan rintatähden miekoilla eli ritarikuntasääntöjen mukaan kaksinkertaisena. [82][83]Kunniamerkki on ainoa lajissaan.lähde?

Lotta Svärd Säätiö

Lottajärjestön huolto- ja avustustoimintaa jatkamaan perustettiin syksyllä 1944 Suomen Naisten Huoltosäätiö. Suomen Naisten Huoltosäätiö vaihtoi nimensä Lotta Svärd Säätiöksi 29. kesäkuuta vuonna 2004. [2] Lotta Svärd Säätiö tarjoaa kuntoutusta ja raha-avustuksia lakkautettuun järjestöön kuuluneille lotille ja pikkulotille.

12. joulukuuta 2005 sai ensi-iltansa lotista kertova elokuva Lupaus, jonka oli tilannut Lotta Svärd Säätiö. Säätiön edustajat olivat mukana tarkastamassa kohtauksia koko elokuvan kuvausten ajan.lähde?

Suhtautuminen järjestöön sotien jälkeen

Sodan jälkeen vapaaehtoisen puolustustyön historia politisoitui. Vasemmisto arvosteli lakkautettuja suojeluskuntajärjestöä ja Lotta Svärdiä, leimaten ne fasistisiksi ja epäisänmaallisiksi.[84][85] Vuosina 1945–1948 Punainen Valpo vainosi opettajina toimivia lottia, vaatien heitä erotettaviksi taantumuksellisuuden vuoksi. Monet lotat polttivat lottapukunsa ja lottatoimintaan liittyvät paperinsa.[86]

Suomessa suhtauduttiin Lotta Svärd -järjestöön kielteisesti vuosikymmeniä, mikä näkyi esimerkiksi kirjallisuudessa, kuten Väinö Linnan vuonna 1954 julkaistussa Tuntematon sotilas -romaanissa ja Paavo Rintalan 1963 julkaistussa Sissiluutnantti-kirjassa, jotka esittivät lotat kielteisessä valossa.[87][88] Lotta Svärdin jäsenet olivat sitoutuneet puolustamaan kristillis-siveellisiä arvoja, ja lottien esittäminen lottaihanteensa pettäneinä seksuaalisina naisina loukkasi heitä syvästi.[87]

1960–1970-luvuilla vasemmistolaisessa kulttuurielämässä arvosteltiin sotaveteraaneja ja lottia kovin sanoin. Sotaveteraanit nähtiin hyökkääjinä ja lotat fasisteina.lähde? Vuonna 1969 Eino S. Revon johtaman Yleisradion ohjelmaneuvosto hylkäsi Kirsti Penttisen tekemän Lotta Svärdiä myönteisessä hengessä käsittelevän radio-ohjelman.lähde?

Ohjelmaneuvoston puheenjohtaja, SKDL:n edustaja Toivo Pohjonen sanoi Lotta-Svärdiä erittäin taantumukselliseksi ja neuvostovastaiseksi järjestöksi ja hän piti ohjelman esittämistä tarpeettomana. Sdp:n edustaja tutkimussihteeri Paavo Lipponen piti Lotta-Svärd järjestöä puolifasistisena järjestönä, mutta oli valmis hyväksymään ohjelman, mikäli se esitettäisiin tarpeeksi kriittisellä tavalla.[89]

Kuvanveistäjä Nina Sailon valmistama Lotta-patsas paljastettiin Lappeenrannassa 7. syyskuuta 1985. Patsaaseen oli kaiverrettu tekstit ”Suomen lotille 1939–1944. Aseveljet” ja ”Muista menneitten sukupolvien työ”. Äärivasemmisto hyökkäsi voimakkaasti patsasta vastaan, perustellen patsaan symboloivan 1920–1930-lukujen ”vastenmielisen tunkkaista ilmapiiriä” ja fasistista perintöä, joka nähtiin uhkana Suomen ja Neuvostoliiton välisille rauhanomaisille suhteille, sekä loukkaavan maiden välisen välirauhansopimuksen henkeä. Vastustuksen perusteluna käytettiin myös Lotta Svärdin vastuuta ”valkoisesta terrorista” ja Lotta Svärdin taistelua Venäjää vastaan, Saksan rinnalla. Patsashankkeesta tiedotettiin neuvostoliittolaisille ja asiaan ottivat kantaa Leningradin puoluejohdon edustaja sekä suurlähetystö.[90]

Heinäkuussa 1991 silloinen Mikkelin läänin maaherra J. Juhani Kortesalmi herätteli henkiin Lotta Svärd -järjestöä tai sitä vastaavaa naisten vapaaehtoista maanpuolustustyötä tekevää järjestöä. Kortesalmen mielestä Lotta Svärd -järjestö oli lakkautettu oloissa, joissa ”ahdistetun kansan moraalista ryhtiä haluttiin murtaa”, ja Neuvostoliitossa vuoden 1991 aikana tapahtuneet muutokset antoivat Suomelle aiheen ”tehdä asiaankuuluvat johtopäätökset ja korjata lottajärjestöämme kohdannut vääryys ja häpäisy”. Helsingin Sanomat ampui pääkirjoituksessaan 10. heinäkuuta 1991 Kortesalmen esityksen alas: ”Lotta Svärd -järjestö levätköön rauhassa ja vapaaehtoinen maanpuolustustyö hoidettakoon muulla tavoin.”[91]

Lottien virallinen maineenpalautus tapahtui kuitenkin jo pari kuukautta myöhemmin syyskuussa 1991, jolloin Finlandia-talossa järjestettiin Lotta-Svärd-järjestön 70-vuotismuistojuhla.[87] Pääministeri Esko Aho puhui tilaisuudessa, tuoden mukanaan valtiovallan tervehdyksen ja kiitoksen lottien tekemästä työstä, todeten Lotta Svärd -järjestön lakkautetun pakon edessä. Myös silloinen puolustusministeri ja entinen pikkulotta Elisabeth Rehn esitti valtiovallan kiitoksen lotille. Tilaisuudessa olivat läsnä presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto.[91]

Muut rintamanaiset

Lottien lisäksi rintamalla työskenteli myös Punaisen ristin hoitajia, sotilaskotisisaria ja työvelvollisia naisia. Tutkija Kaija Heikkinen on huomannut, että jopa noin puolet rintamanaisista oli muita kuin lottia. Heikkisen mukaan erityisesti työvelvollisista on usein puhuttu vähättelevään sävyyn ja hän ihmettelee, että lottien ja työvelvollisten naisten välillä oli niin suuri juopa. Työvelvolliset naiset joutuivat jopa törkeän syrjinnän ja solvaamisen kohteeksi. Hänen mukaansa tämä johtui työvelvollisten vasemmistolaisesta taustasta, kun taas Lotta Svärd oli oikeistolainen järjestö.[92]

Lottamuseot

Lottiin keskittyviä museoita ovat Lottamuseo Tuusulassa, Etelä-Karjalan lottamuseo Lappeenrannassa, Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museo Seinäjoella sekä Tampereen suojeluskunta- ja lottamuseo Tampereella.[93]

Elokuva

Lottajohtajan Fanni Luukkosen elämästä on valmistunut dokumenttielokuva Sotalotta, jonka tekijä on Raimo Salo.[94]

Ilkka Vanteen ohjaama lotista kertova elokuva Lupaus sai ensi-iltansa 2005.

Lähteet
  • Avikainen Paula, Hetemäki Ilari, Laaksonen Eero, Pärssinen Erkki: Suomen historia, osa 7. Helsinki: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.
  • Huttunen Veikko, Aalto Teemu: Kansakunnan historia 3. Itsenäinen suomi. Helsinki: Wsoy, 1985. ISBN 951-0-12235-1.
  • Karjalainen, Mikko: ”2 Välittäkää viesti”, Kuuleeko Lokki?, s. 13–14. Mikkelin kaupungin museot, 2002. ISBN 951-8941-41-6.
  • Kinnunen, Tiina: Lottatutkijan valinnat. Historiatieteellinen aikakauskirja, 2005, nro 1. Joensuu: Labyrintti ry.. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 16.12.2012.
  • Koskimies, Airi & Koskimies, Rafael: Suomen lotta : katsaus lottajärjestön toimintaan. Helsinki: Weilin & Göös, 1964.
  • Lukkarinen Vilho: Suomen lotat : Lotta Svärd -järjestön historia Lotta Svärd-järjestön historia. Helsinki: Wsoy, 1981. ISBN 951-01-0301-2.
  • Valkoinen kirja. toim. Luukkonen Fanni. Helsinki: Lotta Svärd yhdistyksen keskusjohtokunta, 1928.
  • Pohls, Maritta & Latva-Äijö, Annika: Lotta Svärd. Käytännön isänmaallisuutta. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23698-6.
  • Riipinen Hilja, Arneberg-Pentti Helmi, af Forselles Jenny, Luukkonen Fanni: Lotta-Svärd 1939–1940. Kuvia ja kuvauksia Suomen sodasta. Helsinki: Oy Suomen Kirja, 1941.
  • Selen, Kari & Pylkkänen, Ari: Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1945. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29418-7.
  • Sulamaa, Kaarle: Luukkonen, Fanni (1882–1947) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.12.2012.
  • Sulamaa, Kaarle: Lotta Svärd — Uskonto ja isänmaa, s. 73–76, 196–197. Helsinki: Yliopistopaino, 1999. ISBN 951-570-429-4.
  • Valkoisen Suomen urheilevat soturit (väitöskirjaote, ISBN 951-710-062-0, Suomen Historiallinen Seura 1997, s. 141–153) Helsingin Sanomat. lokakuu 1997. Sanoma News Oy. Arkistoitu 21.4.2006. Viitattu 16.12.2012.
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Toinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-342-1.
  • Lotta Svärdin perustamisesta 90 vuotta Yle Uutiset. 23.3.2011. Viitattu 22.11.2018.
  • Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-21200-1.
  • Latva-Äijö, Annika: Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus 1918–1928. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19314-7.
  • Kataja, AnnaMaija: Suomen lotat. Jyväskylä: Gummerus, 1986. ISBN 951-20-2807-7.
  • Antikainen, Marjo-Riitta: Velvollisuuden kutsu. Fanni Luukkonen johtajana. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26069-1.

Viitteet
  1. Usein kysyttyä - Lotta Svärd - Verkkomuseo 2020. Lotta Svärd verkkomuseo. Viitattu 7.10.2020.
  2. Lotta Svärd Säätiön tarkoitus Lotta Svärd säätiö.. Viitattu 6.6.2020.
  3. Lotta Svärd. Käytännön isänmaallisuutta, s. 408
  4. Selen & Pylkkänen 2004, s. 105–113
  5. Koskimies 1964, s. 53–54
  6. Lotta Svärd ("maininta "r.y." kappaleessa "Lotta Svärdin lakkauttaminen"") 2014. Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin Perinteiden Liitto ry. Viitattu 23.7.2015.
  7. Lukkarinen 1981, s. 46
  8. Suomen historia, Anna-Maija Kataja, osa 7, s. 220
  9. Lukkarinen 1981, s. 29
  10. Lukkarinen 1981, s. 310
  11. Lukkarinen 1981, s. 31, 33, 38
  12. Koskimies 1964, s. 54
  13. Lukkarinen 1981, s. 42
  14. Koskimies 1964, s. 55
  15. Koskimies 1964, s. 71
  16. Sulamaa 1997
  17. Lotta Svärd. Käytännön isänmaallisuutta, s. 408
  18. Koskimies 1964, s. 302
  19. Kataja, Suomen lotat, s. 70–73
  20. Koskimies 1964, s. 302–303
  21. Lukkarinen 1981, s. 191–193
  22. Lukkarinen 1981, s. 47, 181
  23. Koskimies 1964, s. 234–236
  24. Koskimies 1964, s. 273–274
  25. Lukkarinen 1981, s. 47, 181, 202–203
  26. Koskimies 1964, s. 65–66, 127–130
  27. Lukkarinen 1981, s. 47, 181–183, 253–255, 259–261
  28. Fazerin ruokailupalveluosaaminen perustuu suomalaisten muonituslottien työhön Fazer Group.. Viitattu 22.11.2018.
  29. Koskimies 1964, s. 69, 142–143, 280–282
  30. Lukkarinen 1981, s. 47
  31. Koskimies 1964, s. 68–69
  32. Koskimies 1964, s. 145
  33. Koskimies 1964, s. 288
  34. Koskimies 1964, s. 288, 292–293
  35. Karjalainen 2002, s. 13–14
  36. Lukkarinen 1981, s. 247–248
  37. Koskimies 1964, s. 289–291
  38. Lukkarinen, Suomen lotat, s. 152–153
  39. Ilmavalvontalottien muistomerkki, Kivikko, Itä-Helsinki kuva 4.bp.blogspot.com. Viitattu 22.11.2018.
  40. Lukkarinen 1981, s. 248
  41. Kataja, Suomen lotat, s. 72–73
  42. Lukkarinen 1981, s. 215–223
  43. Lotta-Svärd 1939–1940, s. 18. Lotta-Svärd järjestö / Oy Suomen Kirja, 1941.
  44. Lotta-Svärd yhdistyksen säännöt sekä ohjeet sääntöjen sovelluttamista ja täydentämistä varten, s. 6. Lotta-Svärd yhdistys, 1937.
  45. Lottatunnuksia Turun seudun lottaperinneyhdistys ry. Viitattu 22.11.2018.
  46. Lotta Svärd -merkit Lotta Svärd - Verkkomuseo. Viitattu 22.11.2018.
  47. Lottamuseo
  48. Lotta Svärd -merkit Lotta Svärd – Verkkomuseo. Viitattu 15.5.2019.
  49. Lukkarinen 1981, s. 269
  50. Lukkarinen 1981, s. 269, 275, 300
  51. esittelytaulu, Syvärannan lottamuseo
  52. http://www.nostalgisetnaiset.fi/lottakruunun-tarina/
  53. Unkila, Aarno: Naisten vastuun laajeneminen Veteraanien perintö. Arkistoitu 23.11.2018. Viitattu 22.11.2018.
  54. Lukkarinen 1981, s. 203
  55. YLE 23.3.2011
  56. Riipinen et al. 1941, s. 7: Lauri Malmbergin puheen mukaan syksyllä 1940
  57. Koskimies 1964, s. 211
  58. Lukkarinen 1981, s. 160
  59. Valitut Palat, 3/2018
  60. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 319–320, 377
  61. Sinä siellä jossain. Minä täällä kotona. Helsingin Sanomat. 24.12.2019.
  62. Sulamaa 1999, s. 73–76, 196–197
  63. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 375–376
  64. Lukkarinen 1981, s. 164
  65. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 246
  66. Koskimies 1964, s. 200
  67. Vasara 1997
  68. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 245
  69. Koskimies 1964, s. 196–201
  70. Svenska Lottakåren Svenskalottakaren.se. Viitattu 22.11.2018.
  71. Jenter som tør-vil-kan Norges Lotteforbund. Viitattu 22.11.2018.
  72. Leskinen, Anni: "Eiväthän naiset tappamaan lähde!, Yleisen historian pro gradu -tutkielma, s. 10. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.11.2018).
  73. Lukkarinen 1981, s. 194–196
  74. Lukkarinen 1981, s. 197
  75. Lukkarinen 1981, s. 288
  76. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 201
  77. Antikainen, Velvollisuuden kutsu, s. 169–170
  78. Lukkarinen 1981, s. 289
  79. Antikainen, Velvollisuuden kutsu, s. 174
  80. Lukkarinen 1981, s. 290
  81. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 398–399, 403, 408–409
  82. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 406
  83. Antikainen, Velvollisuuden kutsu, s. 191
  84. Virrankoski 2001, Osa 2, s. 805
  85. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 292
  86. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 404
  87. Kinnunen 2005, s. 26
  88. Kinnunen, Kiitetyt ja parjatut, s. 121–123
  89. Kinnunen, Kiitetyt ja parjatut, s. 158–162
  90. Kinnunen, Kiitetyt ja parjatut, s. 164–165
  91. Timo Kiiski: Maineen palautus kesti 47 vuotta. Lotat: Iltalehden erikoislehti 2019, s. 64–66. Helsinki: Alma Media.
  92. Iranto, Annamari: Lottien ohella rintamalla ansioituivat monet muutkin naiset Yle Uutiset. 6.12.2012. Viitattu 22.11.2018.
  93. Museot Museot.fi. Viitattu 11.10.2018.
  94. Vaikka Fanni Luukkosen tie vei lottajohtajasta vaietuksi persoonaksi, hänen perintönsä on tänään osa suomalaista naisjohtajuutta Yle

    Kirjallisuutta
    • Hakkarainen, Tellervo 1999. Lotta sodassa ja rauhan töissä. WSOY.
    • Latva-Äijö, Annika 2004. Lotta Svärdin synty. Otava.
    • Luukkonen Fanni (päätoim.: Lotta-Svärd 1939–40. Kuvia ja kuvauksia Suomen sodasta. . Helsinki:Oy Suomen kirja, 1941.
    • Raitis, Riikka ja Haavio-Mannila Elina 1993. Naisten aseet. WSOY.
    • Taito, Seila. Lotta Svärd univormupukuiset naiset. Aikakirja.
    • Tuominen Pirjo (päätoim.: Lotat: Suomen naisten suuri tarina. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-4784-6.

    Kaunokirjallisia teoksia
    • Linna, Väinö: Tuntematon sotilas. Helsinki: WSOY, 1954. ISBN 951-0-18212-5.
    • Rintala, Paavo: Sissiluutnantti – Proosaa rinta- ja kurkkuäänille. Helsinki: Otava, 1963.
    • Huuhka-Schadewitz, Meeri: Lottia luotisateessa. WSOY 1994.
    • Virtanen, Irja: Kenttäharmaita naisia. Tammi 1956.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.