Lordin kuolema

Lordin kuolema (engl. Lord Edgware Dies) on Agatha Christien kirjoittama salapoliisiromaani. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Britanniassa Collins Crime Clubin kustantamana[1] ja myöhemmin samana vuonna Yhdysvalloissa Dodd, Mead and Companyn kustantamana nimellä Thirteen at Dinner (”Kolmetoista päivällisellä”).[2][3] Romaanin päähenkilöitä ovat Hercule Poirot, Arthur Hastings ja ylitarkastaja Japp.

Lordin kuolema
Lord Edgware Dies
Alkuperäisteos
Kirjailija Agatha Christie
Kansitaiteilija Lambart
Kieli englanti
Genre salapoliisiromaani
Kustantaja Collins Crime Club
Julkaistu syyskuu 1933
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 256
Suomennos
Suomentaja Eila Pennanen
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1953
Sivumäärä 313
Sarja: Hercule Poirot
Edeltävä Vaarallinen talo
Seuraava Idän pikajunan arvoitus
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Lordin kuolema ilmestyi suomeksi 1953 WSOY:n kustantamana ja sen suomensi Eila Pennanen.

Juoni

Jane Wilkinson on näyttelijä, jota epäillään aviomiehensä lordi Edgwaren murhasta, jotta voisi avioitua Mertonin herttuan kanssa.

Tapahtumat alkavat, kun Jane pyytää Poirot'ta taivuttelemaan aviomiehensä avioeroon. Kun vastahakoinen Poirot suostuu, Edgware kertoo, että hän on jo suostunut avioeroon ja kirjoittanut kirjeen Janelle. Jane kuitenkin kieltää koskaan saaneensa sellaista kirjettä.

Murhapäivän iltana Jane vierailee Edgwaren luona, ilmoittaa itsensä hovimestarille ja menee aviomiehensä työhuoneeseen. Seuraavana päivänä lordi Lord Edgware löydetään murhattuna ja tarkastaja Japp kertoo Poirot'lle siitä. Aamun sanomalehdestä he kuitenkin lukevat edellisiltaisista kutsuista, jossa Jane Wilkinson oli ollut läsnä.

Kutsujen illallispöydässä istui 13 vierasta. Erästä vieraista mainitsi, että 13 ihmistä pöydässä toisi huonoa onnea sille, joka ensimmäisenä nousisi pöydästä. Jane Wilkinson oli ensimmäinen. Vieraiden joukossa oli kirjailija Donald Ross, joka vietti suuren osa illasta keskustellen Janen kanssa. Poliisi ja Poirot ovat aluksi ymmällään tapauksen takia.

Lordin Edgwaren murhan aamuna näyttelijä Carlotta Adams, joka on tunnettu taitavista imitoinneistaan, löydetään kuolleena barbituraatin yliannostukseen. Hänen tavaroiden joukosta löytyy salaperäinen kultainen rasia, jossa on unilääkettä. Rasiassa on kaiverrus: "D:ltä, Pariisi, marraskuu". Poirot yrittää ratkaista sitä ja järjestelee todisteita.

Pari päivää myöhemmin Jane on toisilla illalliskutsuilla, jossa vieraat keskustelevat Troijan Pariksesta. Jane Wilkinson kuitenkin luulee, että vieraat (heidän joukossaan myös kirjailija Donald Ross) puhuvat kaupungista Ranskassa. Ross ei voi ymmärtää tätä, sillä edellisillä kutsuilla Jane puhui asiantuntemuksella myyttisestä Pariksesta. Ross lähtee soittamaan Poirot'lle kertoakseen löydöstään, mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, hänet puukotetaan.

Kirjan lopussa paljastuu, että Jane Wilkinson on murhaaja. Hän oli palkannut Carlotta Adamsin esiintymään Janena kutsuilla sillä aikaa kun hän murhasi lordi Edgwaren. Janen motiivi oli, että Mertonin herttua oli katolinen eikä halunnut naida eronnutta naista. Viimeisessä luvussa Jane kirjoittaa kirjeen Poirot'lle ja kertoo, kuinka hän suoritti murhan.

Kun Janen alibi oli kunnossa, hän ajoi taksilla Edgwaren talolle ja murhasi aviomiehensä. Myöhemmin Jane tapasi Carlottan hotellissa, jossa he kohottivat maljan onnistuneelle tempaukselle. Jane sujautti barbituraattia Carlottan juomaan, mihin Carlotta myöhemmin kuoli. Jane löysi myös Carlottan sisarelleen kirjoittaman kirjeen, jossa Carlotta kertoi avoimesti imitoinnistaan. Jane kuitenkin arveli voivansa hyödyntää kirjettä. Toisen sivun ensimmäinen sana oli 'she' (englannin naispuolinen 'hän'; viittaa Janeen). Jane repäisi pois s:n, joten jäljelle jäi 'he'. (englannin miespuolinen 'hän') (vaikka Poirot aluksi ihmetteli tätä, hän kuitenkin lopulta päätteli, mistä oli kyse). Jane laittoi loput barbituraateista rasiaan, jotta näyttäisi siltä, että Carlotta olisi riippuvainen niistä. Jane tilasi kultaisen rasian viikkoa aikaisemmin, minkä Poirot sai selville kyselemällä kaivertajilta. Hän myös tajusi, että 'Marraskuu' oli vain hämäystä. Jane ei tiennyt, että Carlotta tunsi erittäin hyvin kreikkalaisen mytologian ja keskusteli siksi siitä paljon Donald Rossin kanssa siitä. Toisilla kutsuilla Jane tajusi tehneensä virheen Pariksesta/Pariisista. Hänen täytyi tappaa Donald Ross ennen kuin hän pystyi kertomaan Poirot'lle, että murhaillan Jane ei ollut Jane vaan Carolotta Adams.

Vastaanotto

Times Literary Supplement arvioi kirjaa positiivisesti 21.9.1933 ja totesi, että ”sattumalta kadulla kuultu lausahdus johdatti hänet oikeille jäljille. Kolme tällaista murhaa ovat kuitenkin lähes ylivoimaisia nerokkaimmallekin etsivälle, joten emme kanna kaunaa siitä, että hänellä sattui olemaan onnea.”[4]

Isaac Anderson päätti arvostelunsa The New York Times Book Review:ssa 24.9.1933 sanomalla: "Tarinassa on mitä kutkuttavin arvoitus ja vielä nerokkaampi ratkaisu – kaikki sommiteltu täydellisellä taidolla, kuten vain Agatha Christie osaa."[5]

Robert Barnard: "Käsittelee yhteiskunta-/taidemiljöitä, joita Christie ei tavallisesti käyttänyt: aristokraatteja, näyttelijöitä, seurapiirihenkilöitä ja rikkaita juutalaisia. Antisemitismi on vaimeampaa kuin varhaisissa jännitysromaaneissa, mutta jättää silti ikävän jälkimaun (tämä on viimeinen romaani, jossa se on näin näkyvästi esillä). Muutoin näppärä ja epätavanomainen, ja Hastingsin ja Poirot'n suhdetta ei ole kuvattu niin tylysti kuin tavallisesti."[6]

Viittaukset tositapahtumiin tai paikkoihin

Carlotta Adamsin hahmo perustuu yhdysvaltalaiseen draamataiteilija Ruth Draperiin (1884–1956). Omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani Christie kertoo, kuinka vaikuttunut hän oli Draperin taidoista : “Ajattelin kuinka taitava hän oli ja kuinka hyviä hänen imitointinsa olivat; kuinka hämmästyttävän hienosti hän saattoi muuntua nalkuttavasta vaimosta katedraalissa polvistuvaan maalaistyttöön. Hänestä sain idean kirjaan Lordin kuolema.”[7] Omaelämäkertaa kirjoittaessaan Christie oli unohtanut, että hän oli käyttänyt Draper-ideaa jo novellissa The Dead Harlequin, joka ilmestyi novellikokoelmassa Herra Quin esittäytyy 1930. Henkilöhahmon nimenä on Aspasia Glen ja hän on murhaajan avustaja eikä uhri.

Sovitukset

Lord Edgware Dies (1934)

Romaanin ensimmäisen elokuvaversion ohjasi Henry Edwards 1934 (80 minuuttia, tuottajana Real Art Productions). Se oli Austin Trevorin kolmas Poirot-elokuva (kaksi edellistä olivat Alibi ja Black Coffee, molemmat vuonna 1931)

Thirteen at Dinner (1985)

Vuoden 1985 televisioelokuvassa Poirot'ta esitti Peter Ustinov (hän näytteli kuusi kertaa Poirot'ta). Elokuvan nimenä oli romaanin yhdysvaltalainen nimi Thirteen at Dinner. Faye Dunaway oli kaksoisroolissa Jane Wilkinsonina ja Carlotta Adamsina. Tarina siirrettiin 1930-luvulta nykyaikaan. Tarkastaja Jappin roolissa oli David Suchet, joka myöhemmin esitti menestyksekkäästi Poirot'ta.

Hercule Poirot -televisiosarja (2000)

Carnival Films muokkasi romaanin 120-minuuttiseksi televisioelokuvaksi ja ITV lähetti sen Britanniassa 19.2.2000 Hercule Poirot -televisiosarjan erikoisjaksona.

Käsikirjoitus: Anthony Horowitz
Ohjaaja: Brian Farnham

Näyttelijä:

  • David Suchet: Hercule Poirot
  • Hugh Fraser: kapteeni Arthur Hastings
  • Philip Jackson: ylitarkastaja Japp
  • Pauline Moran: neiti Lemon
  • Helen Grace: Jane Wilkinson
  • John Castle: lordi Edgware
  • Fiona Allen: Carlotta Adams
  • Dominic Guard: Bryan Martin
  • Fenella Woolgar: Ellis
  • Deborah Cornelius: Jenny Driver
  • Hannah Yelland: Geraldine Marsh
  • Tim Steed: Ronald Marsh
  • Lesley Nightingale: neiti Carroll
  • Christopher Guard: Alton
  • Iain Fraser: Donald Ross
  • Virginia Denham: Alice

Julkaisuhistoria

Britannia ja Yhdysvallat
  • 1933, Collins Crime Club (London), syyskuu 1933, sid., 256 s.
  • 1933, Dodd Mead and Company (New York), 1933, sid., 305 s.
  • 1944, Dell Books (New York), nid., (Dell number 60 ), 224 s.
  • 1948, Penguin Books, nid., (Penguin number 685), 251 s.
  • 1954, Fontana Books (Imprint of HarperCollins), nid., 192 s.
  • 1969, Greenway edition of collected works (William Collins), sid.
  • 1970, Greenway edition of collected works (Dodd Mead), sid., 255 s.
  • 1970, Ulverscroft Large-print Edition, sid., 380 s., ISBN 0-85-456479-9

Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran 6-osaisena jatkoromaanina Yhdysvalloissa American Magazinessä maaliskuusta elokuuhun 1933 (vuosikerta CXV, numero 3 – vuosikerta CXVI, numero 2) nimellä 13 for Dinner. Jatkoromaanin kuvitti Weldon Trench.

Suomennokset

Romaanin suomensi Eila Pennanen ja sen kustansi WSOY, jos luettelossa ei ole toisin mainittu. Bibliografian lähteenä on Suomen kansallisbibliografia [8]

  • 1953: 1. p., 313 s. (SaPo-sarja 1)
  • 1956: 2. p., 313 s. (SaPo-sarja 1)
  • 1974: 3. p., 313 s., nid., ISBN 951-0-01294-7 (SaPo-sarja 1); lisäpainokset: 4. p. 1974, 8. p. 1993
  • 1978: 5. p., 313 s., sid., ISBN 951-0-08352-6 (Agatha Christie -kirjasto 11–12, toisena romaanina Kuolema ilmoittaa lehdessä)
  • 1982: 6. p., 313 s., nid., ISBN 951-0-11084-1 (Salamanteri-sarja) (Kannessa myös Hercule Poirot ja murha kirjastossa)
  • 1985: 7. p., 313 s., sid., ISBN 951-0-12962-3; lisäpainokset: 9. p. 1995
  • 2001: 10. p., 313 s., nid., ISBN 952-459-056-5, kustantajana Loisto; lisäpainokset: 11. p. 2005

Kirja omistuskirjoitus

Kirjan omistuskirjoitus on:
"Tohtori ja rouva Campbell Thompsoneille"

Reginald Campbell Thompson (21.8.1876–23.5.1941), naimisissa Barbaran kanssa, oli merkittävä brittiläinen arkeologi ja toinen arkeologisten kaivausten johtaja, joka palkkasi Christien aviomiehen Max Mallowanin. Työtarjous tuli 1930, jolloin Mallowanin silloinen työantaja Leonard Woolley ryhtyi hankalaksi kuullessaan Mallowanin aikeista avioitua Christien kanssa ja heidän yhteisestä toiveestaan, että Agatha tulisi mukaan Urin kaivauksille. Todellisuudessa vastahakoisuuden takana oli Leonardin vaikea vaimo Katharine (katso novellikokoelman Kolmetoista. Rikoskertomuksia omistuskirjoitusta).

Thompsonin kaivaukset olivat Ninivessä ja liittyi ryhmään syyskuussa 1931 ja Agatha kuukautta myöhemmin. Kutsu seurasi vasta kun Mallowanit olivat viettäneet viikonlopun maalla Thompsonien luona Oxfordin lähellä, jolloin he joutuivat osallistumaan patikkaretkelle ”vuoden märimpänä päivänä mitä hankalimmissa maasto-olosuhteissa” ja sitä seurasi ruokatesti, jotta Thompsonit saisivat selville, etteivät he olisi turhan nirsoja ruuan suhteen. Kaiken tarkoituksena oli varmistaa, että Mallowanit kestäisivät kaivauskauden koettelemukset Irakin erämaassa. Agatha, joka oli tottunut kävelemään Dartmoorin nummilla ja jolla oli hyvä ruokahalu, selvisi testeistä vaivattomasti.[9] Mallowanien suhde Thompsoneihin oli huomattavasti rennompi kuin Woolleyhin. Ainoa huolenaihe oli Thompsonin kitsaus ja hän kyseenalaisti jokaisen menoerän. Hevoset ovat elintärkeitä kaivausmatkoilla, mutta Thompson osti vain halpoja ja huonosti koulutettuja hevosia. Hän silti vaati, että Max ratsastaisi niillä hyvin, sillä hevosen selästä putoaminen merkitsisi, ettei yksikään paikallisista työntekijöistä arvostaisi häntä lainkaan".[10] Christie törmäsi yhteen Thompsonin kanssa, koska hän halusi ostaa tukevan pöydän kirjoituskoneelleen, jotta hän voisi kirjoittaa loppuun uusimman romaaninsa. Thompson ei tajunnut, miksi Christie ei olisi voinut käyttää appelsiinilaatikkoja, ja oli kauhuissaan, kun Christie osti 10 punnalla pöydän paikallisesta basaarista (Max tosin kirjoitti muistelmissaan, että se maksoi vain kolme puntaa[11]). Thompsonilta meni lähes kaksi viikkoa ennen kuin hän selvisi tästä käsittämättömästä tuhlaavaisuudesta. Sen jälkeen hän kuitenkin usein kohteliaasti tiedusteli Lordin kuolema -romaanin edistymistä, jonka Christie oli omistanut heille. Kaivauksilta löytynyt luuranko sai nimekseen 'lordi Edgware'.[12] Thompsoneilla oli myös ainutkertainen kunnia kuunnella, kun Christie luki romaanin käsikirjoituksen ääneen – tavallisesti kuuntelijoina oli ainoastaan Christien perhe.[13] (Katso Aiheesta muualla ).

Lähteet
  1. Chris Peers, Ralph Spurrier and Jamie Sturgeon. Collins Crime Club – A checklist of First Editions. Dragonby Press (Second Edition) maaliskuu 1999 (s. 14)
  2. John Cooper and B.A. Pyke. Detective Fiction - the collector's guide: Second Edition (Pages 82 and 86) Scholar Press. 1994. ISBN 0-85967-991-8
  3. American Tribute to Agatha Christie
  4. The Times Literary Supplement 21.9.1933 (s. 633)
  5. ''The New York Times Book Review 24.9.1933 (s. 25)
  6. Barnard, Robert. A Talent to Deceive – an appreciation of Agatha Christie - Revised edition (s. 196). Fontana Books, 1990. ISBN 0006374743
  7. Christie, Agatha. An Autobiography. (s. 437). Collins, 1977. ISBN 0-00-216012-9.
  8. FENNICA - Suomen kansallisbibliografia fennica.linneanet.fi. Viitattu 10.08.2009. (suomeksi)[vanhentunut linkki]
  9. An Autobiography. (s. 451-2).
  10. An Autobiography. (s. 454).
  11. Morgan, Janet. Agatha Christie, A Biography. (s. 201) Collins, 1984 ISBN 0-00-216330-6
  12. An Autobiography. (s. 454-5).
  13. An Autobiography. (s. 460).

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.