Lontoon sopimus (1915)

Italia oli ollut vuodesta 1882 kolmiliiton jäsen ja siten periaatteessa keskusvaltojen eli Saksan ja Itävalta-Unkarin liittolainen, mutta maailmansodan puhjettua elokuussa 1914 Antonio Salandran hallitus oli julistanut Italian puolueettomaksi. Sen jälkeen Italia oli antanut sodan molempien osapuolten kosiskella itseään ja odottanut, kummalta puolelta se saisi paremman tarjouksen sotaan liittymisestä.[2][3] Maan ulkoministeri Sidney Sonnino kutsui tätä ”pyhän itsekkyyden” politiikaksi.[2] Saksan painostuksesta Itävalta-Unkari lupautui luovuttamaan Italialle Trentinon alueen ja antamaan sille vapaat kädet Dodekanesiassa ja Albaniassa sekä takaamaan Triestelle autonomian. Ympärysvallat tekivät kuitenkin korkeamman tarjouksen: keskusvaltojen lupaamien alueiden ohella Italia saisi sodan jälkeen Itävalta-Unkarilta Etelä-Tirolin ja sen mukana Itävallan saksankielisiä alueita aina Brennerin solaan asti sekä Triesten, Gorizian, Istrian niemimaan ja pohjoisen Dalmatian rannikon.[2][3] Lisäksi Italia saisi osan Turkin Adaliasta siinä tapauksessa, että myös Ottomaanien valtakunnan alueita jaettaisiin sodan jälkeen.[3]

Salainen liittosopimus allekirjoitettiin tältä pohjalta 26. huhtikuuta Lontoossa. Siinä Italialle luvattiin edellämainittujen alueiden ohella eräitä pieniä saaria, osuus tulevista sotakorvauksista sekä mahdollisuus saada kompensaatiota, mikäli Ranska ja Iso-Britannia ottaisivat haltuunsa Saksan siirtomaat Afrikassa. Italia lupasi sopimuksessa käyttää kaikki resurssinsa sotaan keskusvaltoja vastaan. Venäjä lupasi sitoa Itävalta-Unkarin joukkoja itärintamalle, jotta Italia ei joutuisi yksin niitä vastaan.[4]

Lontoon sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Salandran hallitus ilmoitti 3. toukokuuta 1915 Italian eroavan kolmiliitosta, mikä enteili sotaan liittymistä ympärysvaltojen puolelle.[5] Enemmistö Italian parlamentin jäsenistä ja myös enemmistö kansasta kuitenkin vastusti sotaa,[2] sillä pelkkä puolueettomuuskin näytti joka tapauksessa tuovan Italialle Itävalta-Unkarin lupaamat alueet.[3] Yli 300 kansanedustajaa vaati sodan vastustajana tunnettua entistä pääministeriä Giovanni Giolittia palaamaan hallituksen johtoon. Pääministeri Salandra ehti jo jättää eronpyyntönsä, mutta Giolitti ei kyennyt muodostamaan hallitusta, koska hän olisi sodan välttämiseksi joutunut irtisanomaan Lontoon sopimuksen ja pettämään Italian uudet liittolaiset. Sitä ei myöskään kuningas Viktor Emanuel III olisi hyväksynyt. Samaan aikaan sodan kannattajat, kuten Gabriele D’Annunzio ja Benito Mussolini järjestivät äänekkäitä mielenosoituksia sodan julistamisen puolesta.[5][2] Kuningas ei lopulta myöntänyt Salandran hallitukselle eroa ja 20. toukokuuta parlamentti antoi hallitukselle lähes yksimielisesti vapaat kädet ryhtyä sotaan. Italia julisti sodan Itävalta-Unkarille 23. toukokuuta.[5]

Kartassa punaisella Italialle Lontoon sopimuksessa luvattu raja Adrianmeren rannikolla, vihreällä lopulta totetunut raja.

Italialaisten suureksi pettymykseksi Italia ei saanut maailmansodan jälkeen Pariisin rauhankonferenssissa kaikkia niitä alueita, jotka sille oli luvattu. Konferenssissa taitettiin peistä Italian rajoista uuden Jugoslavian valtion kanssa Balkanilla. Varsinkin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson taivutteli Italian edustajat perääntymään alkuperäisistä vaatimuksistaan. Saint-Germainin rauhansopimuksessa (1919) Italia sai lopulta Trentinon, Gorizian, Etelä-Tirolin, Triesten ja Istrian niemimaan, mutta ei Fiumea eikä alueita Dalmatiasta, Albaniasta tai Afrikasta. Italian nationalistit julistivat, että Italialta oli riistetty sille kuuluneet saatavat.[2][4] D’Annunzion johtamat vapaaehtoiset valtasivat lopulta omin päin italiankielisen Fiumen estääkseen sen päätymisen Jugoslavialle.[2]