Longyearbyen

Longyearbyen sijaitsee tunturivyöhykkeellä Huippuvuorten länsirannikolla, jossa on Huippuvuorten suotuisin ilmasto. Siellä elää paljon uhanalaisia ja harvinaisia kasvilajeja. Longyearbyenin biodiversiteetti on erittäin suuri suhteessa muihin samalla leveysasteella sijaitseviin arktisiin alueisiin. [5] Longyearbyenin paikallishallinnon toimeksiantona Norsk institutt for naturforskning -tutkimuslaitos (NINA) kartoitti Longyearbyenin biodiversiteettiä vuoteen 2007 asti. Longyearbyenistä löydetyistä lajeista 178 on uhanalaisia tai kuuluu harvinaisuuskategoria 3:een (lajit, joita elää 1–4 paikassa Huippuvuorilla). Harvinaisimmat lajit kuuluvat sieni- (100 lajia) ja jäkälälajeihin (44 lajia). Lisäksi Longyearbyenistä löydettiin harvinaisia sammalia (18 lajia) ja putkilokasveja (16 lajia). [5]

Vaikka Huippuvuorten luonto on muotoutunut geologisten prosessien, ilmaston ja kasvien luonnollisen leviämisen kautta, ihminen on muovannut maisemaa ja vaikuttanut Longyearbyenin kasvillisuuteen ja maapohjaan. Talot ja ihmiselämä ovat tuoneet maahan ravintoaineita. Typen liukeneminen maahan arktisilla alueilla johtaa vihreämpään ja hedelmällisempään kasvipeitteeseen ja erityisesti ruohon kasvuun. Kaukaa katsoessa jälkiä tästä on mahdollista huomata esimerkiksi vanhoissa navetoissa.

Longyearbyen grønnere -projektin aikana 1990-luvulla ojiin kylvettiin siemeniä, mikä on osittain johtanut ruohikon kasvamiseen. Kylvetyt siemensekoitukset edustavat vierasperäistä perimää. Vuodesta 2002 asti Huippuvuorten ympäristölain mukaan on kiellettyä maahantuoda eläviä eläimiä, jotka voivat levitä, samoin vierasperäisiä kasveja.

Longyearbyenin lähialueilla elää huippuvuortenpeuroja, huippuvuortenkiirunoita ja naaleja. Naaleilla on kolme tiedossa olevaa elinaluetta Longyearbyenissä: Bjørndalenissa, Nybyenissa ja Huippuvuorten kirkon takana. Kahdella ensimmäisellä alueella poikasia on syntynyt säännöllisesti, kun taas kirkon takana olevalla alueella poikasia ei ole nähty sitten 1980-luvun. Naalinmetsästys on laillista osan vuodesta, mutta ei Longyearbyenissä.

Makean veden alueilla ja kosteikkoalueilla on lintujen asuin- ja pesimäalueita.

Longyeardalen-laakso Hiorthfjellet-tunturilta katsottuna. Adventfjorden on kuvan etualalla, Adventdalen-laakso vasemmalla ja Longyeardalen kuvan keskellä taka-alalla.

Longyearbyenissä on saariryhmän ainoa evankelisluterilainen kirkko, Huippuvuorten kirkko. Se vihittiin käyttöön 28. elokuuta 1921 vain 50 rakennuspäivän jälkeen. Alun perin kirkon nimi oli Vår frelsers kirke på Spitsbergen, ja sitä oli rahoittanut Store Norske Spitsbergen Kulkompani sekä lähetyskirkko (Det norske lutherske Indremisjonsselskap). Kirkko paloi 1943 saksalaisten hyökkäyksessä ja se uudelleenrakennettiin 1958.

Huippuvuorten kirkko on maailman pohjoisin kirkko, jossa vuonna 2003 kävi jumalanpalveluksissa keskimäärin 69 henkilöä, joista monet olivat turisteja.

Huippuvuorten kirkko on erityisasemassa, sillä Norjan kirkko sekä kunnat omistavat [8] suurimman osan norjalaisista kirkoista, ja niillä on vastuu toiminnasta ja huolloista. Kirkko Huippuvuorilla on valtion omistama, rahoitettu ja budjetoitu Oikeus- ja turvallisuuskeskuksen napaseutujen osastossa ja rakentamista hallinnoi Statsbygg (ainoa valtion rakentama kirkko omaisuussalkussaan). Nord-Hålogalandin piispa valvoo kirkon toimintaa ja hänellä on laillinen työnantajan vastuu, mutta muilla osa-alueilla Huippuvuorten seurakunta kuuluu Suurkäräjien sekä Oikeus- ja turvallisuuskeskuksen alaisuuteen.

Huippuvuorilla sovelletaan Norjan lakeja [9] kirkollisten lakien sijaan. [10]

Kahden norjalaisen asutusalueen Longyearbyenin ja Ny-Ålesundin palvelun lisäksi Huippuvuorten kirkko palvelee myös venäläistä kaivoskaupunki Barentsburgia ja puolalaista tutkimusasemaa Hornsundissa. Huippuvuorten kirkko palvelee kaikkia, olivat he sitten protestantteja, katolilaisia tai venäläisortodokseja, sekä toimii yhteistyössä Venäläisen ortodoksikirkon sekä Norjan katolilaisen kirkon kanssa, kun on kyse venäläisten ja puolalaisten asuinalueiden palvelemisesta.

Longyearbyenissä on kaksi tavallista päivähoitopaikkaa ja yksi perhepäivähoitopaikka, ja vuoden 2004 aikana näissä kolmessa yksikössä oli yhteensä 103 lasta. Vuoden 2005 varhaiskasvatuslaki ei koske Huippuvuoria, mutta käytännössä laki määrää päiväkodin toimintaa.

Huippuvuorten varhaiskasvatus saa valtionavustuksia Lapsi- ja perheministeriöstä, toisin kuin mantereella, jossa avustuksia saadaan kunnilta. Ministeriö on säätänyt ehdoiksi avustuksille varhaiskasvatuslakien noudattamisen niin laajasti, kuin se on mahdollista, ja että työskentely tapahtuu varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmien mukaisesti.

Jo Store Norske Spitsbergen Kulkompanin ensimmäisestä toimintavuodesta lähtien Longyearbyenissä on ollut opetusta, ja vuoteen 1919 asti opetusta sai viidestä kymmeneen lasta. Syksyllä 1990 pienellä kasarmilla Skjeringassa perustettiin varsinainen koulun toiminta. Ensimmäisenä vuotena koulussa oli kahdeksan oppilasta ja yksi opettaja 12 m² kokoisessa luokkahuoneessa. Kun ensimmäinen kirkko valmistui 1921, alettiin käyttää kirkon lukuhuonetta, jolloin luokkatila laajeni 20 neliömetriin. Vuonna 1937 Longyearbyenin yleiskoulusta tuli lakisääteinen, ja vuotta myöhemmin valmistui erillinen koulurakennus, jossa rehtorina ja opettajana toimi ylipappi Just Kruse.

Asukkaiden evakuoinnin yhteydessä vuosina 1942-1945 opetusta pidettiin Iso-Britanniassa linnassa (Drumtochty Castle), jossa rehtorina toimi Ivar Benum. Sodan jälkeen asukkaiden palatessa oli koulu muun kylän tavoin tuhoutunut maan tasalle. Koulu sai paikakseen väliaikaiset tilat yhdessä Haugenin talossa. Vuonna 1951 koulu sai kaksi huonetta uudesta seurakuntatalosta, joka kantoi nimeä Huset. Yksi huoneista oli tarkoitettu vanhemmille oppilaille ja toinen nuoremmille.

Vuonna 1971 rakennettiin uusi koulu Haugeniin, Longyeardalenin keskelle. Norjan viimeinen toimikoulu lopetettiin vuonna 1976 ja kirkko-, koulu- ja tutkimusministeriöiden kautta valtio otti hoitaakseen koulut Store Norske Spitsbergen Kulkompanilta.

Vastuu Longyearbyenin koulusta siirrettiin 1. tammikuuta 2007 valtiolta Longyearbyenin paikallishallinnolle. Koulu on peruskoulu, jossa on mahdollisuus koulun jälkeiseen vapaa-ajan toimintaan, ja jossa on jaosto toisen asteen koulutukselle. Yhteensä oppilaita on 195, joista 50 on mukana koulun jälkeisessä toiminnassa ja 20 opiskelee toisella asteella.

Syksyllä 1993 Universitetsstudia på Svalbard (UNIS) aloitti toimintansa. UNIS on myöhemmin muuttanut nimensä muotoon Universitetssenteret på Svalbard, ja on siitä lähtien toiminut ei itsenäisenä, vaan Oslon, Bergenin, Trondheimin ja Tromssan yliopistojen säätiöiden johtamana. UNIS on maailman pohjoisin korkeamman asteen koulutuslaitos, ja se tarjoaa pää- ja sivuaineina arktista biologiaa, arktista geologiaa, arktista geofysiikkaa sekä arktista teknologiaa.

UNISilla on hyvä maine kansainvälisesti, ja kaikki kurssit on myös mahdollista käydä englanniksi, jos opiskelija ei ymmärrä norjaa. UNISilla on 350 opiskelijaa, joista puolet on Norjasta. Ulkomaalaisista opiskelijoista yli puolet on kotoisin Pohjoismaista. Huhtikuussa 2006 UNIS vaihtoi uusiin tiloihin, joissa toimii myös Huippuvuorten tutkimuskeskus, Norjan Polaari-instituutti, EISCAT ja Svalbard Science Forum.

Norjalaisten viranomaisten halutessa luoda muutosta ja vaihtoehtoista toimintaa Longyearbyenissä 1990-luvulla panostettiin erityisesti tutkimukseen ja matkailuun. Nykyään tutkimus ja korkeakoulutus ovat yksiä paikallisen talouden tukipilareista. Uusia työpaikkoja on luotu sekä suorasti että epäsuorasti. Keskeisimpiä näistä ovat Huippuvuorten tutkimuspuisto, EISCAT Svalbard Radar -tutkimuslaitos, Huippuvuorten satelliittiasema, UNIS-yliopistokeskus (The University Centre in Svalbard) ja Norsk Polarinstitutt -laitos. Tämän lisäksi on perustettu Svalbard Science Forum -laitos, jonka tehtävänä on parantaa norjalaisen ja kansainvälisen tutkimuksen välistä yhteistyötä Huippuvuorilla.

Huippuvuorten tutkimuspuisto on tutkimuspuisto, jonka tarkoituksena on edistää kansainvälistä yhteistyötä arktisissa teemoissa, sekä tutkimuksen että koulutuksen osalta. Tutkimuspuistossa yhdistyvät Longyearbyenin eri tutkimusympäristöt. Niillä on yhteinen infrastruktuuri, johon kuuluu koordinoitu palvelu kenttätutkimuksia ja yleisötoimintaa varten.

Kansainvälisellä tiedejärjestö EISCATillä on tutkajärjestelmä Breinosa-tunturilla, n. 8 km itään Longyearbyenistä. Tutkajärjestelmä koostuu kahdesta parabolisesta peiliantennista, joista pienempi on halkaisijaltaan 32 metriä ja täysin ohjattavissa, kun taas suurempi on halkaisijaltaan 42 metriä ja osoittaa pysyvästi maan magneettikentän suuntaan. Tutkia käytetään kaasukehätutkimuksessa muun muassa revontulien ja otsonin tutkimiseen.

Huippuvuorten satelliittiasema (SvalSat) avattiin kesäkuussa 1999. Se sijaitsee Platåberget-tunturilla Longyearbyenin ulkopuolella ja on maailman pohjoisin satelliittiasema. SvalSat-asema hakee dataa ja ohjaa naparadoilla sijaitsevia satelliitteja. Asema koostuu seitsemästä antennista, joista Kongsberg Satellite Services AS (KSAT) -palveluntarjoaja ja Euroopan sääsatelliittijärjestö EUMETSAT omistavat molemmat kaksi, NASA ja NOAA taas molemmat yhden. Tämän lisäksi Telenor on rakennuttanut Gruve 7-tunturille tietoliikenneantennin ja kaksinkertaisen 20 Gbit/s:n nopeuden valokaapelin, joka yhdistää Huippuvuoret mantereeseen.

Yhdessä kuningatar Maudin maassa sijaitsevan norjalaisen TrollSat-satelliittiaseman kanssa Huippuvuorten satelliittiasema on maailman ainoa satelliittiasema, joka saa yhteyden napaseudun satelliitteihin jokaisella kierroksella. [11]

Svalbardposten on Longyearbyenin viikkolehti, joka ilmestyi ensimmäisen kerran seinälehtisenä marraskuussa 1948. Seinälehtinen koostui yleensä neljästä sivusta, jotka kiinnitettiin parakkien seinille. Alussa lehteä kuvailtiin näin: ”Toisinaan hauska, mutta sisältää melko vähän tietoa ja vakavuutta. Hyvin vähän paikallissisältöä”. [12]

Oikeusministeriön lehden vastaavaksi kustantajaksi tehneen järjestelyn jälkeen ja lehden kohdattua 1980-luvun lopulla taloudellisia vaikeuksia sen toimintaa järjesteltiin uudelleen. Vuodesta 1996 lähtien lehteä on julkaissut sen oma säätiö. Vuosina 1996 ja 2000 Landslaget for Lokalaviser -järjestö nimesi lehden Vuoden paikallislehdeksi, minkä lisäksi lehti on saanut useampia kunniamainintoja. Svalbardposten on maailman pohjoisin lehti. Sitä painetaan nykyään Tromssassa ja uusi numero ilmestyy perjantaisin.  

Vuoden 1978 joulukuussa Huippuvuoret yhdistettiin puhelinverkkoon kolmen puhelinkanavan kautta satelliittiyhteydellä. Tämä tapahtui vuosi ennen kuin Isfjord radio -radioaseman oli tarkoitus ottaa pysyvä maa-asema käyttöön.

Norjan yleisradioyhtiö NRK:n radio-ohjelmia lähetettiin vuoroittain yhden puhelinkanavista kautta. Pysyvän maa-aseman varsinaiset avajaiset pidettiin joulukuussa 1979. Avautuessaan asema oli maailman pohjoisin geostationaarisille satelliiteille tarkoitettu maa-asema.

Vuodesta 1949 asti Huippuvuorten asukkailla oli ollut käytössään puhelinyhteys ulkomaailmaan Harstad-radion maailmanradion kautta.

22. joulukuuta 1984 Huippuvuoret liitettiin Norjan valtion verkkoon Eutelsat I-F2-satelliitilla ja NRK alkoi lähettää suoria, valtakunnallisia TV-lähetyksiä Huippuvuorilla. Aikaisemmin Longyearbyenin paikallisasema oli lähettänyt kaksi viikkoa vanhoja, nauhoitettuja lähetyksiä.  

Norjan postilla on toimisto Longyearbyenissä. Lentorahti kulkee Huippuvuorten lentoaseman kautta ja postin jakelu koskee kaikkia Huippuvuorten asukkaita.

Vuonna 2003 Norjan avaruuskeskus rakennutti Harstadista pohjoiseen Huippuvuorille, Isfjordeniin ja Longyearbyeniin kulkevan kaksinkertaisen kuitukaapelin. Toimeksiantajina olivat Huippuvuorten eri tutkimusinstituutiot, ja Telenor on vastuussa kaikesta toiminnasta. Kaapelin käyttökapasiteetti on 20 Gbit/s, joista Telenor itse käyttää 2 Gbit/s saariryhmän telepalveluihin. Kaapeli on asennettu merenpohjaan 3000 metrin syvyyteen Huippuvuorten ja Norjan välille.  

Tromssasta lähtevä kuitukaapeli on kytketty internetpohjaisiin palveluihin (IP-palveluihin), joita Longyearbyenin yritykset, palvelut ja yksityistaloudet voivat käyttää. Kaikille tarjolla ovat niin sanotut triple play-palvelut, eli puhelinyhteydet, internetyhteydet ja televisioyhteys laajakaistakaapelin kautta. Canal Digital tarjoaa n. 35 TV-kanavaa radiokanavien ja omien on-demand-musiikkipalveluiden lisäksi. Telenor Svalbardin kautta saatavilla on myös perinteisiä televisiolähetyksiä.

Longyearbyenillä on yhteys muihin Huippuvuorten taajamiin kaksinkertaisella 30–155 Mbit/s nopeuden radioyhteydellä. Vuonna 2003 Longyearbyenissä otettiin käyttöön myös kolmannen sukupolven matkaviestintäteknologia, UMTS-teknologia. 13. tammikuuta 2008 Telenor esitteli mobiililaajakaistan, niin sanotun HSDPA:n. Matkapuhelinverkko kattaa Longyearbyenin, Adventdalenin ja suurimman osan Isfjordenista. Tämän lisäksi Telenor on laajennuttanut GSM-kattavuutta Reindalenissa Longyearbyenin ja Svean välillä vuonna 2007, Store Norske -konsernin toimeksiantona.

Huippuvuoriin ei sovelleta monia sähköisen viestinnän Ekom-lain kilpailusääntöjä. Telialla on kuitenkin sopimus teleasemista Telenorin kanssa vaihto- ja tukiasemissa, joten Telian matkapuhelinkattavuus Huippuvuorilla on melkein yhtä hyvä kuin Telenorilla.

Longyearbyenin ulkopuolella sijaitsevalla Huippuvuorten lentoasemalla on ympärivuotinen lentoyhteys Norjan mantereelle. Lisäksi lentokentältä lähtee säännöllisesti lentoja Sveagruvaan ja Ny-Ålesundiin, joissa molemmissa on tavallista lyhyempi lentokenttä. Venäläisellä kaivosyrityksellä on oma helikopterikenttänsä Heeroddenissa, Barentsburgissa. Se kuljettaa Huippuvuorten lentokentältä saapuvaa henkilöstöä.

16 vuotta ennen kuin Huippuvuorten lentoasema valmistui, 9. helmikuuta vuonna 1958, laskeutui ensimmäinen lento jäiselle tundralle Adventdaleniin. Lentokone oli Norjan kuninkaallisten ilmavoimien Catalina. Vuotta myöhemmin laskeutui ensimmäinen postinkuljetuslento, ja sitä seuraavana vuonna laskeutui ensimmäinen matkustajia kuljettanut lento. Koska kiitotie sijaitsi jäisellä tundralla, se oli käytössä vain talvisin.

Tarve ympärivuotiselle lentokentälle kasvoi, ja kiitotien rakennus Huippuvuorten lentoasemalle alkoi vuonna 1973. Braathens S·A·F·E:n lentokone Fokker F-28 laskeutui ensimmäisenä lentona kentälle 14. syyskuuta vuonna 1974. Lentoasema avautui virallisesti 2. syyskuuta 1975. Saman vuoden jouluaatonaattona tapahtui niin kutsuttu ”Vaimokonflikti Huippuvuorilla” jolloin kolme neuvostoliittolaista naista, jotka olivat aviopuolisoita neuvostoliittolaisille lentokentän toimihenkilöille, muuttivat Huippuvuorille. Norjan viranomaiset eivät tätä hyväksyneet. Perusteluina oli, että naisten saapuminen oli sopimuksen vastaista ja että Huippuvuorten norjalaiset työntekijät, jotka eivät saaneet ottaa puolisojaan mukaan, kokisivat tämän epäoikeudenmukaisena. Norjalaisissa siirtokunnissa oli suuri asuntopula. Konflikti päättyi 10. huhtikuuta Norjan hyväksyessä, että Aeroflot saisi pitää alkuperäisen määrän miehistöä Longyearbyenissä, mutta mikäli vaimot jäisivät, tulisi toimihenkilöiden määrää vastaavasti vähentää.

Liikenneministeri Liv Signe Navarsete avasi 10. joulukuuta 2007 Huippuvuorten lentokentälle uuden terminaalirakennuksen, jonka arvo oli 120 miljoonaa Norjan kruunua.

Spitsbergenin asutusalueiden välillä ei ole tieyhteyttä, joten matkustaminen asutusten välillä on mahdollista kesäisin vesiteitse veneellä ja talvisin moottorikelkalla.

Kysymys Huippuvuorten norjalaisen väestön demokraattisen vaikutusvallan lisääntymisestä on nostettu esiin useaan otteeseen. Suvereniteetin käyttöönoton yhteydessä vuonna 1925, Stortinget hylkäsi ehdotuksen perustaa Huippuvuorten kunta tai lääni. Sen sijaan valittiin erityinen hallinnollinen järjestys, jossa kuvernööri oli hallituksen pääedustaja.

Kylmän sodan aikana Huippuvuorten politiikkaa leimasi norjalaisten viranomaisten pyrkimys ohjata alueen kehitystä. Paikallisen demokratian käyttöönotto ei täten ollut ajankohtainen asia millään tasolla.

Paikallinen Huippuvuorten neuvosto perustettiin 6. elokuuta 1971 keskus- ja paikallishallinnon neuvoa antavaksi elimeksi. Neuvosto pystyi nostamaan esiin kysymyksiä, jotka olivat merkityksellisiä Huippuvuorten väestölle. Kysymys paikallisesta demokratiasta nousi uudelleen pintaan vuonna 1974, mutta Truve Brattelin toinen hallitus totesi, että aika ei vielä ollut kypsä Huippuvuorten oman läänin tai kunnan itsehallinnon käyttöönottamiseen. Jatkoa paikalliselle Huippuvuorten neuvostolle toi Huippuvuorten neuvoston perustaminen 12. elokuuta 1981. Vuonna 1993 poliittiset luettelot toimitettiin Huippuvuorten neuvostolle ensimmäistä kertaa. 

Paikalliseen demokratiaan suhtautuminen muuttui hieman 1980-luvulla. Vuonna 1985 Kåre Willochin hallitus nosti esiin useita poliittisia, käytännöllisiä ja ekonomisia esteitä paikallisen demokratian kehittymiselle mantereen mallin mukaisesti. Erityisiä seikkoja olivat sopimusvelvoitteet ja suhteet venäläisiin siirtokuntiin.

Vuonna 1995 Stortingetissä kehitettiin ja hyväksyttiin asiakirja 8, joka vaati hallitusta esittämään mallin paikalliselle demokratialle Longyearbyenissä. Hallituksen ehdotus paikallisen demokratian käyttöönotosta oman mallin mukaan nostettiin esiin vuonna 1999. Siinä pääpiirteinä oli perustaa paikallishallinto, jonka hallitus olisi kansan valitsema. Samanaikaisesti Huippuvuorten neuvosto olisi tarkoitus purkaa. Ulkopoliittisista syistä sekä ympäristösyistä paikallisneuvoston toimialue rajoittui Longyearbyenin asutusalueeseen ja sen lähialueisiin.

Paikallishallinto otettiin käyttöön 1. tammikuuta 2002, vaikkakin suurin osa asukkaista vastusti paikallisen demokratian käyttöönottoa. [13]

Vuonna 2006 Norjan kaupunki- ja aluetutkimusinstituutti teki arvioinnin paikallishallinnon järjestelmästä, josta kävi ilmi, että puolet väestöstä on järjestelmää vastaan. Luottamus paikallishallintoa kohtaan oli vaatimatonta, ja monien asukkaiden mielestä paikallinen demokratia toimi huonosti. Vastustus paikallishallintoa kohtaan oli suurin niiden keskuudessa, jotka olivat asuneet Huippuvuorilla pitkään.  [14]

Paikallishallinnon vaaleissa 21. ja 22. lokakuuta 2007 oli ehdolla viisi puoluetta, äänioikeutettuja oli 1563 ja äänestysprosentti oli 40,27%.

Longyearbyen oli aiemmin miesten hallitsema kaivosyhteiskunta, mutta se on viime vuosina kehittynyt normaalin mannerkaupungin suuntaan, jossa naisten ja lasten osuus väestöstä kasvaa jatkuvasti. Kaupungilla on omia päiväkoteja ja koulu. Lapsia, nuoria ja vanhuksia on kuitenkin edelleen pienempi osuus kuin Norjan mantereella, jossa lähes joka toinen asukas on alle 20-vuotias tai yli 67-vuotias. Huippuvuorilla alle 20-vuotiaat ja yli 67-vuotiaat asukkaat muodostavat noin 25 prosenttia väestöstä.  [15]

Huippuvuorten norjalaiset asukkaat ovat myös rekisteröity kansalliseen väestörekisteriin heidän ”kotikunnissaan” mantereella. Näissä kunnissa heillä on myös yleinen äänioikeus vaaleissa.

Noin puolella Longyearbyenin väestöstä on kotikuntia neljässä pohjoisimmassa läänissä, suurimmalla osalla (noin 20%:lla) Tromssassa.

Huippuvuorten alueelle perustettiin erillinen väestörekisteri 1. tammikuuta 1995. Saapuessaan ja poistuessaan Huippuvuorten alueelta sekä Huippuvuorten sistäisten siirtymien yhteydessä, on jokaisella velvollisuus ilmoittaa rekisterille. Työnantajilla on velvollisuus lähettää Huippuvuorten verotoimistolle yleiskatsaus Huippuvuorilla asuvista työntekijöistään.  

Huippuvuorten norjalaisten siirtokuntien (Longyearbyenin ja Ny-Ålesundin) väestön kansallisuudet ovat jakautuneet seuraavasti:

Energiatarjonta stabilisoitui, kun ensimmäinen hiiliajoinen voimalaitos otettiin käyttöön vuonna 1920. Se vaihdettiin vuonna 1982 modernimpaan hiilivoimalaan Longyear Energiverkiin sekä kaukolämpöverkkoon.  Voimalalla ja kaukolämpöverkolla on 1600 asiakasta koko Longyearin yhteiskunnassa, mukaan lukien kaivokset, ja siihen kuuluu niin kotitalouksien lämmitys kuin myös prosessisähkö. UNIS ohjaa tutkimusta, jossa testataan CO₂-piikkejä alueen hiekkakivimaaperässä.

Voimalaitoksen kokonaisteho on maksimissaan 28 MW, josta 12 MW menee sähköntuotantoon ja 16 MW kaukolämpöön. Vuosituotanto on 108 GWh (0,108 TWh), joka on hajautettuna 55GWh sähköntuotantoon ja 53 GWh kaukolämpöön.  

Adventdalenissa on tehty kaasun koeporauksia, jossa on tehty havaintoja kaupunkikaasusta, joka on paineenalaista ja kaasumaista kivihiilestä tullutta polttoainetta. Vuonna 2013 tehtiin mahdollisia havaintoja myös liuskekaasusta alempana Adventdalenissa. [17] 

Paikallinen yhdistys Longyearbyen Lokalstyre Bydrift KF (Bydrift) on pitänyt vuodesta 1992 kaatopaikkaa Adventdalenissa entisen Gruve 6 -kaivoksen alapuolella ja noin 10 km Longyearbyenin yläpuolella. Kaatopaikka on saanut lisäyksiä tiloihinsa vajovesien epäpuhtauksien takia. [18] Vuodesta 2007 Longyearbyenin jätteenvastaanotto on paketoinut poltettavan jätteen ja lähettänyt sen laivalla mannermaahan. Samalla jätemäärä Adventdalenin kaatopaikalla on vähentynyt.

Jäämeren kippari  Søren Zachariassen Tromssasta louhi kesällä 1899 600 hehtolitraa hiiltä Bohemannesetista, Heeroddenista ja Festningsoddenista lähellä Isfrjordenia. Tätä pidetään ensimmäisenä Huippuvuorilta myytynä hiilenä, mutta jo valaidenpyynnin aikana saarilla tiedettiin hiilikerrostumien olemassaolosta. Zachriassen myi ensimmäisiä louhimiaan hiiliä jahdille, joka sijaitsi Adventfjordenissa syyskuussa. Vene oli Albert I:n omistuksessa. [20]

Zachariassen oli tietänyt hyvistä kivihiilivarastoista jo vuodesta 1862, muttei kovasta ahkeroinnistaan huolimatta kyennyt saamaan taloudellista hyötyä työstään. Keväällä 1900 hän perusti yhdessä Andreas Schrøderin ja muiden sijoittajien kanssa Kulkompaniet Isefjord Spitsbergenin Kristianiassa. Zachariassen mainitsi myös kivihiililöydöistään ja antoi näytteet Jäämeren kippari Henrik Næssille Trondheimista. Næss lähetti yhdessä kolmen muun kiinnostuneen kanssa kahdeksan miestä saaristoon ottamaan ” jonkin hiilikenttän haltuunsa”. [20] He asettuivat Trondheim-Spitsbergen Kulkompanin nimissä Hotellnesetiin ja louhivat hiiltä paikassa, jonne rakennettiin Trønder-kaivos Platåbergerin alle vuonna 1903 amerikkalaista pääomatukea käyttäen. Tromssan kauppias Bernhard Pedersen sai mukaansa länsimaisia pääoman omistajia ja muodosti Bergen-Spitsbergen Kulgrubekompanin, joka miehitti kalkkihiilikentät Revnesetissä vuonon toisella puolella. Vardøn kauppias Ivar Stenehjem sai taloudellista tukea Christian Michelseniltä ja aloitti hiilen louhinnan Adventfjordenin länsipuolella. [21]

Myöhemmin mukaan tuli työntekijöitä myös muista maista. Heillä oli paremmat taidot hiilen tuotantoon liittyen sekä suurempi taloudellinen kapasiteetti. Mikään kolmesta norjalaisesta yrityksestä ei aloittanut oikeaa tuotantoa Adventfjordilla. Taistelu hiilikentistä kiihtyi, ja vallanpitäjistä kertovia kylttejä pystytettiin ja purettiin. Trondheim-yhtiöön liittyneet amerikkalaiset kaivosomistajat perustivat lopulta Arctic Coal Companyn, ja vuonna 1906 Henrik Næss ja hänen liikekumppaninsa myivät Trondheim-Spitsbergen Kulkompanin kyseiselle yritykselle. Revnesetissä ahkerasti työskennelleet bergeniläiset kiinnostuivat sijoituspääoman etsimisestä Lontoosta. He liittyivät lopulta The Spitsbergen Coal and Trading company -yritykseen, joka perustettiin vuonna 1904. He rakensivat kaivoksen ja köysiradan ja louhivat ensimmäisenä kesänä 500 tonnia hiiltä. [22]  Seuraavana kesänä pääomaa kerättiin paljon enemmän, ja britit rakensivat Advent Cityn Revnesetille, joka oli ensimmäinen suurempi, 30 miehen asuttama asuinalue Adventfjordilla talvella 1905–1906. Søren Zachariassen kuljetti välineistöä ylös, ja itse rakennukset valmistettiin etukäteen Trondheimissa. Myös sähköt asennettiin Advent Cityyn, ja talven 1906–1907 yli siellä asui jo 70 miestä. Brittiläiset työnjohtajat olivat jatkuvasti hankaluuksissa pohjoismaisten kaivostyöntekijöiden kanssa.  [22]

Amerikkalainen liikemies John Munroe Longyear matkusti vuonna 1901 perheensä kanssa laivalla Michiganista Huippuvuorille. Matkan aikana hän näki Christian Michelsensin hiiliretkikunnan Calypsobyenissä Recherchefjordenissa, Spitsbergenistä etelään. Longyear oli totisesti kiinnostunut saariryhmän kivihiilivarastoista, ja hän palasikin kesällä 1903 takaisin Adventfjordeniin, jossa Longyearbyen tänä päivänä sijaitsee.  [16]

Hiilinäytteitä kerättiin Trondhjem-Spitsbergen Kulkompanille koekentiltä Blomsterdalista sekä vuonon puolelta, Hotellnesetin yläpuolelta. Näytteet vietiin kotiin Yhdysvaltoihin, jossa ne analysoitiin ja todettiin hyviksi.  

Trondhjem-Spitsbergen Kulkompani oli jonkin aikaa yrittänyt löytää ostajaa sen ylimääräisille alueille Adventfjordenissa, ja norjalaisen välikäden kautta he saivatkin yhteyden Longyeariin. Kaivosten omistajana ja teollisuusyrittäjänä Longyear näki kaivostoiminnan tarjoamat mahdollisuudet Spitsbergenissä, mutta samanaikaisesti hän epäröi rahojen sijoittamista alueelle, jossa oikeudelliset olosuhteet olivat epäselvät. Vasta kun Norjan ulkoministeriö vahvisti toukokuussa 1904, että Spitsbergen oli “ei-kenenkään-maa”, Longyearin yritys Ayer & Longyear aloitti neuvottelut haltuunotosta Trondhjem-Spitsbergen Kulkompanin kanssa. Lokakuussa 1904 allekirjoitettiin ostosopimus, jossa Trondhjem-Spitsbergen Kulkompani sai 18 000 Norjan kruunua käteisenä sekä 50 000 Norjan kruunua vastikään perustetun yrityksen, Arctic Coal Companyn (ACC), osakkeina.  [22]

Ensimmäinen retkikunta saapui Adventfjordeniin 2. heinäkuuta 1905 aluksella DS ”Ituna”, jota johti Longyearin veljenpoika William D. Munroe.

Toukokuun lopussa vuonna 1906 lähti alus ”Primo” Trondheimista kohti Adventfjordenia. Aluksella oli William D. Munroe hevosensa kanssa sekä 50 miestä. Laivan kansi oli täynnä puutavaraa sekä puoli tonnia dynamiittia. Alus saapui Adventdaleniin 10. kesäkuuta. Miehistö majoitettiin vanhaan, 1896-luvulta peräisin olevaan hotelliin Hotellnesetiin, ja he aloittivat ensimmäisen vuoden ajan kestäneet tavalliset kaivostyöt. Kymmenen taloa rakennettiin, vedensaanti vakiinnutettiin ja hiiltä kaivoksen suulta merelle kuljettavan köysiradan toiminta aloitettiin. Ensimmäisen vuoden kuluessa kaivoskäytävästä tuli 65 metriä pitkä ja 1,3 metriä korkea. [23] DS ”Ituna” -alus, joka oli syksyn ajan kuljettanut hiiltä mantereelle, purjehti viimeisen kerran mantereelle talven vieton vuoksi 2. lokakuuta, ja otti mukaansa ne henkilöt, jotka eivät viettäisi talveaan Huippuvuorilla. 50 Huippuvuorille saapuneesta miehestä 22 jäi samaan paikkaan talveksi, ja muut matkustivat takaisin mantereelle.  

Ayer ja Longyear olivat alun perin ajatelleet investoivansa kaivostoimintaan, mutta kun William D. Munroe menehtyi laivan haaksirikossa vuonna 1907, alkoi Longyear osallistua enemmän kaivostoimintaan ja hänestä tulikin käytännössä Arctic Coal Companyn johtaja. Hän ohjasi kaivosyhteisöä Bostonista kirjeitse ja sähkeitse, ja paikallisten kaivosjohtajien tuli pyytää Longyearin hyväksyntä asioihin, joilla oli suuri rahallinen painoarvo.  

Vuosina 1908–1909 kaivostunneli oli jo 500 metriä pitkä, ja vastarakennettuun satamalaituriin oli vedetty rautatieyhteys laivojen lastaamista varten. Vuoden 1910 tienoilla termiä ”Longyear City” käytettiin kasvavassa määrin, muttei kuitenkaan virallisena nimityksenä. Talven 1910-1911 yli saarella asui 73 miestä ja kolme naista.  

Viiden vuoden toiminnan jälkeen Arctic Coal Company oli käyttänyt 1,5 miljoonaa Norjan kruunua ilman tuotannon ja kannattavuuden saavuttamista tyydyttävälle tasolle. Kaivosyhtiötä uhkasivat tekniset ongelmat, hiilen alhainen hinta, työkonfliktit, Norjan viranomaisten kanssa käydyt kiistat alusten valvonnasta sekä yhtiön mantereella sijaitsevien kiinteistöjen kiinteistöverosta ja erimielisyys lennätinyhteyksistä. Norjalaiset lennätinviranomaiset kielsivät Arctic Coal Companya pystyttämästä yhteysasemaa Finnmarkiin, joka muodostaisi sähkeyhteyden kaivosyhteisön ja USA:n välille. Sen sijaan Telegraftverket pystytti oman aseman Finnesetiin, Grønfjordeniin vuonna 1911.  [22]

Kesällä 1912 Longyear Cityssä oli laaja lakko, jossa ruotsalaiset syndikalistit olivat keskeisessä roolissa. Johtajisto vastusti aktiivisesti työntekijöiden järjestäytymistä, ja se selitti todennäköisesti, miksi paikallisia liittoja ei ollut Amerikan aikakaudella. Työkiista johti 238 työntekijän lähetykseen takaisin mantereelle. Kaivoksilla oli usein lakkoja, muun muassa ensimmäisenä toimintavuotena sekä vuosina 1910–1913. Lakkoja ei pidetty palkkojen takia, vaan syynä olivat huonot elinolosuhteet kuten ylikuormitus, huono hygienia ja ruoka sekä kulttuurierot norjalaisten työntekijöiden ja amerikkalaisten johtajien välillä. [22]

Kesällä 1913 vuosituotanto oli saavuttanut 30 000 tonnia ja tehdas oli laajennettu valmiiksi. Gruve 2 -kaivos oli myös pian avautumassa. Kaivostoiminta oli tosin tappiollista eikä voittoa ollut näkyvissä lyhyellä aikavälillä. Kaivosjohtaja Scott Turner oli aloittanut etsinnät tavoitteenaan myydä koko tehdas siihen kuuluvine lisärakennuksineen. Sillä välin ostettiin vain kaikista välttämättömimmät hankinnat ja kaikki muut uudet investoinnit pysäytettiin. Myös uusien kaivosten rakentaminen keskeytettiin.  

Ensimmäinen maailmansota alkoi elokuussa 1914, mistä johtuen pankit lopettivat luotonannon jo valmiiksi vakavan taloudellisen paineen alla olevalle Arctic Coal Companylle. Myös varaosien hankkiminen vaikeutui ja elintarvikkeiden hinnat nousivat. Arctic Coal Company vähensi talvimiehistönsä 120 mieheen, ja kaikki Norjan mantereella sijaitsevat kiinteistöt myytiin tai siirrettiin olkiyrityksille. Syyskuussa 1915 kaivostoiminta lopetettiin ja jäljelle jäi vain kolmen miehen vartijajoukko. Myös kaikki työntekijät irtisanottiin, Tromssan toimistopäällikköä lukuun ottamatta.  [22]

Niiden yhdeksän vuoden aikana, joina Arctic Coal Company oli toiminnassa Huippuvuorilla, louhittiin yhteensä 200 000 tonnia hiiltä ja tehtaisiin investoitiin lähes 3,5 miljoonaa Norjan kruunua. Investointien määrä oli merkittävä verrattuna siihen, että Norjan valtion kokonaistulot vuonna 1920 olivat 12,5 miljoonaa Norjan kruunua. Talvisin työntekijöitä oli 200–300 miestä, ja kesäisin työntekijöiden määrä oli lähes kaksinkertainen.  [22]

Longyear Cityn toiminnan selvityksen jälkeen alkoi prosessi yhdistyksen omaisuuserien myymisestä. Useat osoittivat kiinnostuksensa, muiden muassa Norjan keskuspankki, jossa Adolf Hoel oli geologisena asiantuntijana. Lisäksi Johan Anker kiinnostui yhdistyksensä Green Harbourin kanssa, kuten myös ryhmä venäläisiä sijoittajia. Ankerin ryhmä sai väliaikaisen etuosto-oikeuden, joka jäi kuitenkin käyttämättä. Keskuspankin johtaja Kielland-Torkildsenilla oli hyvät yhteydet pääministeri Gunnar Knudseniin, ja tammikuussa 1916 perustettiin Det norske Spitsbergensyndikat sekä muun muassa kahdeksan pankkia. Näissä olivat Elkem, Hydro ja Gunnar Knudsen osakkeenomistajina.  [22]

John M. Longyear hyväksyi 1. huhtikuuta 1916 Det norske Spitsbergensyndikatin 3,5 miljoonan Norjan kruunun tarjouksen, ja virallinen vallanvaihto tapahtui 1. syyskuuta. Vuoden 1916 aikana syndikaatti sai oikeuden hallita myös Grønfjordenin alueita, jolloin se omisti 1200 km² laajuisen alueen Spitsbergenistä. Ostolla oli suuri kansallinen merkitys Norjalle, ja se oli ratkaiseva asia norjalaisen ravinnolliselle johtoasemalle saariryhmässä. [24]

Syndikaatti luotiin Longyearin mielenkiinnon kohteiden ostamista varten Longyear Cityssä, eikä sillä ollut tarkoituksena ohjata kaivostoimintaa. 30. marraskuuta 1916 Oslossa Store Norske Spitsbergen Kulkompani A/S otti vastuulleen syndikaatin ostetut omaisuudet.

Kaivosten haltuunoton jälkeen Store Norske Spitsbergen Kulkompani sai toiminnan hyvin käyntiin. Ensimmäisenä toimintavuotena voittoa tuli miljoona Norjan kruunua, ja osingot jaettiin omistajille. Ensimmäisen maailmansodan takia hiilen hinnat olivat korkealla, ja suurin osa hiilestä myytiin Norjan valtiollisille yrityksille.

Hyvät ajat kestivät 3. tammikuuta 1920 asti, jolloin tapahtui Gruve 1 -kaivoksen hiilipölyräjähdys, jossa kuoli 26 työntekijää. Gruve 1 tuhoutui täysin, eikä sitä enää kunnostettu toimintaan sen jälkeen. Store Norske Spitsbergen Kulkompani ajautui suureen taloudelliseen kriisiin. Norjan valtion taloudelliset tukitoimenpiteet tulivat tarpeen, jotta pystyttiin jatkamaan tuotantoa ja siten myös ylläpitää toimintaa.

Hiilentuotantoa kohtaan oltiin erittäin optimistisia muutamia vuosia ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan. Tätä tukivat osittain poliittiset ja taloudelliset syyt, mutta myös hiilipoikkeamien ja käyttöolosuhteiden riittämätön kartoitus.

Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen hiilen hinnat putosivat, ja useat yritykset saivat lainaa ja apurahoja Norjan valtiolta. Norjan piti vahvistaa asemaansa saadakseen Huippuvuorten suvereeniuden. Vuonna 1925 Huippuvuorten sopimuksen johtopäätösten jälkeen useiden norjalaisten hiiliyritysten toiminta pysähtyi, kuten esimerkiksi Bjørnøen A/S:n (syksy 1925) ja Kings Bay Kull Compani A/S:n (väliaikaisesti 1925-1926). Maailmanlaajuisen talouden aleneman takia viranomaiset päättivät keskittää toiminnan Store Norske Spitsbergen Kulkompanin tiloihin Longyearbyenissä. Tuolloin Store Norske Spitsbergen Kulkompani oli yksityinen yritys, joka oli taloudellisesti riippuvainen valtion tuista.

Toisen maailmansodan puhkeamisen aikaan Huippuvuorilla asui 900 norjalaista ja 2000 neuvostoliittolaista, ja elokuuhun 1941 asti tuotanto jatkui normaalina ja toiminnassa niin norjalaisten kuin neuvostoliittolaistenkin puolilla.

Kesäkuun 22. päivä vuonna 1941 olleen Operaatio Barbarossan jälkeen liittolaiset vahtivat kaikkia kaivoksia 31. heinäkuuta asti. Brittiläisillä sotalaivoilla evakuoitiin kaikki neuvostoliittolaiset asukkaat takaisin Venäjälle elokuun lopussa, samoin kuin norjalaiset siirrettiin Iso-Britanniaan 3. syyskuuta Empress of Canadan kyydissä. Samaan aikaan kaikki strategiset kohteet tuhottiin. Niitä olivat muun muassa hiili- ja öljyvarastot, voimalat ja radioasemat. Norjan joukot asettuivat asemiin Longyearbyeniin, Barentsburgiin ja Sveagruvaan.

Store Norske Spitsbergen Kulkompani ja Norjan viranomaiset yrittivät yhdistää varuskunnan laitokset tuotannon jatkamisen kanssa, mutta yritys epäonnistui.

Saksa hyökkäsi Longyearbyeniin operaatio ”Sizilienin” aikana 8. syyskuuta 1943 muun muassa taistelulaiva ”Tirpitzillä”, taisteluristeilijä ”Scharnhorstilla” sekä muilla pienemmillä aluksilla. Longyearbyen ja Gruve 2 tuhoutuivat molemmat tulituksessa. Syvimmällä Longyeardalenissa sijainnut Sverdrupbyen säilyi osumitta ja ehjänä sodasta. Suuret hyökkäyksen jälkeiset tuhot loivat uuden taloudellisen kriisin Store Norske Spitsbergen Kulkompanille. Yrityksen puheenjohtaja Hilmar Reksten oli sitä mieltä, että Norjan valtion kuuluisi korvata sodan tuhot. Ratkaisuna yritys otti valtiollista lainaa 1943, 1944 ja 1946, kun valtio jäädytti lainantakauksensa vuonna 1945. Store Norske Spitsbergen Kulkompanille myönnettiin 16,5 miljoonan kruunun avustus sotavauriokeskukselta vuonna 1948.

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi Longyearbyenin täydellinen jälleenrakennus, johon Store Norske-konserni käytti suuria määriä rahaa. Toiminta aloitettiin ensin Gruve 1-kaivoksella, joka korvattiin vuonna 1951 Gruve 2-kaivoksella. Joitakin vuosia myöhemmin hiiltä alettiin viedä Länsi-Saksaan, erityisesti hienoa hiiltä, jolle oli vaikea löytää käyttötarkoitusta Norjassa. Hiilen hinnan vaihtelu Euroopan markkinoilla aiheutti vaikeuksia toiminnan optimaalisessa suunnittelussa ja tämän vuoksi panostettiin toiminnan rationalisointiin. Vuonna 1963 norjalaisten kaivosten vuosituotto oli 430 000 tonnia, joista 170 000 tonnia oli vientituotteita. Longyearbyenin lähes 400 000 tonnin vuosituotolla hiilen arvioitiin loppuvan 20 vuoden sisällä. Tämän vuoksi Svean hiiliesiintymiä alettiin tutkia 1970-luvun alussa.

Vuonna 1975 Longyearbyenissä avattiin ensimmäinen ympäri vuoden käytössä oleva lentoasema sen jälkeen, kun hallitus oli vuonna 1964 perustanut komitean arvioidakseen liikennetarpeita ja mahdollisuuksia parantaa liikenneyhteyksiä Huippuvuorten ja sisämaan välillä.  Komitean arvioimat vaihtoehdot olivat joko jäänmurtajan tai lentokentän rakentaminen. Hallituksen nimittämä komitea suositteli lentokentän rakentamista, jotta voitaisiin varmistaa ympärivuotiset liikenneyhteydet. Vuonna 1975 tehtiin päätös lentokentän rakentamisesta. Huippuvuorten sopimuksen sopijamaille lähetettiin käskynjako, jossa eriteltiin lentokentän olevan kaikkien sopijamaiden käytössä ja että sitä tulisi käyttää vain siviilitarkoituksiin. Lentoasema avattiin virallisesti 14. elokuuta 1975 Huippuvuorten lain 50-vuotispäivänä.

1900-luvusta eteenpäin kaivosyhteisöä hallitsi yrityskaupunkina yksityinen Store Norske Spitsbergen Kulkompani -konserni. Kasvanut yhteiskunta ei rakentunut perheyhteiskunnaksi, vaan miesyhteiskunnaksi, jossa työläiset asuivat parakeissa. Suurimman osan työntekijöistä perhe jäi mantereelle. 141:stä kautena 1916–1917 talven yli asuneesta työntekijästä vain 12 oli naisia, joista kaikki olivat virkailijoiden vaimoja tai kotiapulaisia. Store Norske Spitsbergen Kulkompani -konserni ei palkannut lähes ollenkaan naisia ensimmäisinä vuosinaan, mutta vuonna 1929 palkattiin enemmän naisia ammattiyhdistyksen vaatimuksesta. Kaikki naiset palkattiin työskentelemään työpaikkaruokalaan. Kautena 1929–1930 talven yli asui 505 työntekijää, joista 73 oli naisia ja lapsia.

Päätäntävalta oli yrityksen johdolla, joka paitsi ohjasi resurssien hankinnalla töitä, myös hallitsi asumispolitiikkaa, tarvikkeita ja viestintää. Syynä oli se, että Longyearbyen oli ensisijaisesti kaivostoimintaa varten perustettu rakennustyömaa eikä tavallinen pikkukaupunki.  

Vasta 1960-luvulla vaatimukset modernisoitumisesta ja normalisoitumisesta alkoivat kuulua. 1970-lukuun asti yhteisön kehitystä leimasivat Store Norske Spitsbergen Kulkompani-konsernin tarpeet ja taloudelliset valmiudet. 1970-luvulla Norjan valtio otti hallintoonsa hiilikaivoksen osakkeet ja aloitti aktiivisen politiikan harjoittamisen Huippuvuorilla. Valtio otti haltuunsa myös Longyearbyenin, jonka oli määrä kehittyä perheyhteiskunnaksi muiden Norjan paikkakuntien mukaisesti. Valtion hanke maksoi paljon ja Huippuvuorten budjetti kolminkertaistui seitsemän vuoden sisällä. Vuosien 1971 ja 1985 välillä Huippuvuorten budjetti seitsemänkertaistui. Longyearbyen kehittyi pikkukaupungiksi, jonka elintaso oli yhtä korkea ja pian korkeampi kuin vastaavan 1000 asukkaan paikkakunnilla mantereella.

1970-luvulta lähtien Longyearbyen alkoi kehittyä perheyhteiskunnaksi, joka vahvistui 1980-luvulla. Store Norske Spitsbergen Kulkompani-konserni lopetti kausisopimusten teon, muut yksityiset liikkeenharjoittajat alkoivat perustaa yrityksiä, ja valtion työntekijöiden työsopimukset eivät olleet enää määräaikaisia.

Vuoteen 1990 asti Longyearbyen oli merkittävä kaivoskaupunki. Vaikka kaivostoiminta nykyään onkin kattavampaa kuin koskaan, toiminta ei näy samalla tavalla kuin aikaisemmin. Hiilen ensisijainen tuotanto tapahtuu nykyään Sveassa, jonne työntekijät matkustavat lentämällä Longyearbyenistä. Vaikka kaivostoiminta tuottaa edelleen puolet Longyearbyenin yksittäisen ihmisen vuosittaisista työtunneista, Longyearbyen on kehittynyt monipuolisen elinkeinoelämän yhteiskunnaksi, joka tarjoaa myös turismia, tutkimusta ja korkeakoulutusta.  

Longyearbyenissä ja sitä ympäröivällä alueella säilytetään nykyään jäänteitä kaivoksista amerikkalaisten ajalta ja eteenpäin. Suurin osa jäänteistä on peräisin toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta, koska saksalaiset polttivat suurimman osan vuonna 1943. Lopetetusta kaivostoiminnasta muistuttavat rakennusmaa-asetelmat ja erilaiset kuljetusjärjestelmät kuten köysiradat ja niiden osat leimaavat Longyearbyenin maisemaa.