Lohdutukseksi puolisolle

Plutarkhos kirjoitti Moralian tutkielmat ensimmäisen vuosisadan lopulla ja 100-luvun alkupuolella. Lohdutukseksi puolisolle on lyhyt kirje, jonka hän osoitti vaimolleen Timoksenalle heidän kaksivuotiaan tyttärensä äkillisen kuoleman johdosta. Tytär oli Plutarkhoksen lapsista nuorin neljän pojan jälkeen ja hänellä oli sama nimi kuin äidillään. Pojista kaksi, vanhin ja Kharon-niminen, olivat kuolleet jo aiemmin. Plutarkhoksen teoksissa mainitaan useita vävyjä, joten tyttäriä saattoi olla muitakin.[3][4]

Plutarkhos kuuli suru-uutisen ollessaan Tanagrassa, ja kirjoitti kirjeen ennen kuin tapasi vaimonsa jälleen kotona Khaironeiassa. Etäisyyttä paikkojen välillä oli päivän tai parin matka. Oletettavasti kirje kirjoitettiin Tanagrassa ja lähetettiin etukäteen Timoksenalle. On mahdollista, ettei Plutarkhos itse julkaissut kirjettä, vaan se on julkaistu hänen kirjallisesta jäämistöstään. Toisaalta vastaavat lohdutuskirjallisuutta (consolatio) edustavat teokset oli tarkoitettu usein myös julkaistaviksi.[3][4]

Kirjeen on suomentanut Juhana Torkki osana kokoelmaa Mielen tyyneydestä (Otava 2020).

Plutarkhoksen teksti on muodoltaan kirje, joka on jaettu 11 lukuun. Plutarkhos pyrkii lohduttamaan vaimoaan, ja samalla tuo esille platonilaisen ajattelunsa. Näin se yhdistää lohdutuskirjallisuuden lajityypin filosofiaan.[3]

Aluksi Plutarkhos toivoo, että sekä hänen että hänen vaimonsa tunteet pysyisivät tapahtuneen edessä tyyninä. Hän muistelee kuollutta tytärtä tavalla, joka osoittaa aitoa rakkautta ja kaipuuta. Plutarkhos kuitenkin muistuttaa, ettei ole mitään syytä, miksi hyvien muistojen vuoksi pitäisi tuntea tuskaa. Sen sijaan hän sanoo kyllä pelkäävänsä sitä, että tuskan pois pyyhkiminen, mikä oli tavoitteena, veisi mukanaan hyvät muistot.[5] Plutarkhos kehuu vaimonsa vaatimattomuutta ja hillittyä ulkoasua, jonka oli kuullut näkyneen hautajaisissa, sekä tämän tyyneyttä. Nytkin ”surua pitää vastustaa jo kynnyksellä eikä sallia sen tulla sisään ja rakentaa tukikohtaa”.[6]

Plutarkhos kehottaa vaimoaan muistamaan aikaa, kun lasta ei vielä ollut; nyt he olivat vain samassa tilassa kuin silloin. Vuosia lapsen kanssa ei silti tarvitse unohtaa, vaan nähdä ne ilonaiheina. ”Tällaisessa tilanteessa voi nostaa muististaan esiin ennen kaikkea hyvät asiat, kääntyä kohti sitä, mikä elämässä on valoisaa ja kirkasta, ja vetää mielensä pois synkistä ja häiritsevistä asioista”. Plutarkhos muistuttaa, että ”[m]eidän osamme ei pitäisi koskaan olla se, että marisemme elämästämme, jos siinä on niin kuin kirjassa yksi tahra ja kaikki muut sivut puhtaita ja virheettömiä”.[7]

Lopuksi Plutarkhos lohduttaa vaimoaan sillä, että sielu on katoamaton. Erityisen hyvässä asemassa on sielu, joka on ollut vangittuna ruumiiseen vain vähän aikaa, sillä se ei ole vielä unohtanut syntymää edeltäneitä muistikuvia tuonpuoleisesta, ja ponnahtaa kuolemassa nopeasti takaisin luonnolliseen tilaansa. Tämä käy ilmi myös perinnäistavoista, sillä lapsille ei suoriteta juomauhreja, eiväthän he ole osallisia maasta ja maallisista asioista; eikä heidän haudoillaan järjestetä valittajaisia, sillä hehän ovat siirtyneet parempaan ja jumalallisempaan olotilaan ja paikkaan.[8]

• Plutarch: Consolation to His Wife. (englanniksi)