Locomobile Company of America

Locomobile Company of America perustettiin vuonna 1899, kun amerikkalainen liikemies ja Cosmopolitan-lehden omistaja John Brisben Walker osti Stanleyn veljeksiltä höyrykäyttöisen vaunun suunnitelmat ja oikeudet. Kaksosveljekset Francis Edgar ja Freelan Oscar Stanley olivat valmistaneet vuosien 1898 – 99 aikana höyrykäyttöisiä vaunuja jo parisataa kappaletta, mikä oli huomattavasti enemmän kuin minkään muun amerikkalaisen höyryautovalmistajan tuotanto. Walker myi puolet yhtiöstä katujen ja maanteiden asfaltoinnilla vaurastuneelle Amzi L. Barberille, mutta heidän yhteistyönsä lakkasi jo ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Heidän erottuaan Walker perusti New Yorkin Tarrytowniin, entisiin Stanleyn veljesten toimitiloihin, uuden höyryautoja valmistavan yhtiön nimeltä Mobile Company of America ja Barber jatkoi Locomobile Company of American kanssa. Stanleyn veljekset palkattiin Locomobile Companyn johtoon. Stanleyille sopimus Locomobile Companyn kanssa oli todella tuottoisa, ensin he olivat myyneet patentit ja suunnitelmat Locomobile Companylle tähtitieteelliseen hintaan ja sen jälkeen he voivat saman yhtiön palkkalistoilla suunnitella ja kehittää heidän omiin suunnitelmiinsa pohjautuvaa höyryautoa teknisesti paremmaksi, kunnes vuonna 1902 he perustivat höyryautoja valmistavan Stanley Motor Carriage Companyn. Yhtiöstä tuli Locombilen pahin kilpailija ja Stanleyn veljekset sekä Barber kävivät vuosia kestäneitä patenttioikeudenkäyntejä. Patenttikiistat loppuivat kun Stanleyn autojen suunnittelu muuttui radikaalisti, moottorin siirryttyä auton keulalle ja Locomobilen lopetettua höyryautojen valmistuksen.[2]

Uudet kulkuneuvot herättivät uutuuksia janoavan amerikkalaisen keskiluokan kiinnostuksen ja jotkin käyttäjät, kuten lääkärit ja myyntimiehet, kokivat ne jopa hyödyllisinä. Höyrykoneiden kehitys oli nopeaa, lukuisten eri valmistajien kehitystyön ansiosta ja vuosisadan vaihteen höyryauto peittosi käyttömukavuudeltaan saman aikakauden polttomoottoriset versiot kevyesti. Vuosien 1899 – 1903 aikana yhtiö valmisti arviolta 5000 höyryautoa.[3] Tyypillinen Locomobilen höyrykone oli kaksisylinterinen, iskutilavuudeltaan 57 kuutiotuumaa (927 cm³), porauksen ollessa 3 tuumaa (76,2 mm) ja iskunpituuden 4 tuumaa (102 mm). Teräslankapäällysteinen 500 psi (n. 34,5 bar) pakkokiertokattila (flash boiler)[4] käytti polttoaineenaan aikakaudelle tyypillistä, maaöljystä tai turve- tai kivihiilitervasta tislattua polttoainetta, mutta teoriassa polttoaineena kävi mikä tahansa palava materiaali. Höyrykone oli sijoitettu makuulleen, puurakenteisen ajoneuvon "keskilaivaan". Aluksi Locomobile oli tarjolla vain yhtenä versiona, edullisena Runabout-mallina, mutta vuonna 1901 tarjolla oli jo seitsemän eri korivaihtoehtoa.

1905 Locomobile Model C Tonneau, kuvassa chiricahua-apassien päällikkö Geronimo.

Alkuperäiskuntoinen Old 16.

1907 Locomobile Malli E Touring.

Locomobile Companyn kulta-aika alkaa vuodesta 1902 ja kiteytyy kahteen henkilöön: nuoreen ja lahjakkaaseen suunnittelijaan Andrew Lawrence Rikeriin, joka istui myös yhtiön hallituksessa, sekä Barberin vävyyn Samuel Todd Davisiin, joka toimi mm. yhtiön talousjohtajana. Davis näki, että tulevaisuuden autojen voimanlähteenä olisi polttomoottori, ja hänen kehotuksestaan yhtiö alkoi siirtymään höyrykoneista ottomoottoreihin. Yhtiöön palkattiin alalla jo hyvin tunnettu Riker, jolla oli jo 18-vuotiaana kaksi patenttia bensiinimoottorisiin autoihin ja joka oli valmistanut sähköautoja aiemmin omistamassaan Riker Electric Motor Company -yhtiössä. Tämä yhtiö oli Rikerin patenteilla valmistanut myös kaksi ottomoottorista autoa, vuoden 1901 2-sylinterisen ja 8-hevosvoimaisen Model A:n sekä 4-sylinterisen ja 12-hevosvoimaisen Model B:n. Vuoden 1902 ottomoottorinen Locomobile oli siis Rikerin Model C. Se oli viiden hengen tonneau-korilla varustettu oikea auto, ja muutos yhtiön aiemmin valmistamiin kevyisiin, höyrykoneisiin kärryihin (buggy) oli melkoinen. Auto oli rakennettu ranskalaisen Panhard & Levassorin luoman Système Panhard -mallin mukaisesti. Nelisylinterinen, nestejäähdytetty moottori sijaitsi auton keulalla pituussuuntaisesti, sen jatkeena oli kolmiportainen siirtopyörävaihteisto sekä voimansiirto taka-akselille ketjun välityksellä. Moottorin teho oli 12 hevosvoimaa. Auton runko oli teräsprofiilipalkkia ja auto painoi 2 200 paunaa eli lähes tonnin.

Kuten lähes kaikki tuon aikakauden autonvalmistajat, myös Locomobile Company osallistui autokilpailuihin, luodakseen ostajien keskuudessa mainetta kestävänä ja nopeana automerkkinä. Vuoden 1905 Gordon Bennett Cupiin yhtiö osallistui amerikanirlantilaisen kilpa-ajaja Joe Tracyn ohjaamalla, 17,7 litran moottorilla varustetulla kilpa-autolla. Ranskassa, Circuit d'Auvergne -moottoriradalla ajetussa kisassa, vaihteistoviasta kärsinyt Tracy kykeni ajamaan vain kaksi kierrosta ennen keskeyttämistään. Saman vuoden Vanderbilt Cupissa Tracy pärjäsi jo paremmin, sijoittuen kolmanneksi. Vuoden 1906 Vanderbilt Cupiin tehdas ilmoitti 90 hevosvoimaisella, 16,2-litraisella (989 cid) sekaventtiilimoottorilla varustetun auton. Tracy ei menestynyt tälläkään kertaa, sillä autoa vaivasivat rengasongelmat. Vuodelle 1908 Riker oli suunnitellut 120 hevosvoimaisen 16,9-litraisella (1032 cid) kansiventtiilimoottorilla varustetun kilpa-auton. Amerikkalaisen George Robertsonin kuljettama, numerolla 16 varustettu Locomobile voitti vuoden 1908 Vanderbilt Cupin ja Locomobile tuli myös kolmanneksi, kuljettajanaan Joe Florida. Locomobile oli ensimmäinen amerikkalaisvalmisteinen merkki, joka on voittanut kansainvälisen autokilpailun. Kisaratoja 1900-luvun alussa hallitsivat eurooppalaiset merkit kuten Mercedes, Fiat ja Isotta-Fraschini.[5][6]

1912 Locomobile Model 48 Touring

n. 1917 Locomobile Model M-48

Vuonna 1904 tuli tuotantoon Malli D. Aluksi nelisylinterisen rivimoottorin teho oli 16 hevosvoimaa, mutta se nousi 22:een saman vuoden aikana. Vuosien 1906–1913 aikana yhtiö valmisti eri versioita nelisylinterisillä moottoreilla, joiden teho vaihteli 30 ja 40 hevosvoiman välillä.[7] Voimansiirto vaihteistolta taka-akselille oli välitetty ketjulla vuoden 1909 L-malliin asti ja vuoteen 1912 mennessä kaikkien mallien voimansiirto oli välitetty kardaaniakselilla. Locomobilen kaikki mallit valmistettiin oikealla puolella olevilla ohjauslaitteilla aina vuoteen 1915 asti.

Locomobilen pahimmat kilpailijat olivat luksusautoja valmistaneet Pierce-Arrow, Peerless ja Packard. Davis ja Riker olivat asettaneet tavoitteen: Locomobilen tuli olla paras amerikkalainen auto ja iskulause "Best Built Car in America" alkoi näkyä mainoksissa. Davis myös julkaisi yhteiskunnan ylimmälle portaalle suunnatuissa aikakauslehdissä tiedotteen yhtiön uudesta autojen valmistuspolitiikasta, Locomobile valmistaisi ennemmin laatua kuin määriä ja siksi valmistuvien autojen määrä olisi neljä kappaletta päivässä. Locomobile valmisti itse kaikki alustan ja tekniikan osat Bridgeportin tehtaillaan. Kun myyntiedustajalta saapui tehtaalle tilaus autosta, kuuden mekaanikon tiimi keräsi halutunlaisen auton tekniikan osat ja kokosi niistä valmiin alustan koritettavaksi. Laadun takeena, tiimin päämekaanikko stanssasi kokoonpanon yhteydessä nimikirjaimensa moottorin runkolaakerien kansiin. Kun alusta oli läpäissyt koeajon, se lähetettiin koritettavaksi Bridgeport Body Works- tai Blue Ribbon Body -koripajalle. Korivalmistaja numeroi Locomobilen korit, niittaamalla numeroidun tunnuskilven kujettajan oven kynnykseen.[2]

Vuonna 1911 esiteltiin Rikerin uusin auto, Model M, jonka voimanlähteenä toimi oli 475-kuutiotuumainen (7784 cm³) sivuventtiili-rivikuutonen. Moottori oli ns. T-head, jossa venttiilit sijaitsevat sylinterin molemmin puolin, tällainen rakenne vaatii kaksi sylinterilohkoon sijoitettua nokka-akselia. Varsinaisia sylinterikansia ei ollut, vaan sylinteri ja kansi olivat yhtä valua, niitä oli moottorissa kolme kappaletta. Kampiakseli oli tuettu yhdeksällä runkolaakerilla ja moottorin teho oli 48 hevosvoimaa. Itse auton akseliväli oli 142 tuumaa (3607 mm) ja massaa sillä oli kolme tonnia. Se oli valmistettu hienoimmista ja laadukkaimista materiaaleista: alumiinia, messinkiä ja jaloterästä oli käytetty ympäri autoa ja moottorin kampikammio oli pronssivalua. Uusi malli otettiin hyvin vastaan ja se teki hyvää sekä Locomobile Companyn taloudelle, että sen tavoitteille olla automaailman ykkönen. Näihin aikoihin auoja alettiin mainostaa lehdissä kyseessä olevan vuoden uutena mallina, vaikka autojen valmistajilta tulikin varsinaisia uusia tai muuteltuja malleja silloin kun katsottiin soveliaaksi julkistaa jokin muutos. Näitä jonkin mallin eri kehitysversioita kutsuttiin sarjoiksi (series), ja ne saattoivat muuttua kesken mallivuoden. Esimerkkinä ensimmäinen valmistunut Model M vuodelta 1911, joka on siis sarjaa yksi, numeroina M-48-1. Näitä valmistui kyseisenä vuonna kolme kappaletta. Vuodelle 1912 autoon tehtiin joitain muutoksia, jolloin se muuttui sarjaksi 2 (M-48-2), näitä valmistui jo 504 kappaletta. Vuonna 1913 valmistukseen tuli sarja 3, kun moottorin iskutilavuus nostettiin 525,5 kuutiotuumaan (8611 cm³). Mallien nimenä pysyi 48, vaikka moottorin teho oli kasvanut jo 82 hevosvoimaan. Locomobile Company valmisti samaan aikaan myös vanhempaa nelisylinteristä autoaan, nyt mallina I, vuoteen 1913 asti.[2]

Kilpailijansa Pierce-Arrowin tavoin, myös Locomobile toi markkinoille M-48:n rinnalle pienemmän ja edullisemman version, mallinimeltään R-38. Ulkoisesti malli muistutti esikuvaansa, vain keulan pellitykset ja jäähdytin olivat pienempikokoisia. Teknisesti isomman mallin moottorin kanssa identtinen, mutta iskutilavuudeltaan pienempi moottori kehitti 38 hevosvoimaa. Mallia R-38 valmistettiin vuoden 1912 alusta vuoden 1917 loppuun.[2]

Locomobile Companyn kultakausi

Riker kuorma-auton mainos

Locomobile Companyn kultakauden autot olivat parasta, mitä amerikkalainen autoteollisuus pystyi asiakkailleen tarjoamaan. Useimmat myydyt autot saivat umpinaisen limousine-korin, parhaiden korittajien kuten Holbrookin valmistamana. Sisutukseen käytettiin parhaita englantilaisia villakankaita, velouria, brokadikankaita sekä käsinvalmistettuja Tiffany-valaisimia. Davis perusti yhtiöön osaston, joka oli erikoistunut nimenomaan loisteliaiden sisustusten suunnitteluun ja valmistukseen. Locomobile Companyn osallistuttua vuoden 1914 Pariisin autonäyttelyyn Davis taivutteli uuden osaston johtoon J. Frank de Caussen[8], joka sillä hetkellä työskenteli ranskalaisen korivalmistaja Kellner et ses Fils:n apulaisjohtajana. De Caussen lisäksi osastolle palkattiin kuuluisa newyorkilainen näyttelijä ja sisustussuunnittelija Elsie de Wolfe. De Causse ja de Wolfe loivat yhdessä uskomattomia sisustuksia, yhteiskunnan kerman ostamiin avo- ja umpimallisiin Locomobileihin.[2]

Malli M:n hyvän menestyksen lisäksi Locomobile valmisti kasvavia määriä Riker-kuorma-autoja. Vuosina 1914 ja 1915 näitä vietiin Englantiin enemmän kuin muita amerikkalaisia kuorma-automerkkejä. Davis päätti nimetä yhtiön valmistaman kuorma-auton suunnittelijansa mukaan, Locomobile-nimen käyttö myös kuorma-auton keulalla olisi saattanut olla haitallista yhtiön loistoauton maineelle.[9]

Hare’s Motors Locomobile

Vuonna 1915 yhtiö koki menetyksen joka oli sille kohtalokas. Samuel Davis sai elokuun viimeisenä päivänä aivoinfarktin, menehtyen 42 vuoden ikäisenä. Locomobile oli tuolloin menestyksensä huipulla ja Davis oli pitkälti aivot tuon menestyksen takana. Hänen tilalleen yhtiön johtoon nimitettiin R. K. Albright.

Euroopassa raivonnut sota, ja etenkin Yhdysvaltojen liittyminen siihen, toi tilauksia tehtaille ja myös Locomibile Company valmisti ja myi hyvällä voitolla Riker-kuorma-autojaan. Yhtiö ilmoitti, että se saattaa valmiiksi jo tilatut 329 kappaletta Locomobile 48-henkilöautoa ja siirtyy tämän jälkeen täysin sotatoimien vaatimaan kuorma-autojen tuotantoon. Viimeisen tilatun Model 48:n valmistuttua sotatoimet Euroopassa olivat jo kuitenkin päättyneet, joten Locomobile Company saattoi jatkaa henkilöautojen valmistusta. Tässä vaiheessa yhtiön johto teki tulevaisuuteen vaikuttavan, ratkaisevan virheen. Sen sijaan että Albright olisi kuulostellut tilanetta ja tehnyt markkina-analyysejä, hän tilasi tehtaalle suuret määrät korkealuokkaisia materiaaleja, luottaen sodanjälkeiseen talouden kasvuun ja kysynnän lisääntymiseen. Näin hän saattoi tehtaan suuriin velkoihin tilanteessa jossa talouden taantuma kangasteli taustalla. Kuorma-autojen tilauksia peruttiin ja henkilöautot eivät enää käyneetkään kaupaksi. Locomobile Company ei tässä tilanteessa pystynyt täyttämään sitoumuksiaan, mutta sen sijaan että olisi päästänyt yhtiön konkurssiin, Albright päätti laittaa sen myyntiin. Locomobile Companyn suurin osakkeenomistaja, Mercer Automobile Company, oli juuri siirtynyt yhden Wall Streetin sijoittajasyndikaatin omistukseen. Tämän syndikaatin johdossa oli Packardin entinen johtaja Emlen Hare. Suurimpana osakkeenomistajana Mercer Company käytti lisäosuuksien merkintään oikeuttavaa optiotaan ja käytännössä siitä tuli Locomobile Company of American pääomistaja. Yhtiön vanha nimi muutettiin virallisesti muotoon Locomobile Company. Käytännössä Locomobile Companyn hallinta oli Hare’s Motors of New York -yhtiöllä, joka teki kaikki yhtiötä koskevat operatiiviset päätökset. Vuonna 1920 A.L. Riker siirtyi Hare's Motorsin New York Cityn toimistoon johtajaksi. Locomobilen lisäksi hänen vastuullaan olivat Haren yhtiön myös omistamien Crane-Simplex henkilö- ja Kelly-Springfield -kuorma-autojen valmistus ja suunnittelu. Hare's Motorsin hartiat olivat kuitenkin liian kapeat vastaamaan kolmesta yhtiöstä talouden taantuman aikana ja yhtiö kaatui velkoihinsa.[2]

Locomobile onnistui irtautumaan omillensa Hare's Motorsista vuonna 1921 ja yritti itsenäisenä yhtiönä paluuta automarkkinoiden huipulle. Model 48:n valmistus Bridgeportin tehtailla jatkui varastoissa olleiden ylimääräisten osien turvin, samalla Riker pyrki kehittämään auton tekniikkaa. Riker oli kuitenkin tyytymätön ennen niin hienon yhtiön tilanteeseen ja päätti lopettaa työskentelyn Locomobilen parissa loppuvuodesta 1921. Myös Frank de Causse jätti yhtiön, perustaakseen oman muotoilustudionsa. Hänen myöhempää käsialaansa ovat vuosien 1924 – 1928 Franklinit. Locomobile jatkoi tuotantoaan vielä vuonna 1922, mutta yhtiön heikko talous pakotti sen hakeutumaan konkurssiin. William C. Durant, joka oli syrjäytetty luomansa General Motorsin johdosta, oli samaan aikaan rakentamassa uutta yhtiötä. Vuonna 1922 hänen perustamansa Durant Motors osti Locomobile Companyn konkurssipesän koneet ja tilat, jatkaakseen Locomobilen valmistusta Durant Motorsin huippumerkkinä.[2]

Model 48:n sarja 8:n tuotantoa jatkettiin Sportif- ja Limousine -malleilla. Korivalmistajat LeBaron ja Dietrich pyrkivät ajanmukaistamaan korin muotoja, mutta auton perusdesign alkoi olla jo vanhentunutta. Huolimatta siitä että Model 48 oli käytännössä vuoden 1919 suunnittelua, se myi tasaisen hyvin vielä vuosina 1923 – 1924. Loppuvuodesta 1924 Model 48 sai uuden nimen ja se oli nyt nimeltään 19 Series. Itse auto oli käytännössä sama kuin ennenkin. Loppuvuodesta 1925 Model 48:n rinnalle tuli uusi luksusauto, Model 90. Toisin kuten Durantin ideoima malli Straight Eight, Model 90 oli todellinen Locomobile. 86-hevosvoimainen, T-kantinen kuusisylinterinen rivimoottori oli edelleen monobloc-mallinen kuten ennenkin. Autot valmistettiin Bridgeportin tehtailla, samalla tinkimättömällä käsityöläistaidolla kuin merkin kultakaudella. Korit valmisti Locke ja LeBaron. Piirustuspöydällä oli 150-hevosvoimainen, L-kantisella sivuventtiilimoottorilla varustettu Model 50 L, mutta se ei päässyt koskaan tuotantoon.[2]

Durantin ajatuksena oli, että loistokkaan maineen omaavan Locomobilen nimeä voisi hyödyntää myös vaatimattomamman mallin nimenä, kilpailussa Chrysleria ja Chevroletia vastaan. Vuoden 1925 New Yorkin autonäyttelyssä Durant Motors esitteli mallin Locomobile Straight Eight [10]. Auton voimanlähteenä oli Continental Motorsin 8-sylinterinen rivimoottori, joka pohjautui aikakauden kuuluisan kilpamoottorien rakentajan, Harry Millerin suunnitelmiin. Korien valmistuksesta huolehti michiganilainen Auto Body Company of Lansing. Locomobilen myynti oli kuitenkin vähäistä, vuonna 1927 noin 2000 kappaletta ja seuraavana vuonna vielä vähemmän. Jo ennestään vähäisen myynnin ja vuoden 1929 pörssiromahduksen johdosta Locomobilen valmistus lopetettiin, monien muiden merkkien tavoin, vuonna 1929, ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Yksi aikakausi autojen valmistuksen historiassa oli tullut päätökseen ja yksi hienoimpia ja laadukkaimpia autoja markkinoille valmistanut tehdas sulki ovensa lopullisesti.

• 1906 Locomobile Old 16 Daniel Vaughan, Old 16, America's First International Champion
• Amerikkalaisia Locomobile-lehtimainoksia
• Locomobile Company of America -videoita