Lobotomia

Leikkausta edeltävästi saatettiin suorittaa erilaisia esitutkimuksia, kuten esimerkiksi aivojen PEG-kuvaus (pneumoenkefalografia) eli ilmakallokuvaus.[2] Tutkimuksessa ruiskutetaan ilmaa selkäydinkanavaan, yleisimmin lannepiston avulla. Sen jälkeen suoritetaan aivojen ja kallon röntgenkuvaus.

Lobotomia suoritettiin ruiskuttamalla alkoholia otsalohkojen motorisen kuorikerroksen eteen kummallekin puolen päätä porattujen reikien kautta. Seuraavaksi otettiin käyttöön instrumentti nimeltään leukotomi, jonka kanyylimaisesta rungosta työntyi leikkausalueella ulos metallisilmukka. Instrumenttia pyöräyttämällä irrotettiin valkeasta aineesta kuusi kudoskappaletta molemmin puolin.[3]

Maailmanlaajuinen hoitomuoto lobotomiasta tuli, kun neuropatologi Walter Freeman ja neurokirurgi James Watts aloittivat Yhdysvalloissa leikkaukset vuonna 1936 ja kehittivät niin sanotun standardimetodin. Standardimetodissa pyritään paikantamaan sutura coronarian alaosa käyttämällä standardietäisyyttä kiintopisteinä toimivista zygomaluun yläreunasta ja orbitan lateraalireunasta. He yhdessä kehittelivät termin lobotomia.[4]

Joko paikallispuudutuksessa tai yleisanestesiassa porattiin molemmin puolin tähän kohtaan ohimoa reiät, joiden kautta työnnettiin aivojen läpi sondi aivojen paksuuden mittaamiseksi. Näin kyettiin määrittämään etäisyys keskiviivassa kulkeviin etumaisiin aivovaltimoihin. Sen jälkeen tehtiin viuhkamaiset viillot otsalohkojen valkean aineen läpi pitkällä, mitta-asteikollisella veitsimäisellä leukotomilla. Otsalohkojen yhteydet tunnetiloja säätelevään limbiseen järjestelmään katkaistiin.[5]

Transorbitaalisessa tekniikassa jääpiikkimäinen instrumentti (engl. ice pick) naputettiin pienellä vasaralla kyynelpussin ja silmäkuopan sisäreunan kautta etukuoppaan ja naskalin vartta kääntelemällä tehtiin viuhkamainen valkean aineen halkaisu molemmin puolin. Anestesiaksi riitti pari peräkkäistä sähköšokkia.[6]

Lobotomian ajateltiin helpottavan ahdistuneisuutta, syyllisyyttä ja pelkoja, joiden katsottiin muodostavan psykoosin emotionaalisen ytimen.

Potilaat muuttuivat useimmiten rauhallisiksi; aggressiivisuus ja ahdistuneisuus vähenivät. Harhat pysyivät ennallaan, mutta potilaat suhtautuivat niihin välinpitämättömästi.

Suomessa tehtiin lobotomialeikkaus vähintään 1 700 psykiatriselle potilaalle, mikä on vähän verrattuna esimerkiksi Norjaan ja Ruotsiin.[7] Suurin osa lobotomialeikkaukseen joutuneista oli naisia.[8] Useimmiten leikkaukset olivat niin kutsuttuja Freeman-Wattsin lobotomioita pienin muunnelmin. Neurologi Walter Freeman ja neurokirurgi James Watts kehittivät edelleen Egas Monizin keksimää leikkausta. Heidän menetelmässään potilaan molempiin ohimoihin porattiin reikä, joiden kautta katkaistiin aivojen otsalohkojen ja muiden osien väliset yhteydet.[9]

Lobotomia saapui Suomeen ruotsalaisten välityksellä. Vuoden 1945 lopulla psykiatri Gösta Rylander ja neurokirurgi Olof Sjöqvist vierailivat Lapinlahden sairaalassa, jossa he pitivät esitelmän lobotomian käytöstä. Suomalaisten keskuudessa aiheesta innostuttiin, ja Suomen ensimmäinen psykokirurginen leikkaus suoritettiin seuraavana keväänä Helsingissä Suomen Punaisen Ristin sairaalassa eli nykyisessä Töölön sairaalassa.[9]

Ensimmäinen leikattu oli Lapinlahden sairaalan potilaana ollut keski-ikäinen nainen, joka kärsi harhaluuloista ja masennuksesta. Koska Lapinlahdessa katsottiin, ettei hän parane muuten, hänet lähetettiin Töölöön leikattavaksi. Leikkauksesta vastasi suomalaisen neurokirurgian pioneeri Aarno Snellman, ja se onnistui hyvin. Nainen saatettiin palauttaa Lapinlahteen, josta ilmoitettiin muutaman päivän kuluttua, että hän on muuttunut paremmaksi.[9]

Seuraavina vuosina lobotomiasta keskusteltiin monissa yhteyksissä: suomalaislääkärit kirjoittivat aiheesta muun muassa sellaisissa lehdissä kuin Mielisairaanhoitaja ja Suomen Terveydenhoitolehti, ruotsalaisten esitelmä ilmestyi suomeksi käännettynä ja lobotomia valittiin yksimielisesti Helsingin vuoden 1949 pohjoismaisen psykiatrikongressin pääaiheeksi. 1950-luvun alussa Suomeen suunniteltiin omaa sairaalaa lobotomioita varten, mutta hanke ei kuitenkaan konkretisoitunut.[9]

1950-luvulla suurin osa suomalaisista mielisairaaloista leikkautti potilaitaan. Jos omaa leikkaussalia ei ollut, potilaat lähetettiin esimerkiksi viereiseen yleiseen sairaalaan tai Helsingin yliopistollisen keskussairaalan neurokirurgian klinikalle Töölön sairaalaan. Useimmiten leikkauksista vastasivat Töölön sairaalan neurokirurgit, jotka matkustivat eri sairaaloihin leikkaamaan. Muutamien sairaaloiden potilaita leikkasivat kuitenkin myös sellaiset kirurgit, jotka eivät varsinaisesti olleet neurokirurgeja.[9]

Pääasiassa lobotomialla hoidettiin skitsofreniaan sairastuneita, mutta myös maanis-depressiivisyyteen sairastuneet olivat leikkausten kohteina suhteellisen usein. Lobotomialla ei kuitenkaan pyritty parantamaan sairauksia, vaan lähinnä helpottamaan niiden oireita, kuten ahdistusta, masennusta, pakko-oireita ja rauhattomuutta. Jos ensimmäisellä leikkauksella ei ollut haluttua vaikutusta, potilas saatettiin leikata uudelleen.[9]

Vaikka lobotomia usein mahdollistikin esimerkiksi potilaiden hoitamisen kotona, leikkauksesta seurasi säännöllisesti vakavia komplikaatioita. Psyykkisiin komplikaatioihin kuuluivat muun muassa potilaiden muuttuminen vähemmän oma-aloitteisiksi, heidän emootioidensa laimeneminen sekä se, etteivät he enää osoittaneet mielenkiintoa mihinkään. Potilaat saattoivat olla hyväntuulisia mutta samalla lapsellisia, karkeita käytöksessään ja puheissaan sekä välinpitämättömiä. Muita leikkauksesta seuranneita komplikaatioita olivat muun muassa aivoverenvuoto, keuhkokuume ja aivokalvontulehdus, jotka olivat lobotomian yleisimpiä kuolinsyitä. Vähemmän kohtalokkaita mutta kiusallisia komplikaatioita olivat lämmönnousu, ensimmäisten viikkojen aikana ilmenevä kipu sekä kykenemättömyys rakon ja suolen toiminnan hallitsemiseen. Vaihtelevien arvioiden mukaan 1–29 prosentilla leikatuista potilaista vaivaksi muodostuivat epileptiset kohtaukset.[10]

Suomessa lobotomiaan kuoli arviolta 3–5 prosenttia potilaista. Arvio perustuu Kellokosken sairaalassa, Seinäjoen piirimielisairaalassa ja Töölön sairaalassa leikkauksen seurauksena kuolleiden lukumäärään, mutta on luultavaa, että kuolemia oli muissakin suomalaisissa sairaaloissa saman verran. Leikkaajina olivat useimmiten samat Töölön sairaalan neurokirurgit, ja sillä, missä sairaalassa he leikkasivat, ei liene ollut suurta vaikutusta leikkauskuolleisuuteen. Eri maiden välillä ei näytä olleen merkittävää eroa leikkauskuolleisuudessa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa lobotomiaan kuoli 4–8 prosenttia potilaista, kun taas Isossa-Britanniassa vastaava luku oli kolme prosenttia.[10]

1960-luvulla lobotomioiden määrä romahti. Tämä oli pääasiallisesti 1950-luvun puolivälissä käyttöön saatujen uusien psyykenlääkkeiden ansiota. Toisaalta mielenterveyden ja sen häiriöiden psykologisten ja sosiaalisten puolien kasvava huomioiminen vaikutti osaltaan siihen, ettei lobotomian kaltaisiin biologisiin hoitomuotoihin nojauduttu samassa määrin kuin aiemmin. Vielä 1960-luvulla leikkauksista ei kuitenkaan luovuttu kokonaan; lobotomioita saatettiin edelleen suorittaa silloin, kun lääkkeillä ei ollut vaikutusta potilaaseen. Vuosikymmenen lopulla lobotomia oli kuitenkin pääasiallisesti korvautunut sitä kehittyneemmillä psykokirurgisilla leikkauksilla, joita suoritettiin Töölön sairaalassa 1970-luvun puoliväliin saakka.[9] Viimeinen lobotomialla hoidetuista potilaista, Vakka-Suomen piirimielisairaalasta lähetetty skitsofreeninen nainen, leikattiin joulukuussa 1975 Turun yliopistollisessa keskussairaalassa.[11]

Lobotomioita saatettiin aikanaan suorittaa varsin kevyin perustein. Suomessakin leikattiin muun muassa lapsia ja nuoria – nuorimmat leikatut olivat 12-vuotiaita. Lääkärit uskoivat kuitenkin vilpittömästi, että lobotomia oli potilaan parhaaksi. Leikattu potilas saatettiin siirtää rauhallisemmalle osastolle tai kotiin, kun vaihtoehtona oli loppuelämä mielisairaalassa.[9] Kirurgiset toimenpiteet edellyttivät Suomessa 1950-luvulla yleensä potilaan suostumusta. Lobotomiaan suostumusta ei kuitenkaan kysytty. Tästä huolimatta Valtakunnallinen terveydenhuollon eettinen neuvottelukunta ei suositellut hoitovirheen korvaamista elossa oleville potilaille, koska toiminnan katsottiin olevan sen ajan hoitomenetelmien mukaista ja korvausvaatimus olisi myös jo vanhentunut.[12]

Lobotomian korvasi pääasiassa markkinoille 1950-luvulla tullut antipsykoottinen lääke klooripromatsiini, jota luonnehdittiin kemiallisena lobotomiana.[1]

• Risto Vataja (1995) 'Lobotomia', Suomen Lääkärilehti 59, 1328–1331.
• Risto Vataja (1999) 'Lobotomia. Taustatietoja ja selvitys leikatuista potilaista Suomessa 1946–1969', teoksessa Ilkka Taipale (toim.) Mielen valtaa. Psykiatrian lukemisto, Vantaa: Mielenterveyden keskusliitto, 91–105.
• Ville Salminen (2010) Lobotomia suomalaisessa psykiatriassa 1946–1969, (aate- ja oppihistorian pro gradu) Oulu: Oulun yliopisto.
• Ville Salminen (2011) 'Lobotomy as a psychiatric treatment in Finland', Psychiatria Fennica 42, 110–127.