Linja-auto

Linja-auto eli bussi (latinan sanasta omnibus ’kaikille’[1]) on suurehko auto, jota käytetään kuljettamaan useita ihmisiä ja kaukoliikenteessä yleensä myös rahtia paikasta toiseen. Suomen lain mukaan linja-autolla tarkoitetaan ajoneuvoa, joka on tarkoitettu kuljettajan lisäksi vähintään yhdeksän matkustajan kuljetukseen. Kuljettajan ja enintään viidentoista matkustajan linja-autoa sanotaan pikkubussiksi tai minibussiksi.

BYD K7
Autosan Sancity

Julkisessa liikenteessä olevat linja-autot pysähtyvät ottamaan ja jättämään matkustajia matkakeskuksissa, linja-autoasemilla sekä -pysäkeillä. Ajoneuvon kuljettajaa kutsutaan linja-autonkuljettajaksi.

Linja-auto voi olla myös yksityisessä liikenteessä. Tästä esimerkkinä ovat musiikkiartistien ja puolustusvoimien omassa sisäisessä henkilö- ja laitteistokuljetuskäytössä olevat ja omaan omistukseen hankitut linja-autot.

Historia ja matkustajamäärien kehitys
Benz-Omnibus, 1895

Hevosvetoinen kaupunkilinjavaunu esiteltiin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1662.[2] Sen oli kehitellyt Blaise Pascal kumppaneineen, mutta se oli toiminnassa ainoastaan muutaman vuoden. Linjavaunu tuli käyttöön 1812 Ranskan Bordeaux’ssa ja sen jälkeen Pariisissa 1827, Lontoossa 1829 ja New Yorkissa 1830.

Hevosvetoiset matkavaunut yleistyivät Manner-Euroopan maissa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Enimmäkseen ne välittivät liikennettä kaupunkien välillä, mutta niitä käytettiin myös suurimpien kaupunkien sisäisessä liikenteessä. Paikkakuntien välisessä liikenteessä niiden merkitys kuitenkin väheni rautatieliikenteen kehittyessä.[3]

Ruotsin postilaitos järjesti maan ensimmäisen diligenssilinjan Tukholman ja Ystadin välille vuonna 1830. Linjalla kuljetettiin postin ohella matkustajia. Linja lopetettiin kuitenkin kannattamattomana vuonna 1835. Muutamat yksityisyrittäjät alkoivat kuitenkin joitakin vuosia myöhemmin harjoittaa matkustajien kuljettamista hevosvetoisilla matkavaunuilla, ja myös Ruotsin postilaitos aloitti jälleen postin ohella myös matkustajien kuljettamisen. Ruotsin viimeinen postidiligenssilinja lakkautettiin vuonna 1888 postinkuljetuksen siirryttyä rautateille, mutta Ruotsin maaseudulla viimeiset yksityiset hevosvetoiset linjat lakkautettiin vasta vuonna 1911.[4]

Moottorikäyttöiset linja-autot otettiin käyttöön 1900-luvun alussa. Rahtia ja matkustajia kuljettavia linja-autoja eli seka-autoja käytettiin aikanaan yleisesti. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä linja-autoliikenne kasvoi nopeasti ja monin paikoin syrjäytti rautatie- ja sisävesiliikennettä.

Säännöllisen linjaliikenteen alkuvaiheessa matkatavarat kuljetettiin pääasiassa matkustamon takaosassa. Matkustajien ja tavaran määrän kasvaessa liian suureksi tavaraa kuormattiin myös kattotelineelle ja auton takapuskurin päälle varapyörän ympärille. Linja-autoilla kuljetettiin usein myös polkupyöriä, joita varten kiinnitettiin pyöräkoukut korin takaseinään.[5]

Linja-autojen korkeuden kasvaessa alettiin 1960-luvulla rakentaa autoihin tavaratila akselien väliin lattian alle, jolloin kattotelineistä, joilla matkatavarat olivat olleet alttiina pölylle, sateelle ja lialle, voitiin vähitellen luopua. Samoihin aikoihin myös pyöräkoukut katosivat linja-autoista. Jo aiemmin oli autojen takaosaan takimmaisen istuinrivin alle tehty koko auton levyinen tavaratila. Linja-autojen korirakenteessa siirryttiin puusta teräkseen 1960- ja 1970-lukujen aikana.[5]

Suomessa
Pääartikkeli: Linja-autoliikenne Suomessa
Viinikan Auto Oy:n Soldan-linja-auto vuodelta 1928.

Tiettävästi Suomen ensimmäinen yritys aloittaa linjaliikenne oli vuonna 1827 järjestetty lyhytaikaiseksi jäänyt diligenssi- eli postivaunuliikenne Helsingin ja Turun välillä. Kymmenen vuotta myöhemmin kokeiltiin henkilölinjaliikennettä Pietarista Helsingin kautta Turkuun. Seuraavat linjakokeilut tehtiin vasta 1800-luvun lopulla.[6]

Vuonna 1905 Saksasta hankitulla linja-autolla ajettiin linjaliikennettä Uudenkaupungin ja Turun välillä ja seuraavana kesänä kaupunkiliikennettä Turussa.[6][7] Helsingissä linja-autoliikennettä kokeiltiin ensimmäisen kerran vuoden 1907 aikana.[8] Vuosina 1913–1914 Kotkassa kokeiltiin sveitsiläisellä autolla linja- sekä tilausliikennettä, mutta ensimmäinen maailmansota keskeytti toiminnan.[9] Vuonna 1920 yritettiin kaupunkiliikenteen aloittamista myös Tampereella.[10] Jo varhaisissa yrityksissä olivat nähtävissä useimmat linjaliikenteen peruspiirteistä: maaseudun ja kaupungin välinen asiointiliikenne, rautateiden ja laivojen jatkoyhteydet, kaupunkien sisäinen liikenne ja autojen matkailukäyttö.[11]

Laajempi linja-autoliikenne alkoi Suomessa 1920-luvulla sekä yksityisten että julkisten toimijoiden harjoittamana.[12] Linja-autoliikennöitsijäin Liitto (nykyisin Linja-autoliitto) perustettiin vuonna 1928. Ensimmäiset linja-autoasemat avattiin vuonna 1929 Tampereelle ja Hämeenlinnaan huoltoasemien yhteyteen. Ensimmäinen linja-autoasemaksi suunniteltu rakennus oli Viipurin linja-autoasema vuonna 1932. Vuoden 1933 alussa perustettiin Oy Matkahuolto Ab hoitamaan keskitetysti koko maan asematoimintaa, ja pian asemaverkosto laajeni kattamaan koko maan.[13]

Helsingin Bussiliikenteen Linkker 13LE -täyssähköbussi Rautatientorilla.

Joustavuutensa ja edullisuutensa ansiosta linja-autoliikenne syrjäytti pian kestikievarilaitoksen ja kehittyi kilpailijaksi sisävesien höyrylaivaliikenteelle.[14] Säännöllisen liikenteen alkuvaiheessa linja-autot olivat pitkittäissuuntaisin penkein varustettuja avolavaisia kuorma-autoja. Umpikoreja alettiin rakentaa 1920-luvulla[6], ja erityisesti linja-autokäyttöön suunniteltuja alustoja alkoi tulla markkinoille 1930-luvun lopulla. Linja-autoliikenteestä tuli vuonna 1937 Suomen merkittävin joukkoliikennemuoto sen ohitettua rautatieliikenteen henkilökuljetussuoritteen, ja tuolloin säännöllinen linja-autoliikenne kattoi jo 90 prosenttia maanteistä. Vuonna 1938 käyttöön vihitty Tampereen linja-autoasema oli tuolloin Pohjoismaiden suurin.[13] Vuonna 1939 Suomessa oli 18 yli 20 autoa omistanutta linja-autoyhtiötä .[15]

Talvi- ja jatkosodan aikana suuri osa linja-autoista otettiin puolustusvoimien käyttöön, ja niistä suurin osa muutettiin ambulansseiksi. Sekä talvi- että jatkosodankin aikana linja-autoja otettiin armeijalle noin 1 200 kappaletta. Suuri osa armeijan käyttöön otetuista linja-autoista palautettiin omistajilleen asemasodan aikana.[16] Kotirintamalla ongelmana oli autojen ylikuormitus ja korvaavien polttoaineiden aiheuttamat hankaluudet. Autoja tuhoutui rintamalla ja suurin osa palautetuistakin autoista oli kärsinyt vaurioita.[17] Pula tarvikkeista, polttoaineesta ja kalustosta haittasi linja-autoliikennettä koko 1940-luvun loppupuolen, mutta jo vuonna 1949 saavutettiin liikenteessä sotia edeltänyt taso.[16]

1950-luvulla alkoi syntyä kysyntää vakiovuoroja nopeammalle liikenteelle ja aloitettiin pikavuoroliikenne, joka palveli matkustamista suurempien kaupunkien välillä. Linja-auton alustojen tuontisäännöstely purettiin vuonna 1957.[18] Dieselmoottori syrjäytti bensiinimoottorin uusien linja-autojen voimanlähteenä jo ennen 1950-luvun puoliväliä.[5]Matkailuliikenne linja-autoilla ulkomaille vilkastui 1950-luvun lopulla. 1960-luvulla muuttoliike kaupunkeihin kiihtyi ja kaupunkirakenne hajaantui lisäten joukkoliikenteen tarvetta samalla, kun linja-autoliikenne maaseudulla väheni.[19] Lisääntynyt koululaisten kuljetus kuitenkin mahdollisti maaseudun pysymisen pääosin säännöllisen linja-autoliikenteen piirissä.[14] Pikavuorojen matkustajien vähenemisen vuoksi Linja-autoliitto ja tärkeimpiä pikavuoroliikennöitsijät perustivat ExpressBus-järjestelmän vuonna 1991.[20] Vaatimus linjaliikenteen harjoittamisesta tilausajo-oikeuksien ehtona kumottiin 1990-luvun puolivälissä, jolloin yritykset saattoivat halutessaan keskittyä harjoittamaan tilausliikennettä.[21]

Paikallisliikenteen ja vakiovuoroliikenteen matkustajamäärät ovat Suomessa laskeneet 1970-luvulta lähtien tilausliikenteen puolestaan kasvaessa. Muutos on kiihtynyt erityisesti autoistumisen ja yksityisautoilun lisääntymisen takia. Vuoroja on vähennetty ja lipunhintoja korotettu matkustajien vähentyessä, mutta ei läheskään samassa tahdissa. Eräissä kaupungeissa on kokeiltu menestyksekkäästi lippuhintojen alentamista. Autoistuminen ja kaupunkirakenteen hajautuminen sekä kuntien talousvaikeudet ovat uhkia joukkoliikenteelle koko maassa.

Tekniikka
HelB:n 1990-luvun alun nivelbussin (Carrus-Wiima N 202) sisustusta.
”Routemaster”, kaksikerroksinen lontoolainen bussi.

Linja-autoissa on useimmiten dieselmoottori. Myös bensiinikäyttöisiä linja-autoja on käytössä joissakin maissa. Nykyisin myös maakaasulinja-autot ja nestekaasulinja-autot ovat yleistyneet. Ne ovat ympäristöystävällisempiä kuin dieselbussit. Joissakin paikoissa maailmalla käytetään sähköllä toimivia johdinautoja. Johdinautoissa – eli ”trollikoissa” – käyttövoima saadaan linja-auton yläpuolella kulkevista sähköjohdoista kuten raitiovaunuissa. Pienet linja-autot rakennetaan pakettiautojen pohjalle, kun taas suuret raskaiden kuorma-autojen perustalle. Bussit kuluttavat dieselöljyä autotyypistä ja ajettavasta liikennetyypistä riippuen 20–55 litraa/100 km. Polttoainepihit pikavuorobussit kuluttavat 20 l/100 km hyvissä olosuhteissa ja nivelautot pysähtelevässä kaupunkiliikenteessä 55 l/100 km.

Suurissa linja-autoissa moottori sijaitsee yleensä auton takaosassa. Yksi takamoottorirakennetta ensimmäisinä käyttäneistä valmistajista oli saksalainen Mercedes-Benz 1950-luvulla. Tämä rakennetyyppi yleistyi ensimmäiseksi kaupunki- ja lähiliikenteen autoissa, koska sen ansiosta auton lattiakorkeutta voitiin madaltaa ja siten sujuvoittaa asiakaspalvelua. Taakse sijoitettu moottori voi olla autossa pitkittäin tai poikittain.[22] Pienehköissä autoissa moottori on taas auton etuosassa, mikä rakenne oli 1980-luvulle saakka yleinen suurissakin linja-autoissa. Käytössä on ollut kahden tyyppisiä etumoottorisia linja-autoja: bulldog-mallissa moottori ja kuljettajan paikka ovat etuakselin päällä, ns. hetku-tyypissä taas yhdessä etuoven kanssa etuakselin etupuolella. Jälkimmäinen tyyppi on kuljettajarahastuksen kannalta käytännöllisempi.[5] 1970-luvulla hyvin yleiseksi rakenneratkaisuksi tuli auton keskiosaan, lattian alle sijoitettu niin sanottu makaava moottori ("mahuri)", jolloin melu auton matkustamossa saatiin pienemmäksi. Volvo ja Leyland olivat tuoneet omat keskimoottoriset mallinsa markkinoille jo vuonna 1952, mutta tällaiset autot pysyivät osittain teknisten ongelmien vuoksi pitkään harvalukuisina. Keskimoottoria käyttivät omissa malleissaan myös Sisu ja Vanaja.[22] Tämä moottorityyppi on viime vuosina kuitenkin harvinaistunut; Volvo lopetti keskimoottoristen linja-auton alustojen valmistuksen vuonna 2009.[23]

Linja-autot alkoivat 1970-luvulta lähtien eriytyä käyttötarkoituksen mukaan omiksi tyypeikseen. Perinteisten, ensisijaisesti vakiovuoroille rakennettujen autojen tilalle alettiin tarvita erikseen kaupunki- ja lähiliikenteeseen, pikavuoroille ja tilausliikenteeseen räätälöityjä autoja samaan aikaan kun suurin osa vakiovuoroista alkoi olla jo tehnyt tehtävänsä. 1990-luvulla kaupunkiautoksi vakiintui matalalattiainen bussi, jonka moottori on auton perässä. Kaupunkiautojen kehittämisen suurin haaste on matkustajien mahdollisimman helppo ja sujuva liikkuvuus. Pikavuoroilla on tärkeä rooli myös rahdin kuljetuksessa, mikä edellyttää suuria tavaratiloja. Eniten kuormitetuilla pikavuoroilla käytettävissä autoissa on takaosassa jopa koko auton korkuinen rahtitila. Tilausajoina toteutettavat tilapäiset henkilökuljetukset ovat linja-autoalan kärkituote ja edellyttävät oman erikoisvarustellun kalustonsa. Perinteinen maaseudun vakiovuoroauto on jo käytännössä kadonnut linja-autotyyppi ja vielä jäljellä olevia maaseutuvuoroja ajetaan pääasiassa pikkubusseilla.[24]

Suomessa linja-auton suurin sallittu ajonopeus on vuoden 1993 alussa voimaan tulleen ajoneuvoasetuksen mukaan pääsääntöisesti 80 km/h. Linja-auto saa kuitenkin ajaa 100 km:n tuntinopeudella, mikäli se on katsastuksessa hyväksytty käytettäväksi suuremmalla ajonopeudella, siinä on lukkiutumattomat jarrut, turvavyöt kaikilla istumapaikoilla ja 100 km/h:n tunnus auton takaosassa eikä siinä ole seisovia matkustajia. Turvavöiden käyttö linja-autossa on pakollista, mikäli sellaiset on autoon asennettu. Sellaisessa linja-autossa, jota ei käytetä yli 80 km/h:n ajonopeudella (pääosin kaupunki- ja lähiliikenteen linja-autot sekä vanhat autot), ei vaadita turvavöitä.

Useissa suurissa kaupungeissa kuten Tampereella, Tukholmassa ja Tallinnassa käytetään kaksiosaisia nivelbusseja, joihin mahtuu yleensä noin 100 matkustajaa. Suuriin nivelbusseihin sekä tuplaniveliin mahtuu jopa 200 matkustajaa, mutta niihin tarvitaan erikoislupalähde?. Nivelbussien tekniikka on normaalibusseja kalliimpaa ja niissä ei ole kovin montaa ylimääräistä istumapaikkaa verrattuna huomattavasti edullisempiin telibusseihin. On myös niin kutsuttuja midibusseja, joita on Tampereella kaksi ja Helsingissäkin ollut pari kappaletta. Ne ovat lyhyitä ja liikennöivät usein asiointilinjoilla.

Linja-autojen merkitys liikenneverkossa
Nivelbussi (Solbus Solcity 18) Puolassa Wrocławin kaupungissa. Nivelen ansiosta pitkä bussi kääntyy helpommin, mutta sen tekniikka on jonkin verran kalliimpaa.

Monet pienet kaupungit ja kylät, jotka olivat viime vuosikymmeniin asti rautatien varassa, liikennöidään nykyään ainoastaan linja-autoilla. Linja-autoreitit täydentävät rautateitä tarjoamalla yhteyksiä paikkakunnille, joille ei pääse junalla. Aikaisemmin matkustajia riitti niin paljon, että junat ja bussit kilpailivat verisesti ja niiden terminaalit sijaitsivat kaukana toisistaan. Nykyään autoistumisen tuoman matkustajakadon myötä yhteistyötä on ollut pakko lisätä ja hyödyntää kummankin liikennemuodon hyviä puolia. Kaukojunien ja kaukoliikenteen linja-autojen välisiä vaihtoja on helpotettu rakentamalla matkakeskuksia.

Vuorotyypit

Linja-autoliikenne muodostuu paikallis-, tilaus- ja kaukoliikenteestä. Kaukoliikenne jakautuu edelleen vakiovuoroihin ja pikavuoroihin.

Vakiovuoro on maaseudulla ja kaupunkien välillä ajava vuoro, joka pysähtyy pienemmissä kylissä ja tarvittaessa kaikilla reitin varrella olevilla pysäkeillä.[25] Vakiovuororeittien pituus vaihtelee 10 kilometristä jopa satoihin kilometreihin.

Pikavuoroja ajetaan keskikokoisten ja isojen kaupunkien välillä, ja ne pysähtyvät vain merkityillä pikavuoropysäkeillä.[25] Pikavuoro voi kuljettaa matkustajien lisäksi rahtia. Pitkillä yhteysväleillä voi kulkea myös erikoispikavuoroja, jotka ajavat nopeammin ja mahdollisimman suoraan päätepisteeseen pysähtymättä pienemmissä kaupungeissa reitin varrella.lähde?

Valmistajia
Pääartikkeli: Luokka:Linja-autonvalmistajat

Entisiä

Nykyisiä
  • Setra
  • Ursus Bus
  • Volvo Buses
  • Scania
  • Mercedes-Benz buses

Katso myös

Lähteet
  • Kurkinen, Jari: Suomen autokoriteollisuuden historia. Helsinki: Autokoriteollisuus ry, 2001. ISBN 978-952-91-3987-3.
  • Levä, Kimmo (toim.): Maantien ässät: linja-auto 100 vuotta Suomessa (Mobilia-vuosikirja 2005). Kangasala: Mobilia, 2005.

Viitteet
  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 88. WSOY, 2005. ISBN 951-0-27108-X.
  2. Linja-autot Yle - Elävä arkisto. 27.05.2010. Viitattu 15.9.2018.
  3. Yrjö Raevuori: Linja-autoliikenteen vaiheet, s. 11. Helsinki: Linja-autoliitto, 1948.
  4. Raevuori 1948, s. 11–13.
  5. Tom Rönnberg: Linja-autojen mukavuus paranee ja merkkikirjavuus vähenee. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 58–64. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  6. Linja-autoliikenteen alku: hevosella ja häpeällä matkaan, teoksessa Mäki, Aki: Pois alta, auto tuloo, Eteläpohjalaisen autoilun ja autokaupan varhaishistoriaa, s. 135–137. Jyväskylä: Etelä-Pohjanmaan Autoalan Liikkeiden Yhdistys ry, 1997.
  7. Jukka Marttila: Linja-auton horjuvat alkumetrit. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 24–30. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  8. U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1982, s. 29. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. ISBN 951-99459-8-9.
  9. Marttila 2005.
  10. Ossi Säpyskä: Pirkanmaan autoliikenteen vaiheet, s. 9. Pirkanmaan autoalan veteraanit ry, 1988, Tampere.
  11. Tapani Mauranen: Koko kansan kulkuväline: Linja-autoliitto 70 vuotta. Bussiammattilainen 3/1998, s. 10–14.
  12. Olli J. Ojanen: Linja-autot, s. 149. Helsinki: Kustannus Oy Alfamer, 2002. ISBN 952-5089-70-3.
  13. Matti Viitaniemi: Viiksi-Voortista virtaviivalinjuriin. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 31–37. Mobilia-säätiö, 2005, Kangasala.
  14. Mauranen 1998.
  15. Mikola 1984, s. 139.
  16. Martti Piltz: Sota-ajan linja-autot. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 39–45. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  17. Lammer 2001, s. 14
  18. Timo Lehtonen: Oudoissa merkeissä: pula-ajan linja-autot (Lehtonen I). Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 46–55. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  19. Timo Lehtonen: Katurin vuosikymmen (Lehtonen II). Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 65–73. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  20. Vesa Palmu: Pikavuoroauto ExpressBusiksi. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 82–89. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  21. Pekka Paloranta: Linjurista charterbussiksi. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 74–81. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  22. Lehtonen II, 2005.
  23. Bussiammattilainen 1/2010, s. 20. Linja-autoliitto.
  24. Vesa Palmu: Tulevaisuuden linja-auto 1950-luvun ja 1990-luvun automiehen silmin. Ken ties... – tulevaisuuden teemat: Mobilia-vuosikirja 1995, s. 47–55. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1995.
  25. Tietoa linja-automatkustajille 4.6.2012. Pohjolan Matka. Arkistoitu 2.10.2013. Viitattu 28.9.2013.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.