Liikunta

Liikuntaedellytysten tarjoaminen on suurelta osin kuntien vastuulla oleva palvelu, jonka toteuttamisesta vastaavat useat eri hallinnonalat (liikuntatoimi, opetus- ja kulttuuritoimi, sosiaali- ja terveystoimi, yhdyskunta- ja ympäristötoimi jne.) Varsinaisista liikuntapaikoista kuntien omistuksessa on noin 70 prosenttia. Kunnat myös tuottavat liikuntapalveluja ja järjestävät toimintaa liikunta- ja urheiluseurojen ohella. Kunnat tukevat seuroja ja muita liikuntatoimintaa järjestäviä yhdistyksiä suorilla yleis- tai erityisavustuksilla sekä subventoimalla liikuntapaikkojen käyttömaksuja tai tilavuokria. Kunnat ohjaavat alueensa päivähoidon, koulujen ja oppilaitosten liikunnanopetusta sekä lasten aamu- ja iltapäivätoimintaa. Liikunta on Suomen koulujen pakollisia oppiaineita.

Kunnat rahoittavat liikuntapalvelunsa pääosin omilla verotuloillaan. Asiakasmaksujen merkitys liikuntapalveluissa on pieni. Kunnat saavat opetus- ja kulttuuriministeriöltä valtionosuutta liikuntatoiminnan käyttökustannuksiin asukasluvun mukaan sekä harkinnan mukaan tukea liikuntapaikkojen rakentamiseen ja peruskorjaukseen. Opetus- ja kulttuuriministeriö tukee liikuntaa veikkausvoittovaroista avustamalla valtakunnallisia ja alueellisia liikuntajärjestöjä, liikunnan tutkimus- ja kehittämishankkeita sekä arvokisojen järjestämistä.

Liikunnan edistäminen yhteiskunnan eri tasoilla on osa hallinnonaloja yhdistävää hyvinvointipolitiikkaa. Valtio tuki opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan kautta liikuntaa 162 miljoonalla eurolla vuonna 2017. Tästä 154 miljoonaa euroa oli rahapelitoiminnan tuottoa. Tuesta liikuntapaikkarakentamiseen ja muuhun saavutettavuuteen kohdistui noin 35 miljoonaa euroa, liikunnan kansalaistoimintaan ja urheiluun 63 miljoonaa, väestön liikunnan edistämiseen, joka sisälsi myös kuntien valtionosuuden, 28 miljoonaa sekä osaamiseen ja tietopohjaan mukaan lukien liikunnan koulutuskeskukset 28 miljoonaa.[23]

Kotitalouksien liikuntapalveluihin, -välineisiin ja -tarvikkeisiin käyttämien kulutusmenojen suuruus ilman harrastuspaikoille menemiseen liittyviä matkustuskustannuksia tai yhdistysten jäsen- ja muita maksuja oli noin 780 miljoonaa euroa nykyrahassa vuonna 2012. Kasvu kotitaloutta kohti oli kuudessa vuodessa 10 %.[24] Todellisia kokonaiskuluja tilastointitapa ei mahdollista. Erään arvion mukaan suuruusluokka olisi 2 miljardia euroa vuodessa.[25] Kotitalouden käytettävissä olevat menot on liikuntakulutusta eniten selittävä taustatekijä, mutta myös koulutuksella on riippumaton kulutusvalintoja selittävä vaikutus.[26] Urheilijoiden liikuntakulutusmenoja kasvattavat harrastamisen useus ja tavoitteellisuus sekä valmennuksen ammattimaisuus.[27]

On esitetty, että liikuntaharrastamisen kustannukset ovat yksi lasten harrastamiseen vaikuttava tekijä ja että hinta on ongelma, koska asia liittyy terveyseroihin. Toisaalta on muistutettu, että harrastamisen hintakeskustelu koskee lähinnä tavoitteellista kilpaurheilua, ei kaikkea liikuntaa.[28] Liikuntaa harrastaa 88 % 6–29-vuotiaista, mutta urheiluseurassa liikkuu vain puolet hyvätuloisten ja kolmannes huonotuloisten perheiden lapsista.[29]

Kunnat käyttävät Kuntaliiton arvion mukaan vuodessa yli 800 miljoonaa euroa liikuntatoimeen. Menot sisältävät mm. liikuntapaikkojen rakentamisen ja ylläpidon sekä liikunnanohjaamisen ja hallinnon kulut. Liikuntatoimet työllistävät 5000 henkilöä.[30]

Valtion osuus liikunnan menoista on vuositasolla noin 150–160 miljoonaa euroa. Rahat eivät ole verovaroja vaan lähes kokonaisuudessaan veikkausvoittovarojen jakoa edunsaajille eli mm. kunnille ja liikuntajärjestöille. Summasta huippu-urheilun osuus on 11,8–40 miljoonaa euroa. Summa riippuu siitä, mikä kaikki tulkitaan huippu-urheiluksi ja missä määrin yleisiä kustannuksia on mielekästä laskennallisesti jyvittää huippu-urheiluun. Alin luku on huippu-urheilun talousarviorivin loppusumma valtion liikuntabudjetissa.[31] Valtionavustusten lisäksi liikuntaa rahoitetaan valtionosuuksina: vuonna 2020 kunnat saavat valtiolta noin 20 miljoonaa euroa ja liikunnan koulutuskeskukset noin 17 miljoonaa euroa.[32]

Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö vastaa valtionhallinnossa liikunnan ja urheilun edellytysten luomisesta sekä liikuntapolitiikan yhteensovittamisesta. Liikuntapolitiikan strategiset linjaukset sovitaan hallitusohjelmassa sekä erillisissä ohjelmissa. Muita lähtökohtia ovat kansallinen lainsäädäntö, kuten liikuntalaki, sekä kansainväliset Suomea sitovat sopimukset.[33]

Opetus- ja kulttuuriministeriö painottaa liikunnan merkitystä väestön hyvinvoinnille ja terveydelle sekä sen roolia kansalaisyhteiskunnan ja osallisuuden vahvistamisessa. Ministeriö tukee eettisesti kestävää ja kansainväliseen menestykseen tähtäävää huippu-urheilua. Poikkihallinnollisuuden edistämiseksi opetus- ja kulttuuriministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat asettaneet terveyttä ja hyvinvointia edistävän liikunnan ohjausryhmän. Sen linjausten mukaisesti tavoitteena on, että suomalaiset liikkuvat enemmän ja istuvat vähemmän.[33]

Liikuntalain määrittelemien liikunnan ja urheilun eettisten periaatteiden toteutumista ohjataan mm. liikuntaa edistävien järjestöjen valtionapukelpoisuutta ja valtionavustuksen määrää harkittaessa.[33]

Valtioneuvosto nimeää eduskunnan toimikaudeksi liikuntaneuvoston. Se on asiantuntijaelin, joka käsittelee laajakantoisia ja periaatteellisesti tärkeitä asioita ja arvioi valtionhallinnon toimenpiteiden vaikutuksia liikunnan alueella sekä tekee esityksiä ja antaa lausuntoja.[34]

Liikuntapolitiikka otettiin käsitteenä käyttöön Suomessa 1960-luvulla. Sillä oli tarkoitus korvata ryvettynyt urheilupolitiikka ja toisaalta nostaa ala omaksi yhteiskuntapoliittiseksi lohkokseen.[35]

Urheiluseurat ovat pääsääntöisesti yhdistyksiä, jotka syntyvät jäsentensä sopimuksesta urheilun harrastamista tai edistämistä varten. Oikeuskelpoisia ovat rekisteröidyt yhdistykset.[36] Urheiluseurat voivat olla monilajisia mutta yhä useammin erikoisseuroja eli niissä harrastetaan yhtä lajia. Monilajisissa seuroissa eri lajit voivat olla järjestäytyneitä jaoksiksi, joilla on oma hallinto ja talous. Patentti- ja rekisterihallitus on luokitellut kaksi kolmasosaa yhdistysrekisterissä olevista yhdistyksistä. Näistä 13 578 luettiin urheilu- tai liikuntayhdistyksiksi vuonna 2018.[37] Kunnallisten järjestelmien kautta operoi noin 6000–7000 urheiluseuraa.[38]

Urheiluseuroiksi kutsutaan toisinaan myös osakeyhtiömuotoisia yrityksiä, joiden tarkoitus lähtökohtaisesti on tuottaa voittoa omistajilleen. Näitä ovat nykyään etenkin useiden palloilulajien pääsarjojen seurat. Muutos kansalaistoiminnasta yritystoiminnaksi tapahtui Suomessa etenkin 1990-luvun aikana.[39]

2000-luvulla tehtyjen tutkimusten perusteella aikuisista 10–20 % osallistui urheiluseurojen toimintaan, eri ikäisistä lapsista enimmillään jopa puolet ikäluokasta.

Vapaaehtoistyötä urheilun parissa on tehnyt 7–17  % suomalaisista.[40]

Liikuntalain (390/2015) tavoitteena on edistää eri väestöryhmien mahdollisuuksia liikkua ja harrastaa liikuntaa, väestön hyvinvointia ja terveyttä, fyysisen toimintakyvyn ylläpitämistä ja parantamista, lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä, liikunnan kansalaistoimintaa mukaan lukien seuratoiminta, huippu-urheilua, liikunnan ja huippu-urheilun rehellisyyttä ja eettisiä periaatteita sekä eriarvoisuuden vähentämistä liikunnassa. Tavoitteen toteuttamisessa lähtökohtina ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat sekä ympäristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys.

Liikuntalaissa liikunta on määritelty tarkoittamaan kaikkea omatoimista ja järjestettyä liikunta- ja urheilutoimintaa paitsi huippu-urheilua.

Liikuntalaki on puitelaki. Sillä täsmennetään eri viranomaisten toimivaltaa ja tehtäviä liikunnan suhteen. Laki sisältää lisäksi viittauksia muuhun lainsäädäntöön ja määrittelee mm. että kunnan hoitaessa liikuntalain mukaisia tehtäviä se ei toimi kilpailutilanteessa markkinoilla.

Liikunta sai virallisen aseman myös Euroopan unionissa vuonna 2009, kun Lissabonin sopimus astui voimaan.[41] Urheilulla on unionissa niin sanottu pehmeä toimivalta. Urheilusta päätetään jäsenvaltioissa, mutta urheilun asema on virallinen unionin päätöksenteossa. Unionin tasolla voidaan toteuttaa liikunnan ja urheilun tukitoimia sekä toimintaohjelmia. Urheilu on osa Lissabonin sopimuksen artiklaa 165. Artiklassa mainitaan tapauskohtaisesti tulkittavat urheilun erityispiirteet, vapaaehtoisuuteen perustuvat rakenteet sekä yhteiskunnallinen ja kasvatuksellinen tehtävä. Artiklassa 6 korostetaan EU-jäsenvaltioiden roolia ja unionin tuki- ja täydennystoimia urheilun alalla. EU:ssa urheilun erityispiirteisiin kuuluvat urheilujärjestöjen itsenäisyys, urheilun omien sääntöjen huomiointi ja urheilun pyramidirakenne ruohonjuuritasolta huippu-urheiluun sekä näiden välillä toimiva solidaarisuus.