Liikenneturvallisuus Suomessa

Liikenneturvallisuus Suomessa on jonkin verran heikompaa kuin liikenneturvallisuuden huippumaissa, Ruotsissa, Hollannissa, Isossa-Britanniassa ja Norjassa.[1] Vuonna 2013 Suomen tieliikenteessä kuoli 258 ihmistä[2]. Edellisen vuoden lukema oli 235 ihmistä, mikä oli 2000-luvun pienin kuolonuhrien määrä. Loukkaantuneita oli tällöin 5 490 ihmistä. Tieliikenneturvallisuus on parantunut huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana, vaikka ajokilometrit ovat kasvaneet. Liikenteen moninkertaistumisesta huolimatta etenkin liikenneonnettomuuksien vakavat seuraukset ovat selvästi vähentyneet, mitä ilmentää esimerkiksi onnettomuuksissa kuolleiden määrän lasku 1970-luvun alun yli tuhannesta alle viiteen sataan 1990-luvulla ja jopa alle kolmeensataan vuodessa 2000-luvulla. 1970-luvun, 1990-luvun ja vuonna 2008 alkaneiden talousvaikeuksien jälkeen kuolemaan johtaneiden onnettomuuksien määrä laski merkittävästi.

Liikenneturvallisuus on yhteispeliä, linja-auto Helsingin Rautatientorilla kiitämässä punaisia valoja päin
Onnettomuus Kehä I:llä Helsingissä 2006

Vaikuttavia tekijöitä

Liikenneviraston 2013 tekemässä selvityksessä verrattiin Suomea tiekuolemariskiltään pienimpiin maihin, eli Ruotsiin, Britanniaan ja Hollantiin. Suomessa oli välillä 2006–2010 kuollut ajokilometreihin nähden noin 10% enemmän ihmisiä. Rautatieliikenteessä ero oli paljon suurempi, mutta kuitenkin vain 0,34 per miljoona matkustuskilometriä vuodessa.[1]

Turvavyö

Turvavyön käyttöetupenkillä oli ajanjaksolla 4 %-yksikköä vähäisempää. Takapenkillä sen sijaan 3 %-yksikköä yleisempää.[1]

Kypärä

Kypärän käyttö niin moottoripyöräilijöillä, mopedisteilla, kuin pyöräilijöillä oli suunnilleen yhtä yleistä.[1]

Alkoholi

Rattijuopumusten määrä ei ollut Suomessa isompi, kuin muissa maisa keskimäärin. Verrokkimaista Britanniassa se oli yli kymmenkertainen. Verrokkimaista Hollannissa yleinen raja oli sama kuin Suomessa eli 0,5 ‰, mutta alle 20-vuotiaille ja vuodesta 2011 lukien rikkomuksen uusijoille 0 ‰. Ruotsissa yleinen raja oli 0,2 ‰ ja Britanniassa 0, ‰.

Liikennejuopumusonnettomuuksissa kuolleiden osuus oli Suomessa 3,2 %-yksikköä verrokkimaita korkeampi. [1]

Nopeusrajoitukset

Eri tieluokkien nopeusrajoitukset eivät merkittävästi poikenneet vertailumaitten kesken. Vain Suomessa oli käytössä alennetut nopeudet talvisaikaan.[1]

Liikenneturvallisuustyön historiaa Suomessa

Moottoriliikenteen alkuaikoina, ennen ensimmäistä maailmansotaa, autoihin ja moottoripyöriin suhtauduttiin yleisesti myönteisesti, koska ne olivat lähinnä ihmetystä herättäviä laitteita, jotka eivät uhanneet ketään tai kenenkään toimeentuloa. Kun moottoriliikenne alkoi 1920-luvulla horjuttaa vanhoja kaavoja liikkumisesta ja tavarankuljetuksesta, syntyi ennakkoluuloja ja vaatimuksia sen kehityksen rajoittamisesta. Liikenneonnettomuudet katsottiin rikoksiksi ja ensimmäiset liikennevakuutukset määrättiin pakollisiksi lähinnä kansalaisten suojaamiseksi. Kun 1930-luvulla kävi selväksi, ettei moottoriliikenne ollut ohimenevä ilmiö, vaan keskeinen osa yhteiskunnan toimintaa, useimmat alun perin rajoituksiksi tarkoitetut määräykset muuttuivat sisällöltään positiivisiksi ja tieliikennekulttuuria palveleviksi.[3]

Liikennekulttuurikomitea

Vuotta 1929 voidaan pitää organisoidun liikenneturvallisuustyön syntymävuotena Suomessa. Maaseudun Autoliiton (MAL) aloitteesta perustettiin Liikennekulttuurikomitea, joka aloitti toimintansa 26. syyskuuta 1929. Komiteassa olivat edustettuina MAL:n lisäksi muiden muassa Suomen Automobiiliklubi, Yleinen Autoliitto, Kouluhallitus, Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö ja Maalaiskuntien Liitto. Ensimmäisenä toimintavuotenaan komitea keskittyi pääasiassa luomaan liikenneturvallisuustyölle suuntaviivoja ulkomailta hankittujen mallien avulla. Liikennekulttuurikomitean puheenjohtajana oli koko sen toiminta-ajan päätoimittaja L. M. Viherjuuri. Komitea pyrki muun muassa kiinnittämään viranomaisten huomiota erilaisiin liikenneturvallisuuden kannalta tärkeisiin epäkohtiin. Liikennekulttuurikomitean työtä haittasi koko sen historian ajan käytettävissä olleiden varojen puute.[4]

Tieliikenneonnettomuuksien tilastointi alkaa

Vuonna 1930 eduskunta hyväksyi ponsiehdotuksen onnettomuustilanteiden selvittämisestä ja osoitti siihen erityismäärärahan. Sosiaaliministeriöön perustettu tilastotoimisto alkoi vuonna 1931 kerätä tietoja tieliikenneonnettomuuksista, ja näin saatiin liikenneturvallisuustyölle asiallinen tietopohja.[5] Vuoden 1931 aikana todettiin sattuneen 3 267 poliisin tietoon tullutta liikenneonnettomuutta, joissa oli kuollut 119 ja loukkaantunut 1 047 ihmistä.[6]

Koko maan kattavan tilaston antamat tiedot järkyttivät ennakkokäsityksiä monella taholla. Ensinnäkin koko hanke oli käynnistynyt raittiusväen painostuksesta; he olettivat alkoholin osoittautuvan pääsyyksi onnettomuuksiin. Heidän pettymyksekseen alkoholi oli osatekijänä vain noin seitsemässä prosentissa kaikista tapauksista. Autoilijat puolestaan olivat odottaneet, että pääosa onnettomuuksista olisi ollut muiden aiheuttamia. Heidän yllätyksekseen ylivoimaisesti suurin onnettomuustyyppi oli moottoriajoneuvojen yhteenajo. Ojaanajot sekä törmäykset jalankulkijoihin, pyöräilijöihin, hevosajoneuvoihin ja eläimiin jäivät yhteensäkin pienemmiksi. Kolmanneksi tulokset tuottivat ikävän yllätyksen myös niille, jotka olivat uskoneet onnettomuuksia sattuvan vain harvoille "vikapäille". Tähän liittyi uskomus siitä, että onnettomuudet olivat oppirahaa, joka oli maksettava liikennekulttuuriin totuttelusta. Tilasto osoitti, että "vikapäitä eivät suinkaan ole jotkut häikäilemättömät tai rikolliset ihmistyypit, vaan ihmiskunnan suuri enemmistö yleensä säätyyn tai sukupuoleen katsomatta", kuten tuloksiin perehtynyt autoilujärjestön edustaja tiivisti. Onnettomuuksien torjunnassa nähtiin tarpeellisiksi monet toimet lainsäädännön, tiestön kehittämisen, koulutuksen ja valistuksen sekä valvonnan tahoilla. Onnettomuudet eivät myöskään olleet itsestään korjautuva ylimenokauden haitta, vaan niiden torjumiseksi oli tehtävä jatkuvaa ja pitkäjänteistä työtä.[5]

TALJA ja Liikenneturva

Vuonna 1935 perustettiin Tapaturmantorjuntayhdistys, jonka päätehtäväksi tuli työturvallisuuden edistäminen. Kun Liikennekulttuurikomitea liittyi siihen vuonna 1938, syntyi Tapaturmantorjuntayhdistyksen liikennejaos, joka yleisesti tunnettiin nimilyhenteellä TALJA. Tapaturmantorjuntayhdistyksen liikenneturvallisuusneuvosto piti ensimmäisen kokouksensa 22. toukokuuta 1939, ja myöhemmin tuo päivämäärä on nimetty Liikenneturvan vuosipäiväksi.[7]

TALJAn rahoituspohjan vakiinnuttua sen toiminta laajeni nopeasti. Se pyrki kehittämään liikenneturvallisuutta kampanjoinnilla, järjestämällä erilaisia kursseja, koulutustilaisuuksia ja tempauksia, laatimalla kunnille liikenneturvallisuussuunnitelmia sekä kiinnittämällä huomiota ajoneuvojen turvallisuuteen. TALJAn aloitteesta järjestettiin vuonna 1962 kolmen läänin alueella Etelä-Suomessa niin kutsuttu kattonopeuskokeilu, jolla tutkittiin nopeusrajoitusten vaikutusta liikenneturvallisuuteen.[8] Samaan aikaan aloitettiin kampanjointi turvavöiden saamiseksi autoihin ja niiden käytön lisäämiseksi.[9]

1970-luvulle tultaessa ilmeni, ettei Tapaturmantorjuntayhdistys kyennyt toimintakenttänsä laajennuttua selviytymään sille uskotuista tehtävistä. Vuonna 1971 perustettiin TALJAn työn jatkajaksi Liikenneturva ry, joka muuttui eduskunnan hyväksymän lain nojalla julkisoikeudelliseksi yhteisöksi vuoden 1974 alussa.[10]

Vuoden 1972 uudenvuodenpuheessaan presidentti Urho Kekkonen kiinnitti vakavaa huomiota siihen, että Suomessa kuolee liikenteessä autojen määrään suhteutettuna kaksi kertaa niin paljon ihmisiä kuin Ruotsissa. Hän ehdotti muun muassa nopeusrajoitusten tiukentamista. Televisiotoimittaja Hannu Karpo konkretisoi liikenneuhrien vuotuista määrää tietoiskulla, jossa 1 163 ihmistä makasi maantiellä kuolleen näköisinä.[11]

Lintu

Liikenne- ja viestintäministeriö, Tiehallinto ja Ajoneuvohallintokeskus rahoittavat Liikenneturvallisuuden pitkän aikavälin tutkimus- ja kehittämisohjelmaa (Lintu). Se käynnistettiin keväällä 2002 ja sitä tuetaan 350 000 – 400 000 eurolla vuodessa.[12] Ohjelman tarkoitus on parantaa liikenteen turvallisuutta etenkin pitkällä aikavälillä erilaisten tutkimusten ja selvitysten avulla siten, että valtioneuvoston asettamat liikenneturvallisuustavoitteet saavutettaisiin. Vuosina 2003–2005 toiminut liikenneturvallisuusasioiden neuvottelukunta laati vuosille 2006–2010 liikenneturvallisuussuunnitelman, jonka tavoitteena on, että vuonna 2010 tieliikenteessä kuolisi enää 250 ihmistä vuodessa.[13]

Kuolleet ja loukkaantuneet liikenneonnettomuuksissa

Taulukossa kuolleiden määrä on tarkka, mutta loukkaantuneiden määrä riippuu muun muassa käytetystä tilastointikriteeristä, joka on vaihdellut (esimerkiksi vaikea vamma merkitsee nykyään kolmen päivän sairaalassaoloa peittäen pysyvään vaikeaan vammaan johtaneiden uhrien luvun).[14]

Onnettomuustilastoa on Suomessa pidetty vuonna 1931 ja vuodesta 1935 viiden vuoden välein sekä vuosittain alkaen 1960.

Poliisin tietoon tulleet kuolemaan ja loukkaantumiseen johtaneet onnettomuudet[14]

vuosi kuolleet loukkaantuneet
1931 113 828
1935 142 1 234
1940 181 782
1945 275 1 161
1950 365 2 614
1955 476 4 915
1960 729 7 325
1961 750 8 633
1962 777 9 187
1963 855 9 410
1964 899 10 261
1965 976 11 245
1966 1 017 10 511
1967 890 10 682
1968 860 9 886
1969 929 10 439
1970 973 10 466
1971 1 041 10 424
1972 1 072 10 481
1973 980 10 415
1974 779 9 580
1975 842 9 495
1976 724 7 906
1977 636 7 652
1978 557 6 444
1979 582 6 356
1980 514 6 276
1981 518 6 655
1982 525 6 877
1983 541 7 132
1984 488 7 055
1985 499 7 260
1986 612 8 166
1987 542 8 114
1988 590 8 979
1989 677 9 005
1990 583 9 592
1991 570 8 804
1992 541 7 341
1993 434 5 713
1994 423 5 822
1995 411 7 401
1996 355 6 919
1997 391 6 589
1998 367 6 535
1999 391 6 606
2000 354 6 279
2001 386 6 065
2002 367 5 829
2003 346 6 561
2004 323 6 444
2005 343 6 679
2006 324 6 404
2007 349 6 308
2008 321 6 560
2009 255 6 159
2010 241 5 831
2011 273 6 135
2012 235 5 490

Lähteet

Yleiset lähteet

Viitteet
  1. Miksi tieliikenteen turvallisuus Suomessa ei ole parhaiden maiden joukossa? Liikennevirasto. Viitattu 8.12.2015. (suomeksi)
  2. Tieliikenneonnettomuuksissa kuolleet, tammi - joulukuu 2013. Tilastokeskus
  3. Kimmo Levä (toim.): Kammella käyntiin: Mobilia-vuosikirja 1992, s. 105. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1992.
  4. Esko Salovaara: Talja – Liikenneturva 1935–1973, s. 28–30. Helsinki: Liikenneturva, 1976. ISBN 951-9431-00-4.
  5. Levä (toim.), 1992, s. 107.
  6. Salovaara 1976, s. 23.
  7. Salovaara 1976, s. 32.
  8. Salovaara 1976, s. 108.
  9. Salovaara 1976, s. 135.
  10. Salovaara 1976, s. 217.
  11. Lempinen, Olavi: Siitä on 50 vuotta. Tekniikan Maailma, 25.4.2022. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 25.4.2022.
  12. Tutkimusohjelman sisältö Liikenne- ja viestintäministeriö. Arkistoitu 8.2.2005. Viitattu 27.10.2007. (suomeksi)
  13. Tieliikenteen turvallisuus 2006–2010, s. 5
  14. Tieliikenneonnettomuudet (Arkistoitu – Internet Archive) Liikenne ja matkailu, Tietokanta: PX-Web Statfin, Tilastotietokannat, Tilastokeskus

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.