Liikenne

Teollinen vallankumous toi maaliikenteeseen ensimmäiset parannukset sitten rattaiden keksimisen. 1800-luvulla rautatie nopeutti maaliikennettä ja mahdollisti suurempien ja painavampien rahtiyksiköiden kuljettamisen. 1900-luvun polttomoottoriliikenne tavallisilla teillä levitti liikenteen kattamaan myös syrjäisemmät kolkat ja mahdollisti spontaanimman tavara- ja henkilöliikenteen. 1900-luvun toinen uutuus lentokone lisäsi lähinnä liikenteen nopeutta ja hivenen myös kuljetusmatkojen pituutta. Nykymuotoinen tehokas liikenne mahdollistaa teollisuuden äärimmäisen erikoistumisen. Tuotetta voidaan valmistaa yhdessä ainoassa paikassa ja liikenteen avulla kuljettaa ja jakaa maailmanlaajuisesti.

Tietoliikenteen historian voidaan katsoa alkavan kirjoitustaidon kehittymisestä, sillä se teki tiedosta hyödykkeen, jota voitiin kuljettaa ja kaupata. Aina lennättimen keksimiseen saakka tietoliikenne oli riippuvainen muun liikenteen nopeudesta. Lennätin nopeutti tietoliikenteen nykytasolle mutta salli vain vähän ja lyhyitä viestejä. Puhelin toi mukaan puheliikenteen. Tietoliikenteen kolmas käännekohta on meneillään, ja siinä volyymi ja kantavuus eli välityskyky paranevat edelleen muun muassa radion, television ja Internetin ansiosta.

Maailmanlaajuisen tietoverkon eli Internetin tietoliikenteessä ei ole merkittäviä nopeusrajoituksia, ja volyyminrajoitukset ovat myös vähenemässä. Tietoverkon ulkopuolella on kuitenkin suuri määrä ihmisiä, mikä pienentää erityisesti internetin kattavuutta. Valtiollinen tietoliikenteen rajoittaminen on useimmissa maissa vähentynyt minimaaliseksi.

Tavara- ja henkilöliikenne on nopeutunut paljon, eikä merkittävää lisänopeutta ole näkyvissä. Liikenteen määrän kasvu aiheuttaa lähiliikenteessä ruuhkautumista. Lisäksi suuren volyymin liikenteen vaatimat suuret resurssit ja vaikutukset ympäristöön rajoittavat liikenteen lisääntymistä. Kun liikenteen valtiollisia rajoituksia vähennetään, mahdollistaa koko maapallon kattava nopea, laajakapasiteettinen ja kattava liikenneverkko muun muassa nykyisen globalisaation.

Euroopassa ihmisten vuorokaudessa kulkema matka on kasvanut yhdestä kilometristä 40–50 kilometriin henkilöä kohti 1900-luvun alusta. Tästä 70–80 % taitetaan tätä nykyä henkilöautoilla.[16]

Maankäyttö vaikuttaa liikenteeseen ja liikennesuunnittelu maankäyttöön.[17]

Myös asumistiheyden ja liikennemuotojen välillä on yhteys. Asumistiheys määritellään laskemalla kerrosalan (tai väestön) suhde maa-alaan. Sääntönä voidaan sanoa, että tiheyden ollessa alle 1,5 henkilöauto on sopiva väline. Tiheydet kuudesta ylöspäin sopivat hyvin junille. Tiheydet kahdesta neljään eivät sovellu oikein hyvin tavalliselle julkiselle tai yksityiselle liikenteelle. Monet kaupungit ovat kasvaneet näihin tiheyksiin, ja ne kärsivät liikenneruuhkista. Henkilökohtainen pikaliikenne voisi täyttää tämän tyhjiön.^lähde?

Kaavoitus tukee aktiviteetteja, jotka usein sijaitsevat toisistaan erillään. Ihmiset tarvitsevat liikennettä liikkuakseen paikasta toiseen (esimerkiksi kotoa töihin, ostoksille ja takaisin kotiin). Liikenne on toissijainen tarve siinä mielessä, ettei se sellaisenaan tyydytä mitään välitöntä tarvetta, mutta sitä tarvitaan matkojen päätepisteissä oleviin aktiviteetteihin.

Hyvällä kaavoituksella pyritään siihen, että yleisesti tarvittavat kohteet, esimerkiksi asunnot ja ruokakaupat, ovat lähellä toisiaan ja kohteet, joihin keskittyy paljon liikennettä, lähellä liikenneväyliä. Kaavoitus on huonosti laadittu, jos aktiviteetit (kuten työpaikat) sijoitetaan kauas muista kohteista (kuten asutus ja kauppa).

Liikenteen vaatimat rakennelmat käyttävät maata, ja kaupungeissa kadut, tiet ja pysäköintialueet voivat helposti viedä yli 20 prosenttia koko maapinta-alasta.^lähde? Tehokas liikennejärjestelmä vähentää tarpeetonta maankäyttöä.

Liikenteen kestävyys on merkittävä kysymys, sillä liikenne vaikuttaa ympäristöön monin tavoin. Siitä pääsee maahan, ilmaan ja vesiin monia ihmisten terveydelle ja luonnolle haitallisia päästöjä. Liikenteen infrastruktuurin rakentaminen, hoito ja ylläpito kuluttavat luonnonvaroja ja tuottavat jätteitä. Liikenne aiheuttaa myös melua sekä vaikuttaa luonnon monimuotoisuuteen.[18]

Liikenteellä on sekä paikallisia että laajempia vaikutuksia ympäristöön. Liikenteen aiheuttaman ilmansaasteet ovat yksi suurimmista paikallisista vaikutuksista ja niillä on merkittäviä terveysvaikutuksia. Monet kaupungit ympäri maailmaa ovatkin rajoittaneet autoilua kaupungin päästökriteereihin perustuen luoden vähäpäästöisiä vyöhykkeitä (englanniksi low emissions zone). Helsingissäkin on yksi tällainen ympäristövyöhyke busseille ja jäteautoille.[19] Autoilua on rajoitettu päästövyökykkeiden lisäksi myös erilaisilla tietulleilla ja muilla rajoituksilla (rajoituksia voi visualisoida esim. Urban Access Regulations[20] -sivulla).

Vaikka moottoriliikenteellä on lähinnä vain terveyshaittoja, kevyellä liikenteellä (kävelyllä ja pyöräilyllä) on myös terveyshyötyjä. Suomen ympäristökeskus on arvioinut käyttäen tautitaakkamenetelmää, että kevyen liikenteen terveyshyödyt ovat Suomessa liikenteen yhteenlaskettuja terveyshaittoja suuremmat, kun huomioon otetaan liikenneonnettomuudet (kuolleiden lukumäärä ja menetetyt elinvuodet), pienhiukkasten terveyshaitat ja liikennemelu.[21] Tämä ei välttämättä päde muualla maailmassa, sillä ilmansaasteiden aiheuttama kuilleisuus on usein paljon suurempi kuin Suomessa.

Liikenne on merkittävä energian käyttäjä. Suurin osa liikennevälineistä käyttää fossiilisia polttoaineita. Maailmalaajuisesti noin 92 % liikenteen energiankäytöstä tulee fossiilista polttoaineista.[22] Kulkuneuvot ovat läntisessä maailmassa kehittyneet puhtaammiksi ympäristösäädösten ansiosta, mutta hyöty on kumoutunut autojen määrän ja ajokilometrien kasvaessa. Liikenne onkin yksi merkittävimmistä kasvihuonekaasujen lähteistä ja ilmastonmuutosta ajavista sektoreista.[23]

Liikenteen ilmastovaikutusten vähentäminen on suuri haaste. Liikenne on eurooppalaisella tasolla ainut sektori, jonka päästöt eivät ole vähentyneet vuodesta 1990, jolloin ensimmäinen IPCC:n raportti ilmastonmuutoksesta julkaistiin.[24] Liikenne on Euroopassa toiseksi suurin päästölähde energiasektorin jälkeen.[24] Suurin osa liikenteen päästöistä tulee tieliikenteestä: tieliikenne muodosti Suomessa vuonna 2019 noin 94 % kotimaan liikenteen päästöistä.[25] Tieliikenteen päästöstä noin 54 % tuli henkilöautoliikenteestä ja 40 % paketti- ja kuorma-autoliikenteestä.[25] Henkilöautoliikenteen ja etenkin yksityisautoilun ympäristövaikutusten vähentänen onkiin kestävän liikenteen keskeinen haaste. Myös ammattiliikenteen päästöjen rajoittaminen on tärkeää. Ajoneuvon painoa ja aerodynamiikkaa optimoimalla voidaan kuorma-autojen energiatehokkuutta parantaa jopa 30%.[16]

Ilmastovaikutusten lisäksi fossiilisista polttoaineista riippuvuus on nykyisen moottoriliikenteen toinen suuri ongelma. Sen lisäksi, että yli 90 % liikenteen energiasta tulee fossiilista polttoainesta, liikenne on kuluttaa noin 65 % kaikesta maailmassa tuotetusta öljystä.[22] Liikenteen öljyriippuvuus on ongelmallista, sillä öljyvarat ovat rajallisia ja öljyntuotanto voi kääntyä tulevaisuudessa laskuun (ns. peak oil). IEA:n mukaan perinteinen raakaöljyn tuotanto (englanniksi "conventional crude oil") saavutti maksiminsa jo vuonna 2008.[26]

Sähköautojen käyttö lisääntyy, mutta niiden käyttämää sähköä tuotetaan usein fossiilisilla polttoaineilla. Sähkömoottorin akku tuo autoon lisäpainoa, joka lisää energiankulutusta.[27] Fossiilisten polttoaineiden rajallisuus onkin yksi nykyisen liikenteen ongelmista, vaikka sähköautoilu tuokin mukanaan muita uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön liittyviä ongelmia.[28][29] Fossiilisilissä polttoaineilla ajettujen polttomoottoriajoneuvojen korvaaminen sähköautoilla voi vähentää liikenteen päästöjä jos sähkön tuotanto on vähähiilistä, mutta ei ei vastaa ajoneuvoliikenteen muihin ympärisöongelmiin.

Liikkumisen päästöjen vähentämisessä yhdyskuntarakenteella on käytännössä suurin merkitys. Haja-asutusaluilla päästöt henkilöä kohden ovat jopa kolminkertaiset tiiviiseen kaupunkialueeseen nähden.[16]

Liikenneonnettomuuksissa kuolee vuosittain noin miljoona ihmistä maailmassa.[30] OECD:n tilastoista näkyy, miten liikenneonnettomuuksien määrä on vähentynyt vuosien varrella.[31] Esimerkiksi Yhdysvalloissa kuolemaan johtaneiden liikenneonnettomuuksien määrä maantiellä ajettua kilometriä kohti pieneni kolmasosaan vuosien 1975–2010 aikana. Siellä auto-onnettomuuksissa kuolleiden määrä on noin 40-kertainen vesiliikenneonnettomuuksissa ja 50-kertainen lento-onnettomuuksissa kuolleiden määrään verrattuna.[32]