Ligier

Ligier tunnetaan parhaiten Formula 1 -tallina. Se kilpaili sarjassa vuodesta 1976 vuoteen 1996 asti. Ligier liittyi F1-sarjaan kaudeksi 1976 Matra V12 -moottorin voimin. Tallin ainoaa autoa debyyttikaudella ajoi Jacques Laffite. Ligierin ensimmäisen F1-kauden tulos oli 20 pistettä kun Jacques Laffite ajoi autonsa kahdesti palkintokorokkeelle sijoittuen kolmanneksi Belgian ja Italian osakilpailuissa.[3]

Seuraavalle kaudelle 1977 Ligier lähti uuden, Ligier JS7-auton ja tuttujen Matran V-12 moottorien voimin. Kuljettajana jatkoi Jacques Laffite. Ensimmäisen voittonsa talli saavutti Ruotsin Grand Prix'sta, jolloin tallin kuljettaja Jacques Laffite voitti kilpailun. Voitto oli myös Laffitelle uran ensimmäinen. Tätä pidetään yleisesti ensimmäisenä kokonaan ranskalaisena voittona F1-sarjassa. Ligier ajatti hetkellisesti kahta kuljettajaa vuoden 1977 viimeisessä GP:ssä kun Jean-Pierre Jarier ajoi Ligierin toista autoa, Jarier kuitenkin joutui keskeyttämään kilpailun.[3]

Ligier käytti vielä vuonna 1978 Matran moottoreita ja tallin ainoaa autoa ajanut Laffite saavutti 19 pistettä 16 osakilpailussa.[3]

Yhteistyö Matran kanssa loppui vuonna 1979 ja Ligier rakensi Cosworth-moottorilla toimivan Ligier JS11 -auton. Kauden 1979 toisena uudistuksena Ligier siirtyi ajattamaan kahta kuljettajaa kun talliin palkattiin Jacques Laffiten aisapariksi Patrick Depailler. JS11:llä voitettiin kauden kaksi ensimmäistä kilpailua. Taas kuljettajana oli Laffite. Auto kuitenkin kohtasi vakavasti otettavia kilpailijoita, kun Williams- ja Ferrari-tallit esittelivät uudet aerodynaamisesti hyvin suunnitellut autonsa. Huono onni kohtasi Ligieriä kun Depailler loukkaantui ennen tallin kotikilpailua Ranskan GP:tä. Ligier hankki Depaillerin tilalle Jacky Ickxin. Kauden loppuosa ei ollut tallille yhtä hyvä kuin sen alku ja etenkin Ickx kärsi keskeytyksistä. Kauden kolme viimeistä kilpailua olivat tallille huonoja, sillä Ligierin molemmat autot keskeyttivät kaikissa kolmessa kilpailussa.[1][3]

Hyvin toiminutta JS11:tä seurasi kaudella 1980 JS11/15, joka oli kehitysversio vanhasta JS11:stä. Laffite jatkoi Ligier-kuljettajana ja toiseksi kuljettajaksi värvättiin Didier Pironi.[1][3]

Ligierin uusi auto toimi hyvin ja talli sijoittui lopulta toiseksi valmistajien MM-sarjassa 66:lla pisteellään. Pironi ja Laffite molemmat voittivat yhden osakilpailun kauden aikana.[1][3]

Tallin kilpailukykyisyys alkoi kuitenkin heikentyä kauden 1982 aikoihin. Talli kuitenkin kamppaili sarjassa vielä kauteen 1996 saakka. 1980-luvun puolessavälissä talli hyötyi Renault'n kanssa tehdystä moottorisopimuksesta. Tallista tuli kilpailukykyinen, mutta ei kärkitallia, vaikka tallin budjetti oli suuri. Kun Renault jätti sarjan vuonna 1986, jäi Ligier ilman kunnon moottorintarjoajaa. Sopimus moottoreista kariutui Alfa Romeon kanssa, minkä jälkeen talli sai asiakasmoottoreita ensin BMW:ltä ja sitten Mugen-Hondalta.[1][3]Ligierillä oli yli 100 GP:n pituinen ajanjakso, jolloin se ei saavuttanut palkintosijaa.[4]

Kaudella 1996 tallilla oli käytössään Mugen-Hondan moottorit JS43-autossaan. Auto osoittautui hyvin tasapainoiseksi, vaikkei se ehkä Williamsin autolle vertoja vetänytkään. Kaikkien yllätykseksi Olivier Panis ajoi autolla Monacon Grand Prix'ssa voittoon.[1][3]

Ligier-nimi katosi Formula 1 -sarjasta, kun Alain Prost osti tallin ja nimesi sen Prost Grand Prix'ksi vuonna 1997.[1][3] Nimekkäästä uudesta tallipäälliköstä ja omistajasta huolimatta talli ei ollut kilpailukykyinen ja meni konkurssiin vuonna 2002.[3]