Liettuan neuvosto

Viimeisen Puolan jaon jälkeen vuonna 1795 Liettuasta tuli osa Venäjän keisarikuntaa. 1800-luvun aikana sekä puolalaiset että liettualaiset yrittivät palauttaa itsenäisyytensä. Liettualaiset ja puolalaiset kapinoivat marraskuun kansannousussa vuonna 1830 ja tammikuun kansannousussa vuonna 1863, mutta ensimmäinen realistinen mahdollisuus irrottautua Venäjästä tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1915 Saksan keisarikunta miehitti Liettuan alueen sen hyökättyä Venäjää vastaan. Vuonna 1917 mahdollisuudet Liettuan, muiden Baltian maiden, Puolan ja Suomen itsenäistymiselle avautuivat, kun Venäjällä tapahtuivat helmikuun- ja lokakuun vallankumoukset. Liettua yritti tehdä Saksan kanssa liiton välttäen kuitenkin mahdollista suoraa liittämistä keisarikuntaan. Saksa hyväksyi ja salli Vilnan konferenssin järjestämisen toivoen, että konferenssi julistaisi Liettuan olevan irrottautunut Venäjästä ja tiivistäisi liittoa Liettuan ja Saksan kanssa.[2] Kuitenkin konferenssi, joka pidettiin 18. - 23. syyskuuta 1917, hyväksyi päätöslauselman, jonka mukaan itsenäinen Liettua olisi perustettava ja suhteet Saksaan riippuisivat siitä tunnustaisiko Saksa itsenäisyyden.[3] 21. syyskuuta konferenssin osanottajat valitsivat 20-jäsenisen Liettuan neuvoston toteuttamaan päätöslauselmaa. Saksalaiset viranomaiset estivät päätöslauselman julkisen julkaisemisen, mutta antoivat neuvostolle luvan jatkaa. Saksalaiset sensuroivat myös neuvoston sanomalehden, Lietuvos aidasin (Liettuan kaiku) estääkseen sitä tavoittamasta laajempaa yleisöä.[1] Vilnan konferenssi päätti myös perustuslakia säätävän kokouksen perustamisesta niin pian kuin mahdollista.

Neuvoston 20 alkuperäistä jäsentä

Liettuan neuvoston 20 jäsentä olivat eri ikäisiä (nuorin 25-vuotias ja vanhin 66), he edustivat eri ammatteja, yhteiskuntaluokkia ja poliittisia näkemyksiä. Jäsenistä kahdeksan oli lakimiehiä, neljä pappia, kolme agronomia, kaksi liikemiestä, yksi lääkäri, yksi kustantaja ja yksi insinööri.[4] Jäsenistä kahdeksan olivat kristillisdemokraatteja ja seitsemän sitoutumattomia. Kaikki paitsi yksi jäsenistä oli korkeasti koulutettuja ja kaikki olivat monikielisiä puhuen liettuan lisäksi venäjää ja useimmat myös puolaa ja saksaa. Neuvoston viimeinen elossa ollut jäsen, Aleksandras Stulginskis, kuoli syyskuussa 1969.

Neuvoston ensimmäisessä kokouksessa 24. syyskuuta Antanas Smetona äänestettiin neuvoston puheenjohtajaksi. Puheenjohtaja, kaksi varapuheenjohtajaa ja kaksi sihteeriä muodostivat puhemiehistön. Varapuheenjohtajat ja sihteerit vaihtuivat moneen kertaan neuvoston toimikauden aikana, mutta Smetona säilytti puheenjohtajuutensa vuoteen 1919 asti, jolloin hänet valittiin Liettuan presidentiksi. Smetonan jälkeen puheenjohtajana jatkoi Stasys Šilingas, vaikkakaan hän ei edustanut alkuperäistä jäsenistöä. Ensimmäiset jäsenmuutokset tapahtuivat 13. heinäkuuta 1918, kun kuusi uutta jäsentä otettiin jäseniksi ja neljä erosi.[5] Keväällä 1919 neuvoston jäsenmäärä oli lähes kaksinkertaistunut.[3]

Liettuan itsenäisyysjulistus 16. helmikuuta 1918

Pääartikkeli: Liettuan itsenäisyysjulistus

Pian neuvoston muodostumisen jälkeen suuria muutoksia tapahtui Venäjällä. Bolševikit nousivat valtaan Lokakuun vallankumouksessa ja allekirjoittivat aselevon Saksan kanssa 2. joulukuuta 1917 sekä aloittivat rauhanneuvottelut. Saksa halusi jonkinlaisen todisteen liitosta Liettuan kanssa. Niin sanotussa Berliinin protokollassa Saksa tarjosi Liettuan itsenäisyyden tunnustamista jos Liettua hyväksyi muodostettavaksi pysyvän valtioliiton Saksan kanssa sisältäen muun muassa sotilaallista yhteistyötä, yhteisen kauppaliikenteen, yhteisen tullin ja valuutan. Neuvosto hyväksyi protokollan sillä ehdolla, että Liettua saisi päättää sisäisistä asioistaan ja ulkopolitiikastaan. Saksa ei kuitenkaan hyväksynyt ehtoa. 11. joulukuuta neuvosto antoi päätöslauselman, jossa pysyvän liiton muodostaminen Saksan kanssa hyväksyttiin pohjautuen neljään yleissopimukseen. Neuvoston jäsenistä vain viisitoista äänesti päätöslauselman puolesta, mutta kaikki 20 jäsentä allekirjoittivat sen.[3]

Saksa rikkoi lupauksensa eikä tunnustanut Liettuan itsenäisyyttä. Liettuan delegaatiota ei myöskään kutsuttu Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin. Tämän seurauksena liettualaiset hylkäsivät joulukuun 11. päätöslauselman.[1] Saksalaismielisenä pidetty päätöslauselma esti Liettuaa solmimasta diplomaattisia suhteita Saksan vihollisten Iso-Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltain kanssa.[6] 8. tammikuuta samana päivänä kuin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson antoi neljäntoista kohdan ohjelmansa, Liettuan neuvosto ehdotti muutoksia joulukuun 11. päivänä annettuun päätöslauselmaan vaatien perustuslakia säätävän kokouksen perustamista. Saksalaiset hylkäsivät ehdotetut muutokset ja ilmoittivat neuvoston tarkoituksena olevan vain neuvoa-antavien toimien laatiminen.[1] Saksa hajotti neuvoston, ja osa jäsenistä pakotettiin eroamaan. 16. helmikuuta neuvosto, johdossa tilapäisesti Jonas Basanavičius, päätti julistaa uuden itsenäisyysjulistuksen, jossa ei mainittaisi mitään erityistä suhteessa liittoon Saksan kanssa. Uusi itsenäisyysjulistus jätettiin perustuslakia säätävän kokouksen päätettäväksi.^lähde?

Saksa ei ollut tyytyväinen uuden itsenäisyysjulistuksen syntyyn ja vaati Liettuan neuvostoa palaamaan joulukuun 11. päivän päätöslauselmaan.[5] 3. maaliskuuta Saksa ja Neuvosto-Venäjä allekirjoittivat Brest-Litovskin rauhan. Rauhassa ilmoitettiin, että Baltian maat (mukaan lukien Liettua) olivat Saksan etupiiriä ja Neuvosto-Venäjä luopui kaikista vaatimuksistaan niihin liittyen. 23. maaliskuuta Saksa tunnusti itsenäisen Liettuan, mutta tunnustus pohjautui joulukuun 11. päivän päätöslauselmaan.[3] Kuitenkin mikään ei käytännössä muuttunut Liettuassa tai neuvoston asemassa; Saksa esti kaikenlaiset yritykset muodostaa hallitus.[2] 4. kesäkuuta neuvosto ehdotti Urachin herttuan Wilhelmin valitsemista Liettuan kuninkaaksi. Wilhelm hyväksyi tarjouksen ja hänet äänestettiin Liettuan kuninkaaksi 13. heinäkuuta 1918.[3] Päätös kuningaskunnasta oli erittäin kiistanalainen neuvostossa ja neljä jäsentä jättäytyi protestiksi pois äänestyksestä.[7]

Saksa ei tunnustanut Liettuan uutta kuningasta eikä kuningaskuntaa ja suhde Liettuan neuvostoon säilyi jännittyneenä.[7] Saksa ei antanut neuvostolle mahdollisuutta antaa ehdotuksia Saksan ja Liettuan välisestä valtionrajasta, perustaa suurlähetystöä Berliiniin tai perustaa pysyvää hallinnollista järjestelmää.[2] Tilanne muuttui, kun Saksassa tapahtui Saksan vallankumous ja Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan syksyllä 1918. Saksa ei pystynyt enää sanelemaan ehtoja Liettualle. 2. marraskuuta Liettuan neuvosto hyväksyi ensimmäisen väliaikaisen perustuslain. Päätös Liettuan kuningaskunnasta ja kuninkaasta peruttiin.[2] Hallituksen muodostaminen annettiin kolmihenkisen puheenjohtajiston muodostettavaksi, jota johti Augustinas Voldemaras. Liettuan ensimmäinen hallitus muodostettiin 11. marraskuuta 1918, samana päivänä Saksa allekirjoitti Compiègnen aselevon. Liettuan neuvosto aloitti armeijan, poliisin, kuntien ja muiden laitosten muodostamisen.[5]

Liettuan neuvosto siirtyi 2. tammikuuta 1919 Kaunasiin, koska saksalaiset joukkojen vetäydyttyä Vilnasta sitä lähestyi Puna-armeija ja muita kommunistisia joukkoja. Puna-armeijan hyökkäys Liettuaan johti Liettuan itsenäisyyssotien syttymiseen. 4. huhtikuuta toinen väliaikainen perustuslaki hyväksyttiin luoden Liettuan presidentin viran. Neuvoston puheenjohtajana Antanas Smetonasta tuli maan ensimmäinen presidentti. Saksalaiset joukot poistuivat Liettuasta heinäkuuhun 1919 mennessä. Sotien ja muun kuohunnan keskellä Liettuan perustuslakikokous pidettiin vasta vuoden 1920 keväällä. Liettuan neuvosto lakkautti toimintansa 15. toukokuuta 1920.^lähde?

• Allekirjoittajien talo