Libya

Arkeologisista löydöistä voidaan päätellä, että nykyisen Libyan rannikolla oli kivikautista asutusta 8000-luvulla eaa. Berberit ovat levittäytyneet Saharaan ilmeisesti 3000-luvulla eaa., mutta jo ennen heitä sisämaassa oli liikkunut paimentolaisia.[5]

Foinikialaiset käyttivät suojaisia satamia ennen 1200-lukua eaa. He kehittivät kauppasuhteet berbereihin, ja vaikuttivat näiden kulttuuriin. Karthagon kolmen kaupungin rypäs sai nimen Tripolis.[6] Myös kreikkalaiset merenkulkijat ylittivät Välimeren tottuneesti. He perustivat Kyreneen kaupungin 631 eaa.[7] Samaan aikaan Saharan autiomassa, Fezzanin alueella asuivat berbereistä ja paimentolaisista polveutuneet garamantit. Garamantit saapuivat alueelle ennen vuotta 1000 eaa.,[8] ja heidän valtakuntansa oli vaikutusvaltaisimmillaan vuosien 500 eaa. ja 500 jaa. välillä.[9]

Tripolitania ja Kyrenaika olivat kukoistavia Rooman provinsseja noin neljänsadan vuoden ajan. Kyrenaikaan asettui laaja juutalais­yhteisö, joka oli karkotettu Palestiinasta kapinan jälkeen. Kristinusko levisi Rooman afrikkalaisiin provinsseihin 400-lukuun mennessä.[10]

Arabit tulivat 600-luvun puolimaissa Libyan alueelle, missä islamilaisen legendan mukaan myyttinen kalifi Omar I (634–644) valtasi Tripolin.[11] Arabit alkoivat asuttaa rannikkoa jättäen sisämaan berberiheimoille. Libyan rannikko oli kuitenkin strategisesti tärkeä, joten muut valtiot kiinnostuivat alueesta. Aragonian kuningas Ferdinand Katalonialainen valtasi Tripolin vuonna 1510 ja luovutti sen Maltan ritarikunnalle vuonna 1530, mutta alue ei kuitenkaan pysynyt Maltan hallussa kuin parikymmentä vuotta. Turkkilainen merirosvo Dragut valloitti alueen vuonna 1551 ja perusti sinne turkkilaisen provinssin.[12] 1700-luvulla provinssi alkoi irtautua Turkista, vaikka paššat maksoivat silti veroja ottomaaneille. Ottomaanien valtakunta hallitsi koko Libyaa lukuun ottamatta Kyrenaikan kaupunkia, jota hallitsi šeikki Muhammed Ibn Ali al-Senusi. Ottomaanien valta Välimeren Afrikan rannikolla mureni, kun ranskalaiset valtasivat Algerin vuonna 1830 ja Tunisian vuonna 1881, Libya jäi Ottomaanien valtakunnalle vuoteen 1911 asti.[13]

Kun vuonna 1911 länsimaiden kiinnostus oli Toisessa Marokon kriisissä italialaiset päättivät hyökätä Libyaan. Italian armeija hyökkäsi Tripoliin ja onnistui kaupungin valtaamisessa.[14] Tämän jälkeen Italia valloitti Kyrenaikan ja rannikkoseudut, muttei onnistunut sisämaan valtauksessa paikallisten heimojen vastarinnan vuoksi. Ochyn rauhansopimuksessa Libya liitettiin Italiaan Italian Libyana.[15]

Italian hallitsemassa Libyassa järjestettiin verilöyly, jossa satoja arabeja ammuttiin ja vangittiin vastarinnan vuoksi. Tripolin verilöyly lisäsi muiden valtioiden arvostelua Italian siirtomaapolitiikkaa kohtaan. 1920- ja 1930-luvulla Italia harjoitti Libyassa kovaotteista siirtomaapolitiikkaa. Sen armeija kukisti beduiinien kansannousun Fezzanissa.[16] Tuona aikana Italiasta muutti paljon ihmisiä Libyaan töihin, maahan rakennettiin nykyaikainen tieverkosto ja myös muuta infrastruktuuria kehitettiin.[17]

Kun toinen maailmansota alkoi, Italia evakuoi siirtolaisia takaisin emämaahan. Libya oli italialais-saksalaisten ja englantilaisten joukkojen rajujen taistelujen näyttämö vuosina 1941–1943. Kuuluisin taistelu oli Tobrukin piiritys vuonna 1942. Englantilaiset valtasivat Tripolitanian ja Kyrenaikan, ja Ranska Fezzanin vuonna 1943. Lisäksi Libyan aavikoilla asuvat heimot ottivat yhteen rajusti sisämaassa saksalaisten ja italialaisten joukkojen kanssa. Sodan jälkeen maa jäi Yhdistyneiden kansakuntien valvontaan, mutta maassa oli edelleen myös paljon italialaisia.[18]

Idris I.

Muammar Gaddafi.

Yhdistyneet kansakunnat julisti Libyan itsenäiseksi kuningaskunnaksi vuonna 1951. Maan ensimmäiseksi hallitsijaksi tuli Kyrenikan emiiri Mohammed Idris al-Mahdi al-Sensusi, joka otti nimekseen Idris I. Libya liittyi OPECin jäseneksi vuonna 1962[19]. Idris sai lähes itsevaltiaan vallan, mutta hallitseminen oli vaikeaa paimentolaisheimojen liikkuvuuden takia. Kun Idris oli ulkomailla sairaalahoidossa, maassa tapahtui vuonna 1969 upseereiden järjestämä arabi­sosialistinen vallankumous, jota johti kapteeni, vallankaappauksen aikana vallankaappaajaryhmän everstiksi ylentämä, Muammar Gaddafi.[20] Gaddafin johdolla talous kansallistettiin ja maasta tehtiin sosialistinen valtio. Vuonna 1973 Libya hyökkäsi Tšadiin, muttei onnistunut liittämään uusia alueita itselleen. 1970-luvulla Libya solmi kolme valtioliittoa Syyrian, Tunisian ja Egyptin kanssa, mutta kaikki liitot raukesivat.[21]

Libyaa epäiltiin 1980-luvulta lähtien osallisuudesta kansainvälisen terrorismin tukemiseen. Vuonna 1981 Yhdysvallat ampui alas kaksi maan hävittäjää ja pommitti vuonna 1986 Tripolia ja Bengasia, muttei saanut Gaddafia hengiltä. Vuonna 1986 Libyaa syytettiin pommin räjäyttämisestä Länsi-Berliinissä eräässä diskossa, jossa se surmasi amerikkalaisia sotilaita.[21]

Välit viilenivät lopullisesti vuonna 1988, kun Pan Amin lento Lontoosta New Yorkiin räjähti pienen Lockerbien kylän yläpuolella Skotlannissa. Tämä tapahtuma tunnetaan nimellä Lockerbien pommi-isku. Huhtikuussa 1992 Yhdistyneet kansakunnat julisti pakotteet Libyaa vastaan sen painostamiseksi luovuttamaan kaksi libyalaista tiedustelu-upseeria epäiltynä osallisuudesta Lockerbien iskuun. Lopulta epäillyt luovutettiin, ja toinen epäillyistä tuomittiin vuonna 2002. Libyaa valtiona ei tuomittu. Vuonna 2009 Skotlanti luovutti tuomitun vangin Libyaan terveyssyistä.[21]

Vuonna 1989 Libya, Algeria, Marokko, Mauritania ja Tunisia muodostivat Arabien Maghreb-liiton.[21]

Maiden välit paranivat kun Gaddafi tuomitsi syyskuun 11. päivän iskut 2001 Yhdysvaltoihin ja luovutti Lockerbien pommi-iskusta epäillyt. Libya maksoi korvauksia Lockerbien pommi-iskun uhreille, vaikkei tunnustanutkaan osuuttaan iskuun. Vuoden 2004 aikana taloussaarrot purettiin ja Libyan öljyvarat tulivat jälleen länsimaiden markkinoille. Libyan suhteet ulkovaltoihin paranivat tämän jälkeen nopeasti. Aikaisemmin Yhdysvallat luki Libyan pahan akseliin kuuluvaksi, mutta poisti sen tästä luettelosta vuonna 2006. Britannian Tony Blair vieraili maassa kaksi kertaa, Britannia myi Libyalle ohjuksia ja brittiläinen BP allekirjoitti 29. toukokuuta 2007 Libyan kanssa kahden miljardin dollarin sopimuksen maan kaasukenttien hyödyntämisestä.[22] Myös Ranska myi maalle aseita, ja Nicolas Sarkozy puhui Libyaan rakennettavan ydinvoimalan puolesta. Italia solmi vuonna 2009 Libyan kanssa ystävyys- ja yhteistyösopimuksen, jossa se lupasi korvata Libyalle viisi miljardia Yhdysvaltain dollaria viiden vuoden aikana siirtomaa-ajan tuhoista.[23]

Arabikevät levisi vuonna 2011 Libyaankin, ja Gaddafin vastustajat aloittivat pian aseellisen kapinan. 17. helmikuuta alkanut kapina sai pian Naton ilmavoimien tuen.[24] YK:n turvallisuusneuvosto asetti lentokiellon Libyan ilmatilaan. Sisällissotaan osallistui länsimaisia Nato-joukkoja, mutta Gaddafia ei pyritty tappamaan, koska YK:n päätöslauselma ei oikeuttanut sitä.[25] Gaddafia vastustaneet kapinalliset surmasivat Gaddafin 20. lokakuuta 2011 ja julistivat sodan päättyneeksi 23. lokakuuta.

Sisällissodan jälkeen Ison-Britannian parlamentin tutkimuksen mukaan maan strategia perustui virheellisiin oletuksiin ja vaillinaiseen aineiston tulkintaan, eikä hallitus kyennyt osoittamaan uhkia joita väitettiin Libyan hallituksen kohdistavan siviileihin.[26]

Libyaa hallitsevaksi tahoksi julistautui Muammar Gaddafin vastaisten kapinallisten Siirtymäajan kansallinen neuvosto (engl. NTC), jonka ovat tunnustaneet useat valtiot.[27] 7. heinäkuuta 2012 järjestettiin vaalit, joissa valittiin Yleinen kansankongressi (engl. GNC, arab. al-Mu’tamar al-Waṭanī al-‘āmm‎), joka korvasi Siirtymäajan kansallisen neuvoston.[28] Kansankongressin tehtävä oli laatia maalle uusi perustuslaki 18 kuukauden kuluessa. Tämä kuitenkin epäonnistui määräajassa.

Libya oli sekasortoisessa tilassa, järjestysvaltaa ei käytännössä ollut. Äärijärjestöt ja rikolliset käyttävät monin paikoin hyväksi keskusvallan luhistumista. Tämä mahdollisti pakolaisvirran Libyasta Eurooppaan. Toukokuussa 2014 kenraali Khalifa Haftar nousi useiden poliitikkojen tuella kapinaan islamistien hallitsemaa kansankongressia vastaan.[29] Haftar kehotti kapinaan kansankongressia vastaan ja vaati parlamenttia luovuttamaan vallan väliaikaiselle hallinnolle, joka laatisi Libyalle uuden perustuslain.[30][31]. Tästä alkoi Libyan toinen sisällissota. 25. kesäkuuta 2014 maassa järjestettiin uudet vaalit ja kansankongressi siirsi 4. elokuuta 2014 tehtävänsä näin valitulle parlamentille (Majlis al-Nuwaab, ”edustajainhuone”). Marraskuussa 2014 Tripolissa vielä toimiva Libyan korkein oikeus tuomitsi maan kansainvälisesti tunnustetun parlamentin perustuslain vastaiseksi. Tobrukissa paossa istuva parlamentti kieltäytyi hyväksymästä päätöstä, joka palauttaisi vallan islamistien hallitsemalle kansankongressille.[32] Maaliskuussa 2015 parlamentti nimitti Haftarin maan asevoimien komentajaksi.[33]

Sodassa olivat vastakkain Libyan hallitus, Yleinen kansankongressi sekä useita omia etujaan ajavia islamistijärjestöjä ja Gaddafin kannattajia. Qatar ja Sudan tukivat islamisteja ja Arabiemiraatit ja Egypti hallitusta.[34] Isis-järjestö otti haltuunsa kaupunkeja Libyassa.[35][36]

Vuonna 2021 YK:n johtamassa foorumissa valittiin maan johtoon pääministeri ja kolmijäseninen neuvosto, ja on sovittu, että sen jäsenet eivät asetu ehdokkaiksi joulukuun 2021 vaaleissa.[37][38]

Libyan kunnat numeroituina

Pääartikkeli: Libyan kunnat

Libyan hallinnollinen jako on muuttunut historian aikana paljon. Maa jaetaan nykyään 22 kuntaan (Sha'biyat; yksikkö – Sha'biyah).[40]

Freedom Housen vuoden 2022 määritelmän mukaan Libya ei ole vapaa maa.[41] Libyassa ovat raivonneet sisäiset erimielisyydet ja ajoittain jatkuneet sisäiset konfliktit sen jälkeen, kun vuonna 2011 järjestetyssä kansannousussa syrjäytettiin pitkäaikainen diktaattori Mu'ammar al-Qaddafi. Kansainväliset pyrkimykset saada kilpailevat hallinnot yhteen yhtenäishallitukseksi onnistuivat vuoden 2021 alussa ja loivat hauraan rauhan. Kuitenkin aseiden ja autonomisten miliisien leviäminen, kukoistavat rikollisverkostot, alueellisten valtojen puuttuminen ja ääriryhmien läsnäolo ovat kaikki vaikuttaneet maan jatkuvaan fyysisen turvallisuuden puutteeseen. Yli vuosikymmenen kestänyt väkivalta on siirtänyt satoja tuhansia ihmisiä kotiseuduiltaan, ja ihmisoikeuksien olosuhteet ovat jatkuvasti heikentyneet.[41]

Hiekkadyynejä Tadrart Acacusissa.

Saharan aavikko peittää arviolta 95 % prosenttia maan pinta-alasta. Libyassa ei ole ollenkaan pysyviä jokia ja ainoastaan noin 1 % maasta on metsän peitossa.[45]

Libyassa viljellään sinimailasta rehuksi ja vehnää ihmisravinnoksi. Monien muidenkin vihannesten ja hedelmien kasvatus onnistuu keinokastelun avulla. Kuivilla seuduilla pärjäävät ainoastaan oliivi ja taatelipalmu. Aavikolla kasvaa palmuja siellä missä pohjavesi ei ole liian syvällä, ja lisäksi akaasioita ajoittain kuivuvissa joenuomissa eli wadeissa. Vain harvat villieläimet selviävät aavikolla. Näihin kuuluvat aavikkokettu, sakaali ja eräät jyrsijät.[46]

Libyassa elää ainoastaan harvoja nisäkäslajeja, joita ovat esimerkiksi gaselli, harjalammas ja aavikkokettu. Suurin Saharan alueella elävä jyrsijä on gundi. Liskoja käärmeitä ja skorpioneja esiintyy myös paljon. Libya sijaitsee useiden lintulajien muuttoreitin varrella. Näitä ovat esimerkiksi keltapäähaukka, aavikkovarpunen, pikkukorppikotka, lepinkäiset, kiurut, turturikyyhky ja bulbulit. Erityisesti lännenkaulustrappi on metsästäjien suosiossa ja tämän vuoksi uhanalainen.[45]

Libyasta on luokiteltu viisi ilmastovyöhykettä, joista vallitsevia ovat Välimeren ja Saharan ilmastot. Rannikon alavilla seuduilla vallitsevassa välimerenilmastossa on lämpimät kesät ja leudot talvet. Ylängöillä on viileämpää, talvella esiintyy pakkasiakin. Sisämaan aavikoilla ilmasto on äärevää, kesät kuumia ja vuorokautinen lämpötilanvaihtelu suurta.[47]

Korkein mitattu lämpötila on mitattu al-Azizyan kunnassa. Aiemmin ennätykseksi mainittu Afrikan ja koko maailman korkein mitattu lämpötila varjossa +57,8 astetta celsiusta vuodelta 1922 on todettu virheelliseksi tiedoksi.[48]

Libyassa on 137 lentokenttää, joista 24:llä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Maantietä on yli 100 000 kilometriä, josta lähes 60 % on päällystetty. Satamakaupunkeja ovat Az Zawiyah, Marsa al Burayqah (Marsa el Brega), Ra's Lanuf ja Tripoli.[1]

Libyalaisista 97 % on sunnimuslimeja.[2] Open Doors -järjestön World Watch -listauksen mukaan kristityt kokevat Libyassa äärimmäistä vainoa. Libyassa ei ole sanan- tai uskonnonvapautta ja julkinen kirkkoelämä on rajoitettua. Kristinuskon levittäminen julkisesti on Libyassa laitonta. Muslimitaustaiset kristityt kohtaavat järjestön mukaan perheensä ja yhteisönsä väkivaltaista painostusta kristinuskosta luopumiseen. Kristityt ovat Libyassa alttiina islamilaisten militanttien ja rikollisryhmien sieppauksille tai murhille.[55]

Ghadamés

Kyrene

Leptis Magna

Sabratha

Tadrart Acacus

Tripoli

Libyassa on viisi Unescon Maailmanperintöluetteloon valittua historiallista paikkaa, Ghadamés, Kyrene, Leptis Magna, Sabratha ja Tadrart Acacus. Unesco on ollut huolissaan Libyan vuoden 2011 vallankumouksen aikana historiallisten paikkojen säilymisestä. Niiden vaarana on toisaalta taistelut ja pommitukset, toisaalta ryöstely. Suurimmassa vaarassa on rauniokaupunki Leptis Magna, joka sijaitsee vain sadan kilometrin päässä Tripolista.[58]

Foinikialaiset perustivat maan rannikolle kaupunkeja kolmetuhatta vuotta sitten, ja Rooman ja Kreikan valta-aikoina seudut olivat vilkasta kauppapaikkaa. Unescon mukaan Libyalla on ihmiskunnalle valtavan suuri kulttuurihistoriallinen merkitys.[58]

Libya osallistui olympialaisiin vuosina 1968, 1980 ja sitten säännöllisesti vuodesta 1988. Sen joukkueessa on yleensä ollut alle 10 urheilijaa, eikä mitaleita ole tullut.[59]

Jalkapallo on Libyan suosituin sekä ainoa merkittävä urheilulaji. Libyan jalkapallohistorian kohokohta oli vuonna 1982 kun se isännöi Jalkapallon Afrikan-mestaruuskilpailuja ja sai hopeaa.[60] Se on osallistunut turnaukseen myös 2006 ja 2012.[61] Marraskuussa 2017 Libyan jalkapallomaajoukkue oli FIFA-rankingissa sijalla 87.[62]

Ratsastuskilpailut kameleilla ja hevosilla ovat olleet perinteisiä kilpaurheilulajeja. Rannikko houkuttelee ihmisiä vesiurheilulajeihin.[63]