Libanon

Nykyinen Libanon oli yksi muinaisten foinikialaisten pääalueista. Tämän purjehtijakansan kulttuuri kukoisti noin 2700–500 eaa. Tämän kauden lopulla alueen valloittivat ensin assyrialaiset, myöhemmin babylonialaiset ja Persia. Aleksanteri Suuri valloitti Tyroksen vuonna 332 eaa. Aleksanterin kuoleman jälkeen se jäi seleukideille. Rooma valtasi sen ensimmäisellä vuosisadalla eaa., ja alue oli Rooman valtakunnassa alun perin osa Syrian provinssia. Rooman valtakunnan hajottua se kuului Itä-Rooman alueisiin aina arabivalloitukseen asti. Umaijadit (660–750) perustivat pääkaupunkinsa Syyriaan Damaskokseen ja heidän jälkeensä valtaan nousivat Iranista tulleet abbasidit.[8][9]

Keskiajalla Libanon oli tärkeällä ristiretkireitillä. Ensimmäisen ristiretken reitti kulki maan läpi, ja se kuului eri ristiretkivaltioihin aina 1400-luvulle asti, jolloin Egyptin mamelukit valloittivat sen.[10] Mamelukkien valta päättyi Osmanien valtakunnan valloitukseen. Libanonvuoristo oli monien vainottujen ryhmien pakopaikka. Osmanien valtakunnan aikana se oli maroniittikristittyjen autonominen maakunta.[11]

Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaattialueiksi. Libanonvuoriston lisäksi maahan liitettiin Pohjois-Libanon, Etelä-Libanon ja ennen Syyrian kuulunut Biqan maakunta. Kristityt jäivät maassa enemmistöksi. Vuonna 1942 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki, joka jakoi poliittisen vaikutusvallan eri ryhmien välille.[12]

Australialaisia sotilaita Sidonissa 1941.

Edelleen Ranskan hallinnassa ollut Libanon siirtyi 1940 Vichyn Ranskalle. Vapaan Ranskan ja Britannian joukot valloittivat sen kesäkuussa 1941, ja maa julistettiin itsenäiseksi 26. marraskuuta ja mandaatti päättyneeksi. Ranskalaiset kuitenkin pidättivät uuden hallituksen, ja heidän vapauttamistaan 22. marraskuuta 1944 pidetään maan itsenäisyyspäivänä. Ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta 1946.[13] Libanon osallistui Israelin vastaiseen sotaan 1948–1949.[13]

Libanonin talous kasvoi toisen maailmansodan jälkeen voimakkaasti arabimaiden kasvavan öljykaupan ja maksunvälitystoiminnalle edullisen sijainnin ansiosta.[14] Maan ensimmäinen presidentti Bechara el-Khoury joutui eroamaan 1952 korruptioskandaalin takia. Häntä seurasi Camille Chamoun.[15]

Vuonna 1956 välit Egyptiin kiristyivät, kun Libanon ei tuominnut Egyptiin hyökänneitä länsivaltoja. Sunnipääministeri Rashid Karami tuki Chamounia. Etenkin maan muslimit toivoivat liittymistä arabinationalistien Egyptin ja Syyrian perustamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan, kun taas kristityt kannattivat yhteyksiä länteen. Nasseria kannattavien muslimien kapina ja Irakin länsimielisen monarkian kaatuminen 1958 saivat Chamounin pyytämään 14. heinäkuuta 1958 apua Yhdysvalloilta. Tammikuussa 1957 julistetun Eisenhower-opin mukaan Yhdysvallat lähettäisi talous- ja sotilasapua Lähi-idän maihin Neuvostoliiton vaikutuksen vastapainoksi.[12] Operaatio Blue Batin aikana yhdysvaltalaiset miehittivät Beirutin lentoaseman, satamat ja kaupunkiin johtavat tiet. Operaatio oli menestys ja saavutettuaan tavoitteensa joukot vetäytyivät jo samana vuonna.[13]

1960-luvulla etenkin Beirut ja sen ympäristö rikastuivat matkailun ja pankkitoiminnan ansiosta ja Libanon tuli tunnetuksi ”Lähi-idän Sveitsinä” ja Beirut ”Lähi-idän Pariisina”. Muut osat maasta pysyivät kuitenkin köyhinä. Libanon ei osallistunut vuoden 1967 Israelin sotaan, mutta joutui osallisiksi sen seurauksista, kun palestiinalaispakolaiset alkoivat käyttää maata Israelin vastaisten toimien tukikohtana. Joulukuussa 1968 Israel hyökkäsi Beirutin lentoasemalle ja tuhosi 13 lentokonetta kostoksi palestiinalaisten PFLP:n iskusta.[12]

Marraskuussa 1969 armeijan komentaja Emile Boustany ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat solmivat Kairossa salaisen sopimuksen, joka salli palestiinalaisten leirien perustamisen Libanoniin. Jordanian vuoden 1970 ”mustan syyskuun” jälkeen PLO:n johto ja Arafat siirtyivät Libanoniin. 10. huhtikuuta 1973 Israelin kommandot hyökkäsivät Beirutiin ja tappoivat kolme palestiinalaisjohtajaa. Tämä johti seuraavana päivänä Libanonin hallituksen eroon. Palestiinalaisongelma aiheutti muslimien ja kristittyjen välien kiristymisen.[13]

Sisällissodan tuhoja Beirutissa 1982.

Täysimittainen sisällissota alkoi huhtikuussa 1975 kristittyjen falangistien ja palestiinalaisten välillä. Palestiinalaiset joukot liittyivät pääasiassa vasemmistolaisiin muslimeihin, kun taistelut levisivät koko maahan. Maan presidentti pyysi kesäkuussa 1976 tukea Syyrian joukoilta. Syyrialaisten ja muiden arabien pelotevoima siirtyi erottamaan taistelevia osapuolia. Beirut rauhoittui, mutta sotiminen siirtyi Etelä-Libanoniin.[13]

Israel aloitti suurhyökkäyksen 1978, kun PLO oli hyökännyt Pohjois-Israelissa bussiin ja miehitti Etelä-Libanonin Litanijokeen saakka. YK:n turvallisuusneuvosto määräsi Israelin vetäytymään maasta ja perusti UNIFIL-rauhanturvajoukot. Israel siirsi kuitenkin miehitysalueensa tukemalleen, pääasiassa kristityistä koostuvalle Etelä-Libanonin armeijalle, jota johti majuri Sa’ad Haddad. Israel piti myös 12 mailin ”turvallisuusvyöhykkeen” oman rajansa pohjoispuolella.[13]

Vuonna 1981 Yhdysvaltain johdolla neuvoteltu tulitauko piti lähes vuoden, lukuun ottamatta satunnaisia PLO:n rakettihyökkäyksiä Pohjois-Israeliin. Israel aloitti 6. kesäkuuta 1982 täysimittaisen hyökkäyksen, jonka tavoitteena oli ajaa sekä PLO että Syyrian joukot maasta.[13] Israel valloitti Itä-Beirutin maroniittikristittyjen johtajien tuella. Yhdysvaltain välityksellä PLO:n ja Syyrian joukot vetäytyivät Beirutista. Syyskuussa 1982 maahan tulivat ensimmäiset monikansalliset rauhanturvajoukot Yhdysvalloista, Ranskasta ja Italiasta.[12]

Libanonin armeija romahti lähes täysin helmikuussa 1984. Muslimit ja druusit olivat siirtyneet eri ryhmittymiin. Länsimaita vastaan tehtiin runsaasti pommi-iskuja ja lentokonekaappaus. Tekijöinä olivat pääasiassa pienet šiiaryhmittymät, jotka uskoivat että Yhdysvaltain ja Israelin joukkojen läsnäolo palveli lähinnä kristittyjen etua.[13]

Keväällä 1983 Israel ja Libanon sopivat Israelin vetäytymisestä ja turvallisuusvyöhykkeen luomisesta Libanonin eteläosaan. Sopimuksen piti olla Syyrian vetäytymisen ehto, mutta Syyria vastusti sopimusta ja kieltäytyi vetämästä joukkojaan. Kesään 1985 mennessä Israel oli vetäytynyt turvallisuusvyöhykkeelle, missä sen joukot pysyivät toukokuuhun 2000 asti.[12]

Pääministeri Rashid Karami, joka oli johtanut vuoden 1984 epäonnistuneiden rauhanneuvotteluiden jälkeen kansallisen yhtenäisyyden hallitusta, salamurhattiin 1. kesäkuuta 1987. Presidentti Amine Gemayelin kausi päättyi syyskuussa 1988. Tämän jälkeen Itä-Beirutia hallitsi kristittyjen kenraali Michel Aounin sotilashallitus ja Länsi-Beirutia sunnimuslimi Salim al-Hossin johtama ja Syyrian tukema hallitus. Syyrian hyökkäys 1990 pakotti Aounin turvaan Ranskan lähetystöön ja maanpakoon Pariisiin. Sisällissodan katsotaan loppuneen tähän.[12]

Elokuussa 1990 parlamentti sopi perustuslain muutoksista, joilla kansalliskokouksen parlamenttipaikkoja lisättiin 128:aan ja ne jaettiin tasan muslimien ja kristittyjen kesken. Druusit laskettiin muslimeiksi. Parlamentti hyväksyi maaliskuussa 1991 lain, jolla se armahti lähes kaikkien sisällissodan aikaisten rikkomusten tekijät. Toukokuussa 1991 puolisotilaalliset joukot hajotettiin, poikkeuksena muun muassa Hizbollah. Kaikkiaan sisällissodassa kuoli yli 100 000 ja ehkä jopa 250 000 muutti maasta pysyvästi. Viimeiset länsimaiset panttivangit vapautettiin toukokuussa 1992.[13]

Pääministeri Rafik Hariri murhattiin autopommilla helmikuussa 2005.[16] Tämän seurauksena Libanonissa alkoi setrivallankumous kansalaisten kokoontuessa laajoihin mielenosoituksiin. Tämä johti lopulta siihen, että Syyria veti kaikki viimeisetkin Libanonissa olevat joukkonsa kotiin huhtikuussa vuonna 2005 ja vuodesta 1976 jatkunut Syyrian 29 vuotta kestänyt sotilaallinen läsnäolo Libanonissa päättyi.[17]

Heinäkuussa 2006 Israel käynnisti laajamittaisen hyökkäyksen Libanoniin Hizbollahin tehtyä iskun Israelin rajan yli, kts. Israelin–Libanonin konflikti 2006.

Islamistinen, mahdollisesti al-Qaidalta ideologiaa omaksunut Fatah al-Islam otti haltuunsa palestiinalaisten pakolaisleirin Nahr al-Baredin lähellä Tripolia, mutta Libanonin armeija kukisti sen 15 viikon taistelujen jälkeen. Libanonin armeijan joukkoja johti kenraali Francois al-Hajj, joka murhattiin 2007.[18]

Presidentti Emile Lahoudin kausi päättyi 2007, eivätkä hallitseva syyriavastainen hallituskoalitio ja Hizbollahin hallitsema, Syyrian ja Iranin tukema oppositio päässeet sopuun hänen seuraajastaan. Lahoud käski kautensa lopussa armeijan ottaa maan turvallisuuden vastuulleen ja uhkaili hätätilalla. Pääministeri Fouad Sinioran hallitus julisti käskyn mitättömäksi, koska se olisi tarvinnut hallituksen vahvistuksen, ja otti presidentin valtaoikeudet haltuunsa perustuslain mukaisesti. Toukokuussa 2008 parlamentti valitsi armeijan komentajan kenraali Michel Suleimanin presidentiksi. Hän nimitti Sinioran uudelleen pääministeriksi.[12] Kesäkuun 2009 parlamenttivaaleissa voitti länsimielinen allianssi ja Saad Harirista tuli pääministeri.[19] Tämän Saad Haririn ensimmäisen pääministerikauden jälkeen Najib Mikati toimi maan pääministerinä vuosina 2011–2014.[20] Häntä seurasi vuosina 2014–2016 Tammam Salam.[21]

Presidentti Suleimanin väistyttyä virkakautensa päätyttyä vuonna 2014 maa oli ilman presidenttiä kaksi ja puoli vuotta, ja pääministeri Tammam Salamin toimi myös virkaatekevänä presidenttinä, ennen kuin parlamentti valitsi lokakuussa 2016 entisen asevoimien komentajan Michel Aounin maan presidentiksi.[22] Presidentti Aounia pidetään Hizbollahin, Iranin ja Syyrian läheisenä liittolaisena.[23]Aoun nimitti Saad Haririn hallituksen muodostajaksi ja hänestä tuli pääministeri joulukuussa 2016[24]. Vuonna 2018 järjestettiin parlamenttivaalit, ja Hariri sai jatkaa niiden jälkeenkin pääministerinä.[4][12]

Libanonissa pidettiin vuonna 2018 parlamenttivaalit, jota olivat ensimmäiset yhdeksään vuoteen, edelliset parlamenttivaalit olivat vuonna 2009 ja sen jälkeen maan parlamentti lykkäsi turvallisuussyistä vaaleja useita kertoja Äänestysprosentti jäi vaatimattomaksi ollen 49%.[25] Vaaleissa Hizbollahin suosio kasvoi ja sunnit taas olivat pettyneet valtapuolueeseensa pääministeri al-Haririn Tulevaisuus-liittoumaan.[25][26][27]

Libanonia on kuormittanut suuresti Syyrian sisällissota, sillä Libanoniin arvioidaan tulleen Syyriasta jopa 1,5–2 miljoonaa pakolaista. Libanon ei halua pakolaisten jäävän maahan, sillä nämä voisivat muuttaa Libanonin herkkää eri väestöryhmien välistä tasapainoa ja Syyrian sisällissodan alettua vaimentua vuonna 2019 Syyrian hallituksen ratkaisevaa voittoa kohti, Libanon on alkanut yhä aktiivisemmin ohjata pakolaisia palaamaan Syyriaan.[28]

Lokakuussa 2019 pääministeri Saad al-Hariri sanoi eroavansa. Tämän taustalla olivat pitkään jatkuneet mielenosoitukset hallituksen politiikkaa vastaan sekä kansalaisten laaja yleinen tyytymättömyys hallintoa kohtaan.[29] Tammikuussa 2020 uutena pääministerinä aloitti Hassan Diab,[30] joka erosi Beirutin elokuisen räjähdyksen jälkeen. Uudeksi pääministeriksi tuli 31. elokuuta 2020 Mustapha Adib.[31] 13 kuukauden tuleoksettomien neuvottelujen jälkeen pääministeriksi nousi jälleen Libanonin rikkain ihminen Najib Mikati.[32]

Beirutissa elokuussa 2020 tapahtunut satamaräjähdys johtui siellä vuosikausia varastossa olleesta räjähdysherkästä ammoniumnitraatista. Räjähdyksessä kuoli yli 200 ihmistä ja tuhansia loukkaantui. Ihmisoikeusjärjestön mukaan Libanonin korruptoituneessa hallinnossa syyllistyttiin vähintäänkin "rikolliseen huolimattomuuteen", kun vaarasta ei välitetty. Asiasta todennäköisesti tiesivät lukuisat ministeriöt, tulli, asevoimat ja poliitikot, mutta ketään ei ole saatu siitä syytteeseen.[33]

Libanonin politiikassa ryhmittymät ovat usein henkilöityneet voimakkaasti, vaikutusvaltaiset perheet käyttävät suurta valtaa ja puolueet ovat jakautuneet uskonnollisten ryhmien mukaan ja muodostavat valtapoliittisista syistä erilaisia ja vaihtuvia liittoutumia. Keskeisimmät poliittiset ryhmät ja toimijat ovat seuraavat:[39]

Vaikutusvaltaisin ja voimakkain poliittinen ryhmä Libanonissa on šiialainen Hizbollah, jonka perusti vuonna 1982 Iranin vallankumouskaarti. Hizbollahilla on hyvin läheiset kytkökset Iraniin ja Syyrian Bashar al-Assadin hallintoon, jonka puolella se on taistellut Syyrian sisällissodassa. Yhdysvallat luokittelee Hizbollahin terroristijärjestöksi. Hizbollahin johtaja on Hassan Nasrallah.[39]

Toinen shialainen puolue Amal taisteli Hizbollahia vastaan Syyrian sisällissodassa, mutta sodan jälkeen se on ollut Hizbollahin hyvin läheinen liittolainen. Myös Amalilla on vahva kytkös Syyrian al-Assadin hallintoon. Amalin johtaja on Libanonin parlamentin puhemiehenä vuodesta 1992 toiminut Nabih Berri.[39]

Tulevaisuus-liikettä (Future Movement FM) johtaa Libanonin vaikutusvaltaisin sunni-muslimi Saad al-Hariri, joka on toiminut vuodesta 2016 Libanonin pääministerinä. Saad al-Haririri tuli näkyvästi politiikkaan vuonna 2005 tapahtuneen isänsä Rafik al-Haririn murhan jälkeen. Tulevaisuudelle keskeistä on ollut vastakkainasettelu Hizbollahin ja sen liittolaisten kanssa.[39]

Vapaa Isänmaallinen liike (FPM, Free Patriotic Movement) on Michel Aounin perustama suurin kristittyjen poliittinen ryhmä. FPM:n johdossa on Aounin vävy Gebran Bassil ja FPM on liittoutunut Hizbollahin kanssa. Vuonna 2016 tehdyn sopimuksen avulla Aounista tuli presidentti ja al-Harirista pääministeri.[39]

Libanonilaiset voimat (Lebanese Forces FL) on Samir Geagean johtama kristittyjen ryhmä, joka on merkittävin kristittyjen Hizbollahia vastustava voima. Samir Geagea oli sisällissodan jälkeen pitkään vankilassa ainoana sodanaikaisten aseistettujen ryhmien johtajista.[39]

Kateab eli falangistit on myös Hizbollahia vastustava kristittyjen poliittinen liike, jonka johdossa on Sami Gemayel, joka seurasi murhattua veljeään Pierre Gemayelia ja isäänsä Libanonin entistä presidenttiä Amine Gemayelia (presidenttinä vuosina 1982–1988).[39]

Marada on kristittyjen poliittinen ryhmä, joka on Hizbollahin ja Syyrian läheinen liittolainen. Sitä johtaa Suleiman Franjieh, joka on Syyrian presidentti Bashar al-Assadin henkilökohtainen ystävä ja hänen isoisänsä Suleiman Franjieh senior oli Libanonin presidentti vuosina 1970–1976.[39]

Edistyksellinen sosialistipuolue (PSP Progressive Socialist Party) on Walid Jumblattin johtama Libanonin druusi-vähemmistön keskeinen poliittinen edustaja. Walid Jumblatt on perinyt asemansa murhatulta isältään Kamal Jumblattilta.

Suurimmat puolueet ovat muodostaneet liittoutumia. Maaliskuun 8. päivän koalitio (The 8 March Coalition) on Syyria-mielinen ryhmittymä ja sen merkittävimmät jäsenet ovat shialaiset puolueet Hizbollah ja Amal sekä niiden kanssa liittoutuneet kristittyjen FPM ja pieni Marada.[39]

Maaliskuun 14. päivän koalitio (The 14 March Coalition) on ideologialtaan länsimielinen ja syyrialaisvastainen ryhmä. Sen merkittävimmät jäsenet ovat sunnilainen FM sekä kristittyjen FL ja Kateab.[25][39]

Libanon on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948 alkaen, sekä kesä- että talvikisoihin. Se on saanut yhteensä neljä mitalia: kolme painista ja yhden painonnostosta.[57]

Libanonin suosituin laji on jalkapallo. Rekisteröityneitä pelaajia Libanonissa on 18 485 ja seuroja 178. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaukseen Libanon ei ole koskaan selviytynyt, mutta pelasi Aasian-mestaruuskilpailujen lopputurnauksessa vuonna 2000. Libanonin jalkapallomaajoukkue oli joulukuussa 2020 FIFA-rankingissa sijalla 92. Muita suosittuja lajeja ovat koripallo ja painonnosto.[58][59][60]