Levantti

Vuoden 1500 eaa. jälkeen Egyptin Uuden valtakunnan faarao Thutmosis III valloitti koko Levantin käymällä useita sotia. Hänen seuraajiensa aikana Egyptin valta alueella heikkeni, ja pohjoiseen syntynyt heettiläisvaltakunta levitti valtansa osaan Syyriaa.[2] Vuoden 1300 eaa. jälkeen (mahdollisesti 1275 tai 1274 eaa.) käytiin näiden suurvaltojen välillä Kadesin taistelu pohjoisessa Syyriassa, missä kumpikaan ei saavuttanut selvää voittoa. Maat solmivat rauhansopimuksen, jossa niiden välinen raja tunnustettiin.[3] Heettiläisten valta heikkeni kuitenkin pian assyrialaisten tunkeutuessa Syyriaan idästä käsin. 1100-luvulla eaa. heettiläiset tuhoutuivat lännestä tulleiden merikansojen hyökkäyksessä. Merikansat hyökkäsivät myös Egyptiin, joka onnistui täpärästi torjumaan ne, mutta menetti samalla kaikki alueensa Levantissa. Merikansoista filistealaiset, joiden nimestä myös Palestiina tulee, asettuivat asumaan Välimeren itärannikolle. Myös eräs seemiläinen heimo, juutalaiset saapui näihin aikoihin Palestiinaan.[4]

Foinikialaiset olivat vanha sivistyskansa lähinnä nykyisessä Libanonissa, joka vuoden 1200 eaa. tienoilla nousi kukoistukseen ja joksikin aikaa koko Välimeren merkittävimmäksi valtioksi. Rannikon kaupunkivaltioistaan käsin foinikialaiset, jotka kutsuivat itseään kanaanilaisiksi, perustivat suuren joukon siirtokuntia itäiselle Välimerelle jo 1100-luvulla eaa., ja seuraavilla vuosisadoilla kauemmaksikin, tärkeimpänä Karthago. He olivat erityisen tunnettuja kaupankäynnistään ja heidän merkityksensä kauppiaina koko senaikaisessa läntisessä maailmassa oli merkittävä vielä vuosisatoja sen jälkeen kun heidän poliittinen merkityksensä oli jo heikentynyt.[5]

Vuoden 800 eaa. jälkeen Assyrian valtakunta levittäytyi länteen ja alisti koko Levantin. Assyrian heikettyä sen paikan ottivat babylonialaiset, kun uusbabylonialainen valtakunta levittäytyi länteen vähän ennen vuotta 600 eaa. Vuonna 539 eaa. Persia valtasi Babylonin ja vuoden 530 eaa. paikkeilla lopunkin Babylonian, pian tämän jälkeen koko Lounais-Aasian. Persialaisvaltaa kesti kaksi vuosisataa, kunnes Aleksanteri Suuri kukisti heidät vuonna 332 eaa.[6]

Näitä kreikkalaisten valloitusretkiä seurasi Levantissakin hellenistinen aika. Helleenisen sivistyksen vaikutus jäi kuitenkin suhteellisen vähäiseksi, eikä Levantista tullut samanlaista tuon ajan tieteen ja kulttuurin keskittymää kuin Egyptistä tai Kaksoisvirtainmaasta. Sen poliittinen yhtenäisyys lakkasi pian, ja vuoden 100 eaa. jälkeen alueelle saapuivat roomalaiset. Ajanlaskumme alun molemmin puolin se liitettiin Rooman valtakuntaan.[7]

Roomalaisajan alkuvaihe oli varsin myrskyisää, mutta juutalaiskapinan jälkeen tilanne rauhoittui. Myös kristinusko alkoi levittäytyä Levantista käsin muualle. Roomalle alue oli tärkeä siksi, että tärkeimmät karavaanireitit itään kulkivat sen kautta. Pax Romanan päätyttyä imperiumi ajautui 200-luvun kriisiin, jossa sen yhtenäisyys alkoi rakoilla. Vuoden 260 jälkeen syyrialainen kaupunkivaltio Palmyra voimistui nopeasti ja irrottautui täysin Rooman vallasta; sen kuningatar Zenobia yritti perustaa koko Välimeren itäpään käsittävän itsenäisen valtion. Rooma onnistui kuitenkin voittamaan Palmyran, ja seuraavan vuosisadan aikana tapahtuneessa imperiumin vähittäisessä kahtiajakautumisessa Levantti jäi osaksi voimakkaampaa itäistä puoliskoa.

Rooman imperiumin hajottua lopullisesti kahtia 395 alkoi Itä-Rooman eli myöhemmän Bysantin valtakausi. Tänä aikana alue oli lähes täysin kristitty; tästä huolimatta uskonnollinen eripuraisuus oli voimakasta, sillä Itä-Rooman valtauskonto oli kreikkalaiskatolisuus (ortodoksisuus), mutta Levantissa tunnustettiin enimmäkseen Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkaattien levittämiä ortodoksiuden muotoja, jotka kukin erosivat tietyiltä osin Konstantinopolin kreikkalaisesta uskosta.[8] Suurvaltapoliittisesti aikakausi oli Bysantin ja persialaisen sassanidien valtakunnan välistä valtataistelua. Vuonna 603 alkaneessa lopullisessa sodassa sassanidit saavuttivat yhä suurempia voittoja ja kykenivät 610-luvulla valtaamaan koko Levantin, Egyptin ja Vähän-Aasian. Sota huipentui persialaisten ja avaarien Konstantinopolin piiritykseen 626, joka jäi tuloksettomaksi. Bysantin keisari Herakleios ajoi tämän jälkeen persialaiset takaisin Lähi-itään, jossa vuonna 627 tuhosi heidän armeijansa, ja Bysantti sai itäiset alueensa takaisin.

Bysantin voitot jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi, sillä jo vuonna 634 hyökkäsivät arabit etelästä käsin molempien sodan uuvuttamien valtakuntien kimppuun. Muutaman vuoden kuluessa he pystyivät kukistamaan koko sassanidivaltakunnan ja valtaamaan merkittävän osan Bysantista, niin että vuoteen 642 mennessä bysanttilaiset olivat jälleen menettäneet koko Levantin ja Egyptin, tällä kertaa pysyvästi.

Arabit liittivät valloittamansa alueet kalifaattiinsa ja levittivät niille islaminuskoa, joka nousikin Lähi-idässä nopeasti tärkeimmäksi uskonnoksi. Muutaman vuosikymmenen kestäneen kiihkoislamilaisen "pyhän sodan" kauden jälkeen kulttuuri rauhoittui, ja saavutti abbasidien valtaannousua vuonna 750 seuranneiden kahden vuosisadan aikana vaiheen, jota kutsutaan islamin kultaiseksi ajaksi. Levantin alueella oli Damaskos yksi tuon ajan tärkeimpiä arabimaailman kaupunkeja. Myös monet muut alueen kaupungit, erityisesti Syyrian Aleppo ja Latakia olivat tuona aikana merkittäviä.

Vuotta 1000 lähestyttäessä abbasidien valta vuorostaan heikkeni, ja sijaa saivat mamelukit sekä seldžukkiturkkilaiset. Seldžukkien ja uskonkiihkoilijoiden ottaessa vallan Levantin alueella 1000-luvun alkupuolella kristittyjen pyhiinvaeltajien matkat Jerusalemiin kävivät mahdottomiksi. Kun turkkilaiset uhkasivat Bysanttia vallattuaan merkittävän osan Anatoliasta, päätti läntinen kristikunta ryhtyä vastatoimiin.

Ristiretket alkoivat, kun paavi Urbanus II antoi vuonna 1095 käskyn vallata "Pyhä maa" takaisin. Ensimmäinen ristiretki alkoi seuraavana vuonna, kun pääasiassa Ranskasta kootut ristiretkeläiset lähtivät Konstantinopoliin. Retki oli menestys: Bysantti sai Anatolian takaisin, sen jälkeen valloitettiin Antiokia 1098 ja lopulta Jerusalem 1099. Tämän jälkeen Levantista tuli osa länsieurooppalaista kulttuuripiiriä, sen kauppayhteyksistä huolehtivat Italian kaupunkivaltiot. Ristiretkiaikaa kesti kaksi vuosisataa, jonka aikana kristityt kärsivät ajoittain pahojakin takaiskuja, mutta pystyivät silti pitämään yllä kuningaskuntiaan. Heidän tärkein vastustajansa oli Saladin, joka pystyi 1187 valtaamaan Jerusalemin muslimeille. Vaikka kristityt saivatkin kaupungin myöhemmin väliaikaisesti takaisin, he olivat tämän jälkeen usein alakynnessä. 1200-luvulla mamelukit saivat haltuunsa suuria alueita, mikä sai kristityt 1250-luvulla tekemään sopimuksen mongolien kanssa. Mongolit tuhosivat Bagdadin 1258 päättäen abbasidien dynastian ja valloittivat Levantin muslimien hallussa olleet alueet 1260, mutteivät kuitenkaan päässeet Egyptiin. Tämä tarjosi Levantin kristityille kuningaskunnille hengähdystauon, mutta joitakin vuosia myöhemmin mamelukit ajoivat mongolit pois. Viimeinen kristittyjen kaupunki vallattiin 1291, johon ristiretkiaika päättyy.

Seuraavalla vuosisadalla, vuonna 1347 Eurooppaan ja Lähi-itään iski ruttoepidemia Musta surma itäisestä Aasiasta. Vaikka rutto tappoikin Lähi-idässä vain vajaan kolmanneksen väestöstä, Levantti kärsi siellä pahimmin. Sen merkitys idän ja lännen välisten kauppareittien avainasemassa säilyi kuitenkin edelleen, mutta tuottoisaa kaupankäyntiä alkoivat uhata ottomaaniturkkilaiset, jotka levittäytyivät Anatoliassa ja 1453 kukistivat Bysantin. Huolestuneet eurooppalaiset alkoivat etsiä vaihtoehtoisia reittejä idänkaupalleen, ja kun Vasco da Gama löysi meritien Intiaan 1498, koki Lähi-idän kauppa suuren takaiskun. Levantti alkoi köyhtyä lakattuaan olemasta tärkeä kaupan välietappi.

Ottomaanien valtakunta valloitti Levantin 1516–1517. Seuraavat vuosisadat olivat turkkilaisten alaisuudessa hyvin tapahtumaköyhää aikaa, ja Levantti pysyi erossa maailman tapahtumista 1700-luvun lopulle saakka. Tällöin ottomaanivaltakunnan sisäpolitiikka oli ajautunut varsin katastrofaaliseen suuntaan, kun Egyptin mamelukit olivat nousseet turkkilaisia vastaan ja tekivät ajoittain sotaretkiä aina Syyriaan asti.

Vuonna 1798 Ranska päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja Napoleon valloitti Egyptin. Seuraavana vuonna ranskalaiset valloittivat myös Levantin. He perustelivat Egyptin-retkeään Ottomaanien valtakunnan puolustamisella kapinallisia vastaan, joskin todellisuudessa ranskalaiset halusivat katkaista Englannin yhteydet sen Intian siirtomaihin. Turkkilaiset hyökkäsivät pian ranskalaisia vastaan ja liittoutuivat englantilaisten kanssa. Ranskalaiset poistuivat Lähi-idästä 1801 jolloin turkkilaiset saivat Levantin takaisin. Sen sijaan Egyptissä, mistä englantilaisetkin pian poistuivat, oli valtatyhjiö. Egyptin mamelukit halusivat itsehallintonsa takaisin, turkkilaiset halusivat maan kokonaan valtaansa, ja turkkilaisten albanialaiset palkkasoturit olivat erittäin tyytymättömiä.

Egyptissä käyty sisällissota mamelukkien, turkkilaisten ja albaanien välillä päättyi lopulta jälkimmäisten voittoon. Albanialainen Muhammad Ali nousi Egyptin hallitsijaksi 1805, ja Turkki tunnusti hänen asemansa. Tilanteen rauhoituttua Levantti pysyi turkkilaisten hallinnassa, mutta 1820-luvulle tultaessa Libanonissa syttyi sisällissota eri uskonnollisten ryhmittymien välillä. 1831 Muhammad Ali hyökkäsi Syyriaan. Egyptin joukot valloittivat kahdessa vuodessa suuren osan turkkilaisten Aasian-puoleisista alueista, ja niiden uhatessa jo Istanbulia oli Turkin pakko luovuttaa Levantti egyptiläisille. Vuonna 1839 Egypti hyökkäsi taas Turkkiin, mutta tällä kertaa Euroopan valtiot asettuivat turkkilaisten puolelle ja Egyptin oli nyt pakko luopua Levantista vuoden 1841 rauhassa.

Levantti oli koko 1800-luvun loppupuoliskon osa Turkkia, mutta vain löyhästi. Ulkomainen vaikutus oli nyt voimakasta: ranskalaiset solmivat yhteyksiä Syyriaan ja Libanoniin, englantilaiset tekivät samaa Palestiinassa. Ranska halusi erityisesti vahvistaa Libanonin kristittyjen asemaa, Englannissa taas kasvoi ajatus juutalaisten kotimaasta, Israelista, joka perustettaisiin Palestiinaan. 1900-luvun puolelle tultaessa Turkki oli jo epätoivoinen Euroopan valtioiden murentaessa sen valtaa alusmaihinsa, ja nuorturkkilaisen liikkeen kaivaessa maata sulttaanin jalkojen alta. Ensimmäisessä maailmansodassa Turkki asettui Saksan puolelle, ja Englanti ja Ranska valloittivat sen Lähi-idän alueet nopeasti.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1920 Levantti oli Ranskan ja Englannin valloittama, ja Kansainliitto jakoi alueen neljäksi mandaattialueeksi. Nämä asetettiin alueilla jo ennestään vahvasti vaikuttaneiden maiden valvontaan, joten Ranska sai Syyrian ja Libanonin ja Englanti Palestiinan ja Transjordanian (nykyinen Jordania).

Maailmansotien välisenä aikana mandaattialueilla oli melko rauhallista. Ranska asetti Libanonin johtoon kristittyjä, ja kun samaan aikaan Libanoniin liitettiin osa islamilaista Syyriaa aina Antilibanonin vuoriin saakka, se herätti epäluuloa muslimien keskuudessa. Palestiinaan taas alkoi erittäin voimakas juutalaisten muuttoliike pääasiassa Euroopasta, mikä enteili tulevan itsenäisen valtion perustamista. Palestiinassa oli myös yhteenottoja arabien ja juutalaissiirtolaisten välillä.

Toisen maailmansodan alettua väkivalta Palestiinassa yltyi ja englantilaisten hallintoa vastustamaan syntyi jopa sionistisia järjestöjä kuten [[Lehi ja Irgun. Ranskan kaaduttua 1940 sen mandaatit joutuivat Vichyn hallituksen alaisiksi, kunnes Vapaan Ranskan ja Englannin joukot valloittivat ne. Vapaa Ranska kaavaili molemmille mandaateille heti sodan jälkeen itsenäisyyttä, joka sitten toteutuikin; myös Jordania itsenäistyi. Sen sijaan Palestiinan kysymyksestä tuli Yhdistyneille Kansakunnille polttava ongelma, koska se halusi taata sekä juutalaisten että arabien oikeudet tuossa maassa ja ehdotti siksi jakoa. Israelin itsenäistyttyä hyökkäsivät arabinaapurit välittömästi sen kimppuun, ja sodan tuloksena vuoden 1948 jaossa palestiinalaisten arabien alueet jaettiin Israelin ja sen naapurimaiden kesken.

1900-luvun puolivälin jälkeen Levantti on pysynyt kiistanalaisena seutuna. Mediassa usein käsiteltävä "Lähi-idän konflikti" tarkoittaa yleensä nimenomaan Levantin ja siellä erityisesti Israelin ja Palestiinan sekä niihin läheisesti liittyvän Libanonin välisiä ja sisäisiä konflikteja. Alueen valtioista Israel on Yhdysvaltoihin tukeutuva demokratia, Jordania on kuningaskunta, joka tasapainoilee Israel-arabit-ristiriidoissa, Libanon on ollut PLO:n läsnäolon laukaiseman sisällissodan ja vuoden 1983 sodan jälkeen eri kansanryhmien muodostama eräänlainen liittovaltio, ja Syyria on muodollisesti demokratia, mutta mm. presidenttiys on periytynyt vielä 1990-luvulla.