Lestadiolaisuus

Suurin suuntaus on vanhoillislestadiolaisuus, jonka kannattajia lestadiolaisuuden tutkija, Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi vuonna 2012 olevan maailmassa (enimmäkseen Suomessa, USA:ssa ja Ruotsissa)* yhteensä noin 115 000.[12] Talonen arvioi myös vuonna 2001 vanhoillislestadiolaisten määräksi noin 115 000, joten vanhoillislestadiolaisten määrä on Talosen arvioiden mukaan säilynyt suunnilleen samana yhdentoista vuoden ajan vuosina 2001–2012.[12] Vuosituhannen vaihteessa eri arvioiden mukaan vanhoillislestadiolaisia arveltiin olevan maailmassa(*) noin 86 000–157 000.[13] Vanhoillislestadiolaisuus on ylivoimaisesti suurin ryhmä myös Suomessa ja Vanhalla Mantereella.[12]

Toiseksi suurin lestadiolaisuuden haara on esikoislestadiolaisuus, jolla Talonen arvioi vuonna 2012 olevan maailmassa (enimmäkseen Fennoskandiassa ja USA:ssa) noin 24 000 kannattajaa.[12] Esikoislestadiolaisten määrä näyttäisi siis vähentyneen yhdessätoista vuodessa noin tuhannella, joka tosin mahtunee näiden määräarvioiden virhemarginaaleihin. Esikoislestadiolaisia on Amerikassa noin 10 000 ja Talosen mukaan esikoislestadiolaisuus on Amerikassa selkeästi suurin lestadiolaisryhmä.[13][12]

Kolmanneksi suurimman lestadiolaisuuden haaran eli rauhansanalaisuuden (pikkuesikoisuus) kannattajamääräksi itsekin rauhansanalainen Talonen arvioi vuonna 2012 noin 21 000 ihmistä, joten rauhansanalaisten määrä on Talosen arvioiden mukaan vähentynyt noin 3 000 ihmisellä yhdessätoista vuodessa.[12][13] Rauhansanalaisia on lähinnä Fennoskandiassa ja Yhdysvalloissa. Neljänneksi suurimmassa lestadiolaisuuden ryhmässä eli lähinnä Yhdysvalloissa vaikuttavassa töröläläisyydessä, oli Talosen arvion mukaan vuonna 2012 noin 4 000 ihmistä, joten töröläläisten määrä on pysynyt Talosen arvioiden mukaan yhdentoista vuoden ajan suunnilleen samana.[12][13]

Uusheräys varmisti sijansa viidenneksi suurimpana lestadiolaisuuden haarana, säilyttämällä kannattajamääränsä kolmessa tuhannessa ihmisessä vuosina 2001–2012 Talosen arvioiden mukaan.[12][13] Pollarilaisten suurimman suuntauksen eli riitinmattilaisuuden kannattajia oli vuonna 2001 Talosen mukaan noin 3 000 ihmistä, eli se jakaa uusheränneiden kanssa viidennen sijan lestadiolaissuuntausten suuruusjärjestyksessä [15].[12][13]

Lyngenin suunnan suurimman suuntauksen eli Vanhaerikiinien kannatus säilyi Talosen arvioiden mukaan suunnilleen samana eli 1 200 ihmisessä, joten se oli vuonna 2012 seitsemänneksi suurin lestadiolaisuuden haara.[12][13] Uuserikiinien kannatus myös säilyi Talosen arvioiden mukaan saman suuruisena noin 800 ihmisellä, joten se oli vuonna 2012 kahdeksanneksi suurin lestadiolaisuuden haara.[12][13]

Pollarilaisten toiseksi suurimman suuntauksen auneslaisuus kannattajamääräksi Talonen arvioi vuonna 2012 noin 550 ihmistä.[12][13] Auneslaisten lukumäärä oli vähentynyt Talosen arvioiden mukaan yhdessätoista vuodessa noin 50 ihmisellä[12][13] Auneslaisuus on Talosen arvion mukaan vuonna 2012 yhdeksänneksi suurin lestadiolaisuuden haara.[12]

Kymmenenneksi suurimmaksi lestadiolaisuuden haaraksi Talonen arvioi vuonna 2012 elämänsanalaisuuden, jolla hän arvioi olevan noin 300 kannattajaa eli saman verran kuin vuonna 2001. Yhdeksitoista suurin ryhmä oli vuonna 2012 leeviläisyys 200 kannattajalla ja kahdeksitoista suurin ryhmä oli leskisläisyys noin 50–200 kannattajalla. Vieläkin pienempiä lestadiolaisuuden haaroja ovat mm. andersonilaisuus (Grace Apostolic Lutheran Church) (100?), kvaenangenilaisuus (50), davidiitit (50?), gundersenilaisuus (40?), hankalaiset (25?), steeniläiset (20?) ja kontiolaiset (5?) [16][12][13]

Lisäksi on paljon lestadiolaisuuden haaroja joilla ei ole enää lainkaan kannattajia, tai joiden kannattajamäärä on lähellä nollaa. Historiallisesti merkittävinä kuolleina lestadiolaisuuden haaroina voidaan pitää esimerkiksi kortetniemeläisyyttä (1876–1878), haalilaisuutta, tai kumpulaista narvalaisuutta jonka kannattajien vaikutuksesta helluntailaisuus levisi Suomeen, sekä paljon huomiota herättänyttä orgialahkoa nimeltä korpelalaisuus. Kaiken kaikkiaan eri lestadiolaisuuden haaroja on ollut yhteensä selvästi yli kolmekymmentä, joista nykyaikaan (2012) on säilynyt noin 13–19. Nykyaikana merkittävinä professori Talonen pitää niistä kuitenkin vain 6–9 suurinta.[12]

Muita hyvin pieniä tai kuolleita lestadiolaisuuden haaroja ovat olleet (aakkosjärjestyksessä) mm. alatalolaisuus, anastasialaisuus (saattaa yhä olla olemassa), ansamaalaisuus, gröndahlilaisuus, heiskaslaisuus, hietavalaisuus, huru-brune-ryhmä, huttulalaisuus, jantuslaisuus, kauppilaisuus, koskelalaisuus, kososlaisuus, lamppalaisuus, liljebladilaisuus, lindströmiläinen narvalaisuus, lundbergilaisuus, mölleriläisyys, niemeläläisyys, niskalaisuus/jenseniläisyys, näppäläisyys, ollanketolaisuus, peuralaisuus, Pietarin vapaakirkollisvaikutteinen lestadiolaisuuden haara, pirttikyläläisyys, poukkulalaisuus, rimpiläisyys, ruonavaaralaisuus, samperilaisuus, vanhalalaisuus ja väyrysläisyys.

Lisäksi vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on vaikuttanut muun muassa simppalalaisuus, "kososlainen henki", "uusheräyksen henki", enkelihoorti, "nimikristillisyys siunausoppeineen" ja Aholan lihanvapaus. Naisten johtamia näistä suuntauksista ovat olleet ainakin anastasialaisuus, rimpiläisyys, jantuslaisuus ja enkelihoorti. Lisäksi narvalaisuudessa oli sen alkuvaiheessa keskeisimpänä vaikuttajana niin ikään nainen, nimittäin "Narvan Katri".

Lestadiolaisuutta edeltäneitä herätysliikkeitä olivat liikkeen syntyalueella Pohjois-Ruotsissa lukijaisuus (lukijaisuudessa oli useita haaroja) ja viklundilaisuus.[17] Lestadiolaisuutta on L. L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa Suomen kirkon tärkeimmät vaiheet kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijaisuudeksi".[18] Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalainen pappi Lars Levi Laestadius (etnisesti osittain myös saamelainen) koki hengellisen uudistumisen tavattuaan Lapin Marian vuonna 1844. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon, ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Syntynyttä liikettä alettiin kutsua 1880-luvun puolivälin jälkeen lestadiolaisuudeksi; 1900-luvun alkuun liikettä nimitettiin myös "hihhuleiksi", "villiopiksi", "lahkoksi" ja "harhaopiksi".[19] Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.

Vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset myös uskovat, että elävä usko on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Israelin maaperältä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä sai erityisen siunauksen Lutherin työn vaikutuksesta. Saksalaisessa pietismissä esiintyi samoja piirteitä kuin sittemmin Laestadiuksen käynnistämässä Pohjolan herätyksessä.

Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta eli sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla eli papeilla ja vain hätätilassa maallikolla.[20] Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan ja muiden kirkon katekismusopettajien, "katekeettojen" pitämät Ruotsin kirkon lähetyskoulut edesauttoivat herätyksen leviämistä.

Lestadiolaisuutta on verrattu pieneen tunturipuroon, josta on kasvanut vuolas kevättulva.[21] Laestadiuksen kuoltua vuonna 1861 kristillinen herätys oli levinnyt jo kolmen valtakunnan alueelle. Paljon vaeltavat saamelaiset olivat vieneet sanomaa eteenpäin, ja se oli tavoittanut Pohjois-Norjasta aivan sen pohjoisimpia osia: Alattion, Hammerfestin, Kautokeinon, Jyykeän ja Vesisaaren. Ruotsin ja Suomen rajalla liike levisi erityisesti Tornionjokilaaksoon. Ruotsissa sen kannatus ulottui myös Jokkmokkiin. Suomessa se oli levinnyt jo Muonioon, Kittilään, Sodankylään, Rovaniemelle, Pudasjärvelle, Kemiin, Simoon, Kuivaniemeen ja Iihin.[22]

Lestadiolaisuuden leviämistä voidaan tarkastella maantieteellisten ääripäiden avulla. Suomen pohjoisimpaan osaan Utsjoelle lestadiolaisuus saapui vuonna 1852. Suomen eteläisimpään kaupunkiin Hankoon 1885. Itäisimpään Suomen osaan Ilomantsiin 1891. Läntiseen osaan Vaasaan 1872. Suomen suuria kaupunkeja ja suluissa lestadiolaisuuden ensiesiintyminen: Helsinki (1866), Jyväskylä (1872), Kuopio (1871), Oulu (1863), Pori (1874), Tampere (1876), Turku (1876) ja Vaasa (1872).[23]

Lestadiolaisuus levisi Pohjois-Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Iso osa siirtolaisista lähti Pohjanmaalta. Muun muassa Titanicilla matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella.[24] Pohjois-Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen 1800-luvun lopussa jopa 50 000.[1]

1860-luvulla lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja 1870-luvulla Viron. Ensin se levisi joihinkin kyliin Jäämeren rannalla. Erityisesti Helsingistä käsin liike levisi myös Pietariin, Viipuriin, Laatokan Karjalaan ja Karjalankannakselle. Enimmillään Pietarin alueella oli lestadiolaisia noin tuhat henkeä.[25] Eniten kannatusta se sai Koivistolla, Räisälässä, Käkisalmella, Uudellakirkolla ja Viipurissa.

Pajalalainen Iisakki Antinpoika Karlström (Saha-Iisko) (s. 1822) toteutti Laestadiuksen mielestä jo lestadiolaisen alkuherätyksen aikana lakihenkisyyttä.[26] Lakihenkisyyden lisäksi Saha-Iisko harjoitti "syntielämää", esimerkiksi pitäessään susiparinaan palvelijattarekseen merkittyä Iisakki Strolbergin vaimoa Anna Helenaa jo 1840-luvun puolivälissä. Vuonna 1847 Iisakki Strolbergin entinen vaimo synnytti hänelle pojan, josta tuli myöhemmin haalilaisuuden perustaja Amerikassa.[27]

Vielä vuonna 1851 Saha-Iisko Kaunisvaaran kylän Sahavaarasta toimi Laestadiuksen raittiuslähettinä saarnaten matkallaan Turtolassa ja Ylitorniolla. Pian sen jälkeen hänet kuitenkin erotettiin raittiuslähetin tehtävästä hänen lakihenkisen käännytysintonsa ja "pitkähenkisyytensä" tultua ilmi. Välirikkoon lestadiolaisten kanssa johtivat myös selkeät opilliset erot Laestadiuksen kanssa mm siinä, että Saha-Iisko ei hyväksynyt vapaata synninpäästöä.[27]

Tämän jälkeen hän erkaantui alkulestadiolaisuudesta eräiden lähteiden mukaan "yksinäiseksi kristityksi". Saha-Iisko ei siis ilmeisesti liittynyt liljebladilaisiin, vaikka kannattikin hyvin samanlaatuista oppia kuin J. F. Liljeblad. Turtolan vanhat lestadiolaiset sanoivat 1890-luvulla uudenheräyksen saarnaajien levittäessä uutta oppiaan, että "Nyt on Saha-Iiskon henki jälleen liikkeellä".[27]

Lestadiolaisuus sai jo vuonna 1847 paljon saamelaisia kannattajia myös Koutokeinossa Norjassa. Keväällä 1849 Laestadius muutti Kaaresuvannosta Pajalaan, joka oli paljon kauempana Koutokeinosta. Niinpä Koutokeinolaiset lestadiolaiset alkoivat sen jälkeen käydä kuuntelemassa juuri lestadiolaistuneen Muonion kirkkoherran J. F. Liljebladin saarnoja, koska Muonioon oli Koutokeinosta paljon lyhyempi matka kuin Pajalaan. Mutta jo talvella 1849–1850 alkoi Koutokeinon saamelaisten lestadiolaisten käytöksessä ja uskonelämässä näkyä huolestuttavia piirteitä, kuten hurmahenkisyyttä, röyhkeyttä ja aggressiivisuutta.[28][29]

Koutokeinon hurmosta voidaan kutsua myös nimellä Hættalaisuus, koska sen kiistaton hengellinen ja maallinen auktoriteetti oli Aslak Hætta (1825–1854). Ilmiötä esiintyi myös Kuttasen kylässä Suomen kainalossa.[30] Alkoipa heidän keskuudessaan esiintyä jopa sellaista kolmen kyynärän jumalan oppia, jonka mukaisesti muutamat heistä alkoivat pitämään itseään kristuksena ja jumalana, sekä niin pyhinä etteivät tarvinneet enää synninpäästöä.[28][29] Hættalaisuus eli Koutokeinon hurmos ei ollut lestadiolainen suuntaus, vaan sen johtajien tausta oli Čuorvut-liikkeessä eli "huutajissa", jonka alkuperä oli jo 1700-luvulla[31]. Asiasta kertoivat Koutokeinon kapinaan osallistuneet L. Hætta ja A. Bær Oslon vankilan muistelmissaan, jotka julkaistiin vuonna 1993[31].

Lestadiolaisuudesta erkani noin vuonna 1852 lakihenkinen "Muonion eriseura" eli liljebladilaisuus Muonion kirkkoherran Jakob Fredrik Liljebladin (1809–1862) johdolla lähinnä Muoniossa Suomessa. Liljebladilaiset eivät hyväksyneet maallikkojen käyttämää avointa ja ehdotonta synninpäästöä. Kirkkoherra J. F. Liljeblad syytti Lars Levi Laestadiusta mm julkisuushakuisuudesta, epätasapuolisuudesta, itseriittoisuudesta ja siitä että Laestadius hänen mielestään saarnoissaan tahallaan yllytti liikutuksiin ja ei käyttänyt sielunhoidossa riittävästi nuhteen ja neuvon sanoja.[32] Liljebladilaisuus oli Suomen ensimmäinen "eriseura" lestadiolaisuudessa.

Saamelaisilla yleisesti Koutokeinossa oli tuohon aikaan vaikeat olot. Mainittakoon parina esimerkkinä että Venäjä lakkautti syksyllä 1852 Norjan saamelaisten oikeudet talvilaiduntamiseen ja kalastukseen Suomen puolella, ja Norjassakin jokien varteen muuttaneet talonpojat estivät saamelaisia kalastamasta Jäämereen laskevien jokien parhailla kalapaikoilla. Tuollainen muiden etnisten ryhmien ja viranomaistenkin syrjivä ja ankara toiminta Norjan saamelaisia kohtaan oli omiaan herättämään ja provosoimaan Koutokeinon saamelaisissa hurmahenkisyyttä ja aggressiota. Lisäksi porvarien ja talonpoikien harjoittama vastuuton viinakauppa tuotti paljon ongelmia saamelaisten keskuudessa.[33][34]

Koutokeinon saamelaisten hurmahenkisyys ja vihamielisyys kärjistyivät maanantaina 8. marraskuuta 1852, jolloin joukko saamelaisia hyökkäsi Koutokeinon kirkonkylään Aslak Jakobsen Hættan (1825–1854) johdolla, surmaten nimismies Lars Johan Buchtin (1813–1852) ja kauppias Carl Johan Ruthin (1818–1852), sekä pahoinpidellen useita muita.[35] Tapauksesta syytettiin yleisesti Lars Levi Laestadiusta ja hänen levittämiään oppeja, vaikka on ilmeistä etteivät Koutokeinon tapahtumiin johtaneet mitkään Laestadiuksen antamat opetukset. Laestadiusta syyttivät tapauksesta mm Tromssan piispa Daniel Bremer Juell ja Norbottens-Posten-lehti.[36]

Aslak Hættan johtama hurmahenkinen saamelaisryhmä oli ennen Koutokeinon murhatöitä lähemmissä suhteissa kirkkoherra Liljebladiin kuin Laestadiukseen.[37] Aslak Hætta oli jopa suunnitellut Lars Levi Laestadiuksen surmaamista, joka on yksi todiste siitä, että hänen johtamansa – Čuorvut-liikkeestä alkunsa saanut – hurmahenkinen lahko ei ollut lestadiolainen suuntaus, vaikka osa heistä arvostikin Laestadiusta ja jopa vetosivat häneen oikeudenkäynnissä.[31][38] Laestadius puolestaan syytti Koutokeinon ristiriidoista mm välinpitämättömiä pappeja, viranomaisia ja Norjan kielipolitiikkaa saamelaisalueilla.[39][40]

Hættalaisuuden kaltaista äärimmäisyyteen vietyä ”kolmen kyynärän jumalan oppia” esiintyi myös lestadiolaisten keskuudessa eri puolilla Pohjolaa osittain väkivaltaisessakin muodossa. Tästä ovat esimerkkejä 1850-luvulta muun muassa Norjan saamelaisten kanssa tekemisissä olleet kittiläläisten Angelin siskosten ”pyhien oppi”, Rattosjärven ja Ylitornion "nyrkkikristillisyys" (mm. suntio Salomo Kortetniemi (1819–1904)), sekä vielä 1870-luvullakin Ruotsin Tornionjärven seudulla erityisesti saamelaisten keskuudessa vaikuttanut "tornionjärveläisyys".[41]

Tornion Vojakkalassa, Kantojärvellä, Raumolla ja Alatorniolla, sekä Simossa, Kuivaniemellä ja Iissä vaikutti 1860-luvun alusta 1880-luvulle lestadiolaisuutta vastustanut "pietistiskirkollinen" herätysliike. 1860-luvun alussa kyseinen liike sai johtajakseen simolaisen Jaakko Huttulan (–1871), joka oli entinen seudun johtava lestadiolaissaarnaaja. Huttulalaisuuteen liittyivät 1860-luvulla myös sokea iiläinen lestadiolaissaarnaaja Juho Paakkola ja kuivaniemeläinen lestadiolaissaarnaaja Juho Jaakko Hyry mukanaan muutamia entisiä lestadiolaisia.[42]

Kuivaniemen lestadiolaiset kutsuivat liikettä myöhemmin "Hyry-sepän eriseuraksi". J. J. Hyry teki välillä "parannuksen" takaisin lestadiolaisuuteen, mutta palasi taas 1870-luvun alussa huttulalaisuuteen entistäkin kiivaampana lestadiolaisuuden vastustajana. Mm vuoden 1881 piispantarkastuksissa Hyry nosti lestadiolaisia vastaan monia syytöksiä. Vuonna 1871 Jaakko Huttulan kuoltua ryhmän johtoon nousi Jaakko Pahkamaa (ent. Sikala), minkä jälkeen ryhmää ruvettiin kutsumaan myös pahkamaalaisuudeksi. Pahkamaalaiset uskoivat mm että rukoilemalla voisi saada synnit anteeksi ja että uudestisyntyminen tapahtuisi kasteessa. Pahkamaalaisilla oli läheiset suhteet evankelisiin.[42]

Lestadiolaisuus levisi Amerikan Yhdysvaltoihin Michiganin ja Minnesotan osavaltioihin noin 1860-luvun loppupuoliskolla pohjoismaisten (lähinnä suomalaisten) siirtolaisten mukana. Aluksi lestadiolaiset toimivat Calumetissa paikallisen yleisen skandinaavisen luterilaisen seurakunnan yhteydessä, mutta joutuivat pian riitoihin seurakunnan ei-lestadiolaisen papin kanssa ja joutuivat perustamaan sitten vuonna 1872 oman seurakunnan, jonka nimeksi tuli Salomo Kortetniemen Luterilainen seura ja jonka papiksi palkattiin suntio Salomo Kortetniemi.[43] Cokatoon lestadiolaiset perustivat samana vuonna oman epävirallisen seurakunnan nimeltä Suomalais-luterilainen Seurakunta, jonka papin tehtäviä hoiti ilman palkkaa maallikkosaarnaaja Iisakki Barberg (1833–1883).[44]

Vuonna 1876 Amerikan lestadiolaisuudessa tapahtui hajaannus, jossa se jakaantui kahteen osaan. Huomattavasti suurempaa ryhmää johtivat Salomo Kortetniemi Calumetissa ja Iisakki Barberg Cokatossa, joten sitä voidaan kutsua myös nimellä kortetniemeläisyys. Pienempi lestadiolaisryhmä toimi aluksi vain Cokatossa johtajanaan saarnaaja Jaakko Rovainen. Näkökulmasta riippuen ensimmäinen lestadiolaisuuden eriseura Amerikassa oli siis joko kortetniemeläisyys tai "rovaislaisuus". Lähes kaikki Euroopan saarnaajat Juhani Raattamaata myöten asettuivat kuitenkin kiistassa Rovaisen ryhmän puolelle. Kiista koski joitakin opillisiakin kysymyksiä, mutta selvin kiistakysymys oli Iisakki Barbergin asema Cokaton Suomalais-luterilaisen Seurakunnan pappina.[45]

Aluksi hajaannuksessa siis vain Cokaton lestadiolaisuus oli jakaantunut kahtia, siten että Barbergin johtama ryhmä kannatti yhteistyötä Salomo Kortetniemen johtaman Calumetin lestadiolaisyhteisön kanssa, kun taas Jaakko Rovaisen johtama ryhmä vastusti Barbergin ja Kortetniemen toimimista virkapappeina ja sai tukea Euroopan lestadiolaisilta, erityisesti kiirunalaiselta Juhani Raattamaalta Saivomuotkasta Ruotsista.[45]

Pian kuitenkin myös Calumetissa syntyi Kortetniemeä vastustava pieni "eriseura" Nils Petter Starkin johdolla. Rovaisen kannattajat väittivät Salomo Kortetniemen kuuluvan "Liljebladin eriseuraan", eivätkä pitäneet tätä uudestisyntyneenä. Kortetniemeä syytettiin myös siitä että hän otti seurakuntaan ei-lestadiolaisia ja siitä että hänen jumalanpalveluksissaan polvistuttiin synnintunnustuksen yhteydessä. Myöskään siitä Rovaisen kannattajat eivät pitäneet, että Calumetin lestadiolaisseurakunnan nimessä oli Salomo Kortetniemen nimi.[45]

Vuonna 1877 Erkki Antti Juhonpietin (1814–1900) johdolla lähetettiin Amerikkaan kirje, jossa muun muassa paljastettiin Salomo Kortetniemen vanhoja syntejä. Raattamaa puolestaan lähetti Amerikkaan kirjeen jossa hän korosti että Jaakko Rovainen ja Iisakki Alamaa edustivat Amerikassa "esikoisten seurakuntaa", jolle kaikkien Amerikan lestadiolaisten tulisi olla kuuliaisia. Calumetiin tuli Suomesta Kuusamon Posiolta saarnaaja Juho Takkinen ottamaan Kortetniemen paikan paikkakunnan lestadiolaisseurakunnan pappina itselleen vuonna 1877.[46]

Takkinen ei saanut kuitenkaan kannatusta edes kaikilta Rovaisen ryhmän jäseniltä. Häntä kannattivat Cokatossa lähinnä vain Vuolteen veljekset, ja Calumetissa hän sai tukea N. P. Starkin ryhmältä, joka oli Kortetniemen vastaryhmä. Epäluottamus Takkiseen johtui muun muassa siitä, että tämä kannattajineen jatkoi Kortetniemen mustamaalaamista senkin jälkeen, kun Kortetniemi oli tehnyt julkisesti parannuksen hänen julkisesti paljastetuista synneistään, ja siitä että Takkinen piti Amerikan lestadiolaisten enemmistöä eriseuralaisina. Lisäksi epäluottamusta Takkista kohtaan aiheutti hänen lakihenkinen rippioppinsa.[46]

Kaikesta huolimatta Rovaisen ryhmä ja Kortetniemen ryhmän enemmistö lopulta tyytyivät siihen että Calumetin seurakunnan johto siirtyi Kortetniemeltä Takkiselle, ja ryhmät yhdistyivät vuonna 1877–1878 tekemällä hauraan sovinnon, koska Takkisella oli takanaan vahva tuki Lapin vanhimmilta eli "esikosten seurakunnalta". Osa Kortetniemen kannattajista kuitenkin erosi kokonaan lestadiolaisyhteisöstä Takkisen kannattajien syrjäytettyä ja mustamaalattua Kortetniemen.[46]

Takkisen noustua Kortetniemen tilalle Salomo Kortetniemen Luterilaisen seuran papiksi Calumetissa, tuli seurakunnan toimintaan muutoksia siten että muun muassa messuaminen ja polvistuminen synnintunnustuksen yhteydessä lopetettiin, kuten myös seisominen uskontunnustuksen yhteydessä. Jumalanpalvelusmenoja siis yksinkertaistettiin. Calumetin seurakunnan nimi muutettiin 20. huhtikuuta 1879 muotoon Suomalainen apostolis-luterilainen seurakunta. Takkinen ryhtyi laajentamaan valtaansa myös muiden paikkakuntien lestadiolaisseurakuntiin Amerikassa.[47]

Vuonna 1880 Juho Takkinen julkaisi Amerikassa Amerikan Suomalaisen Aapisen, jossa apostolinen uskontunnustus oli muutettuna esimerkiksi siten, että siinä lausuttiin: "astui Getsemanessa alas helvettiin". Euroopassa kaikki lestadiolaiset eivät hyväksyneet apostolisen uskontunnustuksen muuttamista. Juho Takkinen sai osakseen vastustusta myös monilta Amerikan lestadiolaisilta, mutta ei aapisasiassa. Takkinen sai aapiselleen kuitenkin Juhani Raattamaalta ja "Lapin vanhimmilta" täyden tuen.[48]

Joukko lestadiolaisia pappeja aloitti Iissä 2. syyskuuta 1885 kokouksen, johon osallistui myös muutama maallikkosaarnaaja. Iin pappeinkokous antoi kannanoton, jossa mm. todettiin, ettei kirjoitettu Jumalan sana ole vaikutukseltaan sen vähäisempää kuin suullinenkaan, ja että elävää uskoa on myös muissa kristillisissä liikkeissä lestadiolaisuuden ulkopuolella, ja että uudestisyntyminen voi tapahtua äänellisen synninpäästön lisäksi myös kasteessa, ehtoollisessa, rukouksessa tai Raamattua lukemalla.[49]

Kokoukseen osallistui yhdeksän lestadiolaista pappia: kirkkoherra K. A. Heikel Pudasjärveltä, kirkkoherra P. O. Grape Ruotsin Ylitorniolta, kirkkoherra J. R. Castrén Karungista, kirkkoherra J. P. Bäckman Ylivieskasta, kirkkoherra W. A. Mandellöf Säkylästä, virkasaarnaaja J. A. Veijola Pielisjärveltä, vt. kappalainen O. I. Heikel Merijärveltä, kirkkoherra J. F. Thauvón Iistä ja hänen poikansa vt. kappalainen Emil Thauvón Ylikiimingistä.[49]

Lestadiolainen Enontekiön kappalainen ja Kristillisen kuukauslehden toimittaja Aatu Laitinen ei osallistunut Iin pappeinkokoukseen, ja hänen opinkäsityksensä poikkesivatkin jyrkästi Iin pappeinkokouksen julkilausumista.[50] Aatu Laitinen ja monet Iin pappeinkokouksen osanottajat liittyivät kuitenkin myöhemmin uusheräykseen, tai ainakin puolustivat uusheräystä lestadiolaisuuden suuren hajaannuksen aikana 1890-luvulla.

Lestadiolaisen maallikkosaarnaajan Heikki Jussilan (1863–1955) kertoman mukaan juuri papiksi vihitty 23-vuotias pastori A. L. Heideman arvosteli Iin pappeinkokouksen päätöksiä tuoreeltaan erityisesti kokouksen epäeksklusiivisen seurakuntaopin osalta, lausumalla syksyllä 1885 seuraavasti: "He kirjoittivat itsensä ulos kristillisyydestä" ja "Miten sitä opetuslapsen mieltä löytyy ulkona, kun ei sitä sisälläkään tahdo löytyä". Kokouksen päätösten epälestadiolaisuudesta kertoo vahvasti sekin, että lestadiolaisvihamielinen piispa Gustaf Johansson kehui kirjassaan Iin pappeinkokouksen julkilausumaa erittäin myönteiseksi. Heikki Jussila ja A. L. Heideman jäivät lestadiolaisuuden suuressa hajaannuksessa vanhoillislestadiolaiseen haaraan.[51] Myöhemmin uusheräyksen perustajaksi ryhtynyt kittiläläinen lestadiolaissaarnaaja Pietari Hanhivaara ("Hanhi-Pieti") arvosteli lestadiolaisia pappeja mm. sanomalla, että uusia pappeja nousee niin kuin sieniä sateella, koska he ovat niin laiskoja, etteivät viitsi tehdä oikeaa työtä.

Vaikka Iin pappeinkokouksen päätökset olivat ristiriidassa lestadiolaisten yleisesti omaksumien opinkäsitysten kanssa, julkisuudessa kokouksen päätöksiä ryhtyi tuoreeltaan arvostelemaan vain yksi lestadiolainen henkilö, [50] ylikainuulainen ruotsinkielinen lestadiolaissaarnaaja Anders Hedlund, joka ei pitänyt uusevankelista palkkasaarnaaja August Lundbergia uudestisyntyneenä. Hedlund painatti vuonna 1889 pienen kirjasen, jossa hän toi esille lestadiolaisuuden enemmistön kannattamat uskonnäkemyksensä, ja osoitti Iin pappeinkokouksen päätökset Raamatun vastaisiksi kirjoitetun Jumalan sanan uudestisynnyttävää vaikutusta koskevien päätösten osalta. Hedlund vetosi kirjoituksessaan myös Lutheriin ja Tunnustuskirjoihin. Hedlundin mukaan uudestisyntyminen voi tapahtua vain elävässä uskossa olevan ihmisen julistaman äänellisen saarnan kautta, eikä suinkaan sakramenteilla tai Raamatun lukemisella. Hedlund toimi lestadiolaisuuden suuren hajaannuksen jälkeen esikoislestadiolaisena saarnaajana.[52]

Amerikassa lestadiolaisuudesta erkani vuonna 1885–1886 lähinnä Calumetissa ryhmä nimeltä haalilaisuus Alatorniossa ja Norjassa ennen asuneen Petteri Strolbergin (1847–1913) johdolla, joka oli Saha-Iiskon lehtopoika (ks. historia 1840-luku).[53] Lisäksi haalilaisuutta oli perustamassa mm. Kalajoelta tullut Juho Mullo (k. 1913). Haalilaiset sanoivat syyksi eristäytymiselleen kyllästymisen jatkuviin riitoihin paikallisessa lestadiolaisyhteisössä. Haalilaiset käyttivät Calumetissa seurapaikkanaan Suomalaisen Kansanvalistusseuran juuri valmistunutta kokoushuonetta, jota kutsuttiin "haaliksi", sillä haali on amerikansuomea, ja se merkitsee kokoontumishuoneistoa.[54] Haalilaisiin liittyi myös Calumetin lestadiolaisseurakunnan entinen pappi Salomon Kortetniemi.[53][55]

Juho Takkista syytettiin mm. lakihengestä, kun hän oli mm. poistattanut kirkosta urkuharmonin, jota hän kutsui "piruksi". Kiistojen seurauksena myös Amerikan lestadiolaisuuden päähaara jakaantui vuonna 1888 kahtia Roanpään kannattajiin ja Takkisen kannattajiin (takkislaisuus). Hajaannus muuttui avoimeksi, kun Takkisen väliaikaisena sijaisena ollut Juho Roanpää (1849–1896) valittiin vuonna 1888 "ryntäysvaalissa" Calumetin lestadiolaisseurakunnan papiksi Juho Takkisen tilalle. Juho Takkinen kannattajineen alkoi pitää seuroja erillään Roanpään kannattajien haltuun tulleesta apostolis-luterilaisesta seurakunnasta. Juho Roanpään valinnan jälkeen osa haalilaisista liittyi takaisin apostolis-luterilaiseen lestadiolaisseurakuntaan.[56]. "Esikoisten seurakunta" Raattamaan johdolla tuomitsi jyrkästi Takkisen erottamisen papinvirasta. Roanpääläiset saivat vahvempaa tukea Euroopasta vuodesta 1889 alkaen, kun Erkki Antti "käänsi takkinsa" ja alkoi tukea roanpääläisiä.[57][58]

Pastori A. L. Heideman (1862–1928) saapui vuonna 1890 Calumetiin ja hänet asetettiin roanpääläisten seurakunnan papinvirkaan Roanpään tilalle, jonka johdosta roanpääläisiä alettiin kutsua "heidemanilaisiksi". Näinä vuosina Cokaton lestadiolaisten määrä kasvoi Calumetin määrää suuremmaksi. Takkislaiset pitivät hajaannuksen jälkeen aluksi seuroja vuokratiloissa mutta saivat Takkisen viimeisen Euroopan matkan aikana valmiiksi oman kirkkorakennuksensa Calumetissa vuonna 1892. Takkinen kuoli kyseisellä matkallaan Kittilässä 1892 allekirjoitettuaan Raattamaan laatiman sovintoon kehottavan kirjeen. Takkislaiset virallistivat perustamansa uuden seurakunnan vuonna 1892, jolloin sen nimeksi tuli Suomalainen Lestadiolais Luterilainen Pyhäkoulu ja Lähetysseurayhdistys.[59][58][53]

Vuonna 1893 heidemanilaiset ja takkislaiset yhdistyivät näennäisesti ja ulkonaisesti tehtyään keskenään sovun. Keväällä 1894 takkislaiset kuitenkin erkaantuivat Calumetin apostolis-luterilaisesta seurakunnasta lopullisesti, koska he eivät hyväksyneet sitä, että seurojen järjestäminen heidän rakentamassaan "pikkukirkossa" lopetettaisiin, ja että heidän pitäisi käyttää ainoastaan vanhaa kirkkorakennusta yhdessä heidemanilaisten kanssa. Takkislaiset perustivat nyt oman seurakunnan nimeltä Vanha Apostolis-Luterilainen Seurakunta.[60] Jonkin ajan kuluttua vuoden 1894 hajaannuksesta loputkin haalilaiset liittyivät takaisin heidemanilaisiin eli Suomalaiseen apostolis-luterilaiseen seurakuntaan aiheuttaen sen keskuudessa kiistoja mm. kannattamalla "suurseuralaisuutta" vuodesta 1908 lähtien.[53]

Takkisen kannattajista tuli Amerikan esikoislestadiolaisuuden alkujoukko, kun heidän ja heidemanilaisten välillä tuli lopullinen ero vuonna 1894. Suuren hajaannuksen yhteydessä Euroopan "vanhalestadiolaisuuden" jakaannuttua vuodesta 1900 alkaen vanhoillislestadiolaisiin ja esikoislestadiolaisiin ryhtyivät Euroopan esikoislestadiolaiset saarnaaja Joonas Purnun johdolla yhteistyöhön Amerikan esikoislestadiolaisten kanssa ja Euroopan vanhoillislestadiolaiset Amerikan heidemanilaisten kanssa. [53]

Lestadiolaiset alkoivat järjestäytyä 1880-luvulta alkaen perustamalla rauhanyhdistyksiksi kutsuttuja yhdistyksiä. Niitä perustettiin 1800-luvun loppuun mennessä 21.[61] Lannavaaran kokouksista muodostui lestadiolaisten vuosittain pitämä suuri tapahtuma, johon kokoontui saarnaajia ja seuraväkeä. Myös Helsingissä pidettiin laaja saarnaajien kokous. 1800-luvulla lestadiolaisuudessa on toiminut arviolta noin 600 saarnaajaa.[62]

Kun Laestadiuksen kuolemasta oli kulunut noin 20 vuotta, oli liike levinnyt laajalti Suomeen. Vuonna 1884 Ewangelinen-lehdessä todetaan: -"Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla".[63] Vuonna 1899 Suomessa arvellaan olleen lestadiolaisia noin 64 000, mikä on suunnilleen 2,5 prosenttia silloisesta Suomen väestöstä.[1] 1800-luvun lopussa lestadiolaisuutta olikin lähes jokaisessa Suomen seurakunnassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata.[64] Tärkeimpiä kannatusalueita Suomen puolella olivat kuitenkin Lappi, Pohjanmaa, Oulun seutu, sekä Pyhä- ja Kalajokilaaksot. Eniten kannatusta lestadiolaisuus sai Kuolajärvellä (99,6 %), Muoniossa (75 %) ja Karungissa (66 %).[65] Ruotsinkielisten keskuudessa lestadiolaisuus sai kannatusta erityisesti Kokkolan ja Vaasan seuduilla sekä ruotsinkielisellä Uudellamaalla.[65] Helsingin lestadiolaisyhteisö oli 1800-luvun lopussa jo noin 1000 hengen suuruinen.[66]

Alkulestadiolaisuuden historia päättyi 1900-luvun vaihteen suureen hajaannukseen. Lestadiolaisuus jakaantui viiteen osaan suuressa hajaannuksessa 1897–1900: samperilaisiin, narvalaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin, ja vanhoillislestadiolaisiin, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet vähälukuiset samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin (1834–1908) kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset – lindströmiläisyys ja kumpulaisuus – ovat lakanneet olemasta.[67] Lindströmiläisyyden säännöllinen seuratoiminta loppui 1920-luvun puolivälin tienoilla Terijoella, vaikkakin yksittäisiä narvalaisia eli vielä vuonna 1945. Kumpulaisuuden jäljelle jääneet rippeet liittyi käytännössä kokonaisuudessaan uusheräykseen sovintokokouksen seurauksena vuonna 1913. Tosin vielä talvisotaan asti kumpulainen suuntaus vaikutti uusheräyksen sisällä.[68][69][70][71][72][73][74][75]

Lestadiolaisuuden suurimman haaran vanhoillislestadiolaisten nimitys juontuu siitä, että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Aluksi uusheräyksen ja narvalaisuuden erkaannuttua 1897–1898, muita lestadiolaisia alettiin kutsua "vanhalestadiolaisiksi", mutta uusheränneitä ja narvalaisia "uuslestadiolaisiksi". Nykyään nimityksellä "vanhalestadiolaiset" tarkoitetaan lähinnä esikoislestadiolaisia eikä niinkään vanhoillislestadiolaisia. Esikoislestadiolaisuus muodostui omaksi ryhmäkseen Amerikassa jo vuonna 1894 mutta Euroopassa vasta noin vuosina 1900–1902 (paitsi Vesisaaressa jo v. 1886). Pieni määrä uusheränneitä erkaantui Amerikan vanhoillislestadiolaisista 1901–1902 perustaen kirkon nimeltä United Peace Church.[76] Suuren hajaannuksen jälkeen lestadiolaisuuden eri ryhmien sisällä on tapahtunut muitakin hajaannuksia sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa.

Lestadiolaisilla on seuratoimintaa 13:ssa Euroopan maassa

Valtaosa maailman lestadiolaisista asuu Euroopassa ja erityisesti Pohjoismaissa. Vankimman aseman lestadiolaisuus on saavuttanut Suomessa, vaikka liike on alun perin Ruotsista. Suurin ryhmä Euroopassa on vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 13:ssa Euroopan maassa.^lähde?

Maailman kansainvälistyessä on lestadiolaisuus tavoittanut uusia alueita. Esimerkiksi työn perässä siirtyminen, oppilasvaihto, lähetystyö sekä matkailu ovat laajentaneet lähetystyön alueita. Pohjoismaiden lisäksi lestadiolaisuus on levinnyt erityisesti Venäjälle ja Viroon. Jo 1800-luvulla lestadiolaisuus ehti levitä myös Pietariin. Myöhemmin myös Latvia on tullut lähetystyön piiriin. Muita vanhoja maita ovat Saksa ja kielisukulaiskansa Unkari. Lähetystyötä tehdään myös Belgiassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Sveitsissä ja Tanskassa.^lähde?

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä, Unkarissa, Venäjällä ja Virossa.[77] Esikoislestadiolaiset järjestävät seuroja Isossa-Britanniassa,[78] Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Tanskassa, Venäjällä, Virossa, Latviassa ja Hollannissa.[79] Rauhansanalaisuus järjestää seuroja Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja Virossa.[80][81]

Perhon suviseuroissa vuonna 2005 kävi 70 000 seuravierasta.

Perinteistä kannatusaluetta Suomessa ovat Lappi, Pohjanmaa, Koillismaa ja Etelä-Suomi.[82][83] Joni Valkila arvioi lestadiolaisia olevan Suomessa noin 100 000.[84] Ryhmistä vanhoillislestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt. Sillä on Suomessa 198 rauhanyhdistystä eri puolilla maata.[85] Esikoislestadiolaisuus on keskittynyt Suomessa lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeihin ja sillä on 23 rukoushuonetta.[86] Uusheräys on hajaantunut ympäri maata ja sillä on parikymmentä paikallisyhdistystä.[87] Rauhansanalaisuuden toiminta painottuu Keski-Pohjanmaalle ja Tornionjokilaaksoon. Sillä on 21 paikallisyhdistystä.[88] Vuonna 2003 vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa 67 % seurakunnassa Suomessa, Rauhan sanalla 15 % seurakunnista, esikoislestadiolaisilla 20 % seurakunnista ja Uusheräyksellä 8 % seurakunnista.[89]

Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla.[90] He järjestävät suviseurojen jälkeen myös opistoseurat Jämsässä, Ranualla ja Reisjärvellä. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat (Uusheräys) ja suvijuhlat (Rauhan sana). Suomen esikoislestadiolaiset järjestävät vuosittain valtakunnalliset juhannusseurat Lahdessa. Myös muut suunnat järjestävät juhannusseuroja. Kansainvälisesti esikoislestadiolaisten merkittävin tapahtuma on Jällivaarassa järjestettävät joulukokoukset.

Lestadiolaisilla on seuratoimintaa 20 Yhdysvaltojen osavaltiossa, neljässä Kanadan provinssissa sekä Väli- ja Etelä-Amerikassa[91].

Lestadiolaisuus levisi Yhdysvaltoihin 1860-luvulla siirtolaisten mukana, jotka tulivat Norjasta ja Suomen Pohjanmaalta. Ensimmäisenä saarnaajana mainitaan Antti Witikkohuhta, joka saapui Norjan Hammerfestistä. Aluksi lestadiolaisuus levisi Michiganiin, Minnesotaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Tärkeimmäksi herätyksen keskukseksi muodostui Calumet. Seurakuntia perustettiin virallisesti ensimmäisen kerran Cokatoon, Minnesotaan (1872) ja Calumetiin, Michiganiin (1873). 1900-luvun vaihteessa lestadiolaisia oli Yhdysvalloissa jo useita kymmeniä tuhansia.[92] Myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus on kärsinyt lukuisista hajaannuksista 1890-luvulta lähtien.

Vuonna 1873 kirkko sai nimekseen Solomon Kortetniemi Lutheran Society.[93] Tämä lestadiolaiskirkko perustettiin, koska silloisen Yhdysvaltain luterilaisen kirkon papit julistivat lestadiolaiset pannaan ja sulkivat nämä villiuskoisina ulkopuolelle.[94] He eivät myöskään päästäneet lestadiolaisia ehtoolliselle ja estivät näiltä jopa pääsyn lasten kummeiksi.[93][94] Lakimiehen neuvosta lestadiolaiset perustivat pakon edessä oman kirkon. Vuonna 1879 nimi muutettiin Finnish Apostolic-Lutheran Congregationiksi.[93] Tämän jälkeen on tapahtunut hajaannuksia, ja tällä hetkellä Pohjois-Amerikassa toimii kahdeksan suuntausta. Yhteenlaskettu kannattajamäärä Pohjois-Amerikassa on noin 29 000–32 000.[93]

Apostolic Lutheran Church of American seurakunnat Yhdysvalloissa: Arizona, Kalifornia, Florida, Massachusetts, Michigan, Minnesota, New Hampshire, Pohjois-Carolina, Pohjois-Dakota, Oregon, Etelä-Carolina, Etelä-Dakota ja Washington, sekä Kanadassa: Alberta, Brittiläinen Kolumbia ja Ontario.[95]

Laestadian Lutheran Churchin seurakuntia Yhdysvalloissa on Arizonassa, Coloradossa, Connecticutissa, Floridassa, Illinoissa, Massachusettsissa, Michiganissa, Minnesotassa, Pohjois-Dakotassa, Oregonissa ja Washingtonissa. Kanadassa seurakuntia on Brittiläisessä Kolumbiassa, Ontariossa ja Saskatchewanissa.[96]

Old Apostolic Lutheran Churchin seurakuntia Yhdysvalloissa on Delawaressa, Etelä-Dakotassa, Michiganissa, Minnesotassa, Montanassa, Pohjois-Dakotassa, Washingtonissa, Wisconsinissa sekä Wyomingissa ja sen lisäksi Kanadassa muun muassa Ontariossa ja Brittiläisessä Kolumbiassa.[97]

Etelä-Amerikassa vanhoillislestadiolaisuutta on Ecuadorissa.[98] Rauhan sana tekee lähetystyötä Guatemalassa. Muut lestadiolaisryhmät eivät tee lähetystyötä latinalaisessa Amerikassa.

Lestadiolaisuus Afrikassa. Ne maat on maalattu vihreällä joissa on rauhansanalaisia ja/tai vanhoillislestadiolaisia seurakuntia. Alkaen vasemmalta: Senegal (vl), Gambia (vl), Ghana (vl), Togo (vl ja rs), Nigeria (rs) ja Kenia (rs ja vl).

Maailman kansainvälistyessä lestadiolaisuus on levinnyt kymmenien tuhansien kilometrien päähän syntypaikastaan. Afrikassa lestadiolaista toimintaa on ollut 1960-luvulta alkaen.[99] Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togoon 1990-luvun puolivälistä lähtien Ruotsista. Keniaan vanhoillislestadiolaisuus levisi 2000-luvun vaihteessa. Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togosta Ghanaan 2000-luvulla. Vanhoillislestadiolaisuus levisi Suomesta Gambiaan 2010-luvun vaihteessa, jossa suunniteltiin vuonna 2011 jo yhden kirkkorakennuksen rakentamista. Vanhoillislestadiolaisuus toimii Gambiassa nimellä Laestadian Lutheran Church of Gambia.

Toukokuussa 2011 SRK järjesti lähetysmatkan Turkin Mersiniin ja Adanaan, jolloin kymmenet Turkin kurdit kääntyivät vanhoillislestadiolaisiksi[100][101].

Vanhoillislestadiolaisilla on seuratoimintaa ja omia toimitiloja Togossa ja Keniassa.[102] Amerikan LLC aloitti lähetystyön Togoon vuonna 2000.[103] Togossa vanhoillislestadiolaisilla toimii oma organisaatio nimeltä ELLT[104], ja Togosta tehdään paljon lähetysmatkoja Ghanaan. Kenian vanhoillislestadiolaiset ovat elokuussa 2012 perustamassa virallista yhdistystä Siayan seudulle, jonka nimeksi on tulossa "Laestadian Lutheran Organisation of Peace".[105] Vuonna 2006 Togon seurakunta oli noin 350 jäsenen kokoinen.[106] Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togoon Ruotsista 1990-luvulla.[106]

Togosta vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt myös Ghanan puolelle, josta käy ihmisiä Togon puolella seuroissa ja seuroja on järjestetty myös Ghanan puolella.[107] Togon ja Ghanan vanhoillislestadiolaisten Lestadiolais-Luterilaisissa seurakunnissa oli lokakuussa 2011 noin 600 jäsentä ja tarve ainakin kahdelle uudelle seurakiinteistölle.[103] Ghanassa Evangelical Lutheran Church of Ghanasta vuonna 1994 irrottautunut ryhmä on liittynyt Apostolic Lutheran Church of American yhteyteen. Heitä on noin 500 henkeä.[108] Apostolic Lutheran Church of Americalla on seurakuntia myös Nigeriassa. Seurakuntiin kuuluu noin 1 000 jäsentä.[109] ALC levisi vuonna 1994 Intiaan, jossa sillä on nykyisin myös oma lähetyssairaala.[109]

Uudellaheräyksellä on nimikkolähettejä Suomen Lähetysseuran kanssa esimerkiksi Angolassa, Etiopiassa, Senegalissa, Tansaniassa ja Taiwanissa.[110] Uusheräys aloitti lähetystyön Kiinaan Suomen lähetysseuran yhteydessä vuonna 1909.[87] Myöhemmin toiminta kuitenkin lakkasi yhteiskunnallisten olojen käytyä liian vaikeiksi. Vanhoillislestadiolaisuus ei lähtenyt mukaan Suomen Lähetysseuran toimintaan sille asetettujen ehtojen takia.

Pohjoismaissa lestadiolaiset toimivat kansankirkon sisällä, mutta luterilaisen maailman ulkopuolella perustetaan omia kirkkoja. Esimerkiksi Togon pääkaupunkiin Lomeen on rakennettu vanhoillislestadiolaisten Togon LLC:n kirkkorakennus, nimeltä "Anteeksiantamuksen kirkko" (suomennos). Lähetystoiminta tapahtuu usein lestadiolaisuudelle tutulla tavalla kahdenkeskisten keskustelujen kautta.^lähde?

Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu[116][117][118]

Ensimmäiset erimielisyydet alkoivat Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sisällä jo vuonna 1871. Amerikan ensimmäinen "eriseura" syntyi vuonna 1876, kun Amerikan lestadiolaisuus jakaantui kahtia kortetniemeläisiin ja rovaislaisiin/Starkin ryhmään.[119][120]

Erimielisyyksiä syntyi seurakuntien papinviran toimittajien tehtävistä, jumalanpalvelusmenoista sekä Euroopan (emä)seurakunnan roolista Pohjois-Amerikan asioiden ratkaisijana. Osa Kuparisaaren alueen lestadiolaisista oli lisäksi tyytymättömiä seurakunnan ensimmäisen papin, Salomon Kortetniemen, toimintaan. Herätysliikkeen arvostetuimmat "vanhimmat", Juhani Raattamaa ja Erkki Andersson Juhonpieti, näyttävät aikalaiskirjeiden perusteella antaneen tukensa Salomon Kortetniemen vastaiselle oppositiolle. Riidat saatiin kuitenkin sovittua ainakin muodollisesti joksikin aikaa vuoden 1878 alkuun mennessä ja ryhmät liittyivät taas yhteen.[119] Kortetniemi liittyi myöhemmin haalilaisuuteen.[120]

Haalilaiset erosivat lestadiolaisten emokirkosta ja he alkoivat pitää omia tilaisuuksiaan keskenänsä vuokratiloissa (kokoontumistilat ovat fingelskaksi "haali"), joka oli rakennettu 1885.[121][122]

Vuoden 1888 pastorin vaalissa Johan Takkisen sijasta pastorin virkaan äänestettiin Johan Roanpää.[123] Pappi valittiin vaaleilla vuodeksi kerrallaan.[124] Juhani Raattamaa ja muut vanhimmat eivät hyväksyneet Takkisen "syrjäyttämistä" vaaleissa.[125] Vaalia kritisoitiin siitä, että myös kirkkoon kuulumattomat ja haalilaiset saivat äänestää siinä.[123] Takkinen joukkoineen jätti tuolloin kirkon ja he rakensivat oman pikkukirkon saman kadun varrelle.[121][124][126]

A. L. Heidemanin saavuttua papiksi Pohjois-Amerikkaan haalilaiset palasivat takaisin kirkkoon aiheuttaen riitoja sen sisällä.[121] Vuonna 1903 Pohjois-Amerikan esikoiset jakaantuivat kahtia vanhoihin esikoisiin (Old Firstborn) ja pikkuesikoisiin (Little Firstborn).[126] Vuonna 1908 pikkuesikoiset tekivät sovinnon uusheränneitten ja ns "suurseuralaisten" vanhoillislestadiolaisten kanssa, ja ryhtyivät järjestämään heidän kanssaan Suviseurojen tapaisia vuosittaisia suuria seuroja.[127] Seurakunnan pastori A. L. Heideman, kuten eivät useimmat muutkaan vanhoillislestadiolaiset, hyväksynyt tehtyä sovintoa, ja heitä kutsuttiin "heidemanilaisiksi". Vuoden 1908 sovinnon kannattajia kutsuttiin suurseuralaisiksi, ja heistä monet olivat haalilaisia.

Pollarilaisuus erkani Amerikan vanhoillislestadiolaisuudesta vuosina 1921–1922 omaksi suunnakseen. Liike sai nimensä saarnaaja Johan Pollarilta, joka oli ollut vuoden 1908 sovintokokouksen yksi keskeisin puuhamies.[128].

Vuonna 1928 "suurseuralaiset" perustivat The Finnish Apostolic Lutheran Church of American yhdessä uusheränneitten ja pikkuesikoisten kanssa. Tämän löyhästi organisoidun kirkkokunnan perustaminen aiheutti erimielisyyksiä vanhoillislestadiolaisten keskuudessa.[9][93] Heidemanilaiset" katsoivat, että syntyneessä kirkkokunnassa on liikaa "sekaseuraisuutta" ja "lakihenkeä".[9] SRK:n mukaan heidemanilaiset A. L. Heidemanin johdolla edustivat Pohjois-Amerikassa "oikeaa kristillisyyttä". Heidemanilaiset tunnettiin myös Apostolic Lutheran Missionina ja First Apostolic Lutheran Churchina.[129]

Vuosina 1962–1963 pollarilaisuus hajosi auneslaisiin ja riitinmattilalaisiin (Independent Apostolic Lutheran Church). Heidemanilaisuus hajosi kahtia vuosina 1972–1973. Seurakunnan pappi Paul Heideman kuoli vuonna 1973. First Apostolic Lutheran Churchin enemmistö katkaisi välinsä Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Osa halusi jatkaa uskonyhteydessä vanhoillislestadiolaisten kanssa ja he perustivat Association of American Laestadian Congregationsin. Vuonna 1994 sen nimi vaihtui Laestadian Lutheran Churchiksi.[130] Molemmat puolet pitivät Paul Heidemania oman puolen saarnaajana.[129]

Vuonna 1978 auneslaisuus jakaantui kolmeen osaan. Syntyneet suunnat olivat Davidites ja Melvinites. Enemmistö pysyi kuitenkin auneslaisuudessa.[93]

1990–2000-luvuilla pikkuesikoisten kirkkokunta Apostolic Lutheran Church of America on jakautunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin.[9] Lisäksi Apostolic Lutheran Church of America:a kohtasi ulkonainenkin hajaannus 2010-luvun alussa, jolloin siitä erkani ryhmä nimeltä andersonilaisuus johtajanaan Steven E. Anderson. Tämä uusi rauhansanalaisuuden suuntaus perusti kirkon nimeltä Grace Apostolic Lutheran Church (GALC). Andersonilaiset uskovat uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa.[131][132]

Vuonna 2003–2004 tapahtuneen hajaannuksen seurauksena osa First Apostolic Lutheran Churchin jäsenistä perusti oman uuden kirkon nimeltä Grace Apostles Lutheran Church, ja kirkko läheni Yhdysvaltain pikkuesikoisten Apostolic Lutheran Churchin kanssa.[133][134]

Vuonna 2020 tapahtuneen hajaannuksen seurauksena Minneapolisin seurakunta Plymouthissa ja Wolf Laken seurakunta joutuivat eroon muusta Amerikan vanhoillislestadiolaisuudesta. Nämä kaksi Minnesotan osavaltiossa sijaitsevaa seurakuntaa – Minneapolis Laestadian Lutheran Church ja Wolf Lake Laestadian Lutheran Church – muodostivat siten yhdessä uuden itsenäisen lestadiolaisuuden haaran nimeltä alajokilaisuus. Alajokilaisuuden kaksi aktiivisinta puhujaa ovat sen alkuvaiheessa Darwin Lake ja Philip Alajoki (molemmat Wolf Laken seurakunnassa), josta liike on saanut nimensä. Ennen eroamistaan vanhoillislestadiolaisuuden valtasuunnasta Wolf Laken seurakunta oli Minnesotan pohjoisin ja läntisin lestadiolaisluterilainen seurakunta, ja Minneapolisin seurakunta oli eteläisin ja itäisin. Varsinainen hajaannus tapahtui oikeastaan syksyllä 2020, mutta seurakunnat erotettiin virallisesti ja niiden linkit poistettiin Laestadian Lutheran Church'in keskusjärjestön sivustolta vasta kesällä 2022.

Euroopan lestadiolaisuuden sukupuu vuonna 2001 ilman kuolleita haaroja.[135]

Suomen ja Karjalan lestadiolaisuuden sukupuu

Ruotsin lestadiolaisuuden sukupuu

Venäjän ja Inkerin (ei niinkään Karjalan) lestadiolaisuuden sukupuu[136][137]

Lestadiolaisuuden hajaannus alkoi Euroopassa suuresta hajaannuksesta, joka ajoittui 1900-luvun taitteeseen. Hajaannus oli jatkoa Pohjois-Amerikan tapahtumille. Lestadiolaisuus jakaantui viiteen osaan suuressa hajaannuksessa 1897–1900: samperilaisiin, narvalaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin ja vanhoillislestadiolaisiin, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet vähälukuiset samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset – lindströmiläisyys ja kumpulaisuus – ovat lakanneet olemasta.[68][69][70][71][72][73][74][75]

Lindströmiläisyyden säännöllinen seuratoiminta loppui 1920-luvun puolivälin tienoilla Terijoella, vaikkakin yksittäisiä narvalaisia eli vielä vuonna 1945. Kumpulaisuuden jäljelle jääneet rippeet liittyi käytännössä kokonaisuudessaan uusheräykseen sovintokokouksen seurauksena vuonna 1913. Tosin vielä talvisotaan asti kumpulainen suuntaus vaikutti uusheräyksen sisällä.[68][69][70][71][72][73][74][75]

Vanhoillislestadiolaisten nimitys juontuu siitä, että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Aluksi uusheräyksen ja narvalaisuuden erkaannuttua 1897–1898, muita lestadiolaisia alettiin kutsua "vanhalestadiolaisiksi", mutta uusheränneitä ja narvalaisia "uuslestadiolaisiksi". Nykyään nimityksellä "vanhalestadiolaiset" tarkoitetaan lähinnä esikoislestadiolaisia, eikä niinkään vanhoillislestadiolaisia. Esikoislestadiolaisuus erkaantui muusta lestadiolaisuudesta Amerikassa jo vuonna 1894, mutta Euroopassa vasta noin vuonna 1900.[138]

Suuren hajaannuksen aikana Viron lestadiolaisuus kääntyi kokonaisuudessaan narvalaisuuteen, joka sai alkunsa Narvassa asuneiden lestadiolaisten keskuudessa, jotka eivät olleet vielä aiemmin liittyneet mihinkään haaraan, joten he olivat ennen narvalaisuuteen kääntymistään niin sanottuja alkulestadiolaisia. Narvalaisuus on siis itsenäinen lestadiolaisuuden haara, joka erkani alkulestadiolaisuudesta suuren hajaannuksen aikana vuonna 1898.[139]

Jo alkuvaiheessa narvalaisuus jakaantui kahtia, hurmoksellisempiin kumpulaisiin ja maltillisempiin lindströmiläisiin. Sitten narvalaisuus levisi Virosta Pietariin, Viipuriin, Helsinkiin ja pohjoisessa aina Ylivieskaan asti lähinnä uusheränneitten keskuudessa[140][141], mutta siihen liittyi myöhemminkin myös jonkin verran alkulestadiolaisia tai vanhoillislestadiolaisia. Helluntailaisuus levisi Suomeen kumpulaisten toimien ansiosta, ja osa kumpulaisista narvalaisista liittyi helluntailaisuuteen.[142] Pietarissa kumpulaisesta narvalaisuudesta erkani noin vuonna 1912 itsenäinen vapaakirkollisvaikutteinen lestadiolaisryhmä.[143] Vuonna 1913 kumpulaiset liittyivät uusheräykseen ainakin Viipurin seudulla sovinnon teon seurauksena.[144][68][145][68][74][75]

Vuonna 1910 Norjassa erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Lyngenin suunta, joka jatkoi yhteistötä lundbergilaisten kanssa vuoteen 1925 asti ja uusheränneitten kanssa vuoteen 1951 asti. Sekä narvalaisuutta että Lyngenin suuntaa kutsuttiin syntypaikkansa mukaan.[146]

Vuonna 1932 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui hurmoshenkinen korpelalaisuus. Sitä ei pidetä varsinaisesti lestadiolaisena suuntana sen syntyhistorian vuoksi sekä perinteisestä lestadiolaisuudesta jyrkästi poikkeavien opintulkintojen ja käytäntöjen vuoksi. Tämä lahko oli olemassa itsenäisenä liikkeenä jo ennen kuin sen kannattajat liittyivät löyhästi lestadiolaisuuden yhteyteen Toivo Korpelan saarnatoiminnan välityksellä. Korpelalaisuus sai 1930-luvulla hurmoksellisia ja laittomiakin muotoja.[147]

Vuonna 1934 erkani omaksi ryhmäksi pikkuesikoisuus (rauhansanalaisuus) Euroopassa. Hajaannuksen välittömänä syynä oli siis se, että eräät vanhoillislestadiolaiset puhujat menivät saarnaamaan Amerikan apostolis-luterilaisen kirkon järjestämiin tilaisuuksiin 1932. Oulu-vetoinen SRK ei pitänyt kyseistä kirkkokuntaa sisarjärjestönään Yhdysvalloissa. Pitkäkestoisena taustatekijänä hajaannuksessa oli myös Torniojokilaakson lestadiolaisuuden alueellinen kehitys Oulun keskusjohdosta osittain riippumattomana uskonnollisuutena. Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisuus toimi melko omaehtoisesti jo kielellisistä syistä. Varsinaista hajaantumista tapahtui pääsoin Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan Tornionlaakso, Norbotten ja lähes kokonaisuudessaan Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisuus putosivat ikään kuin "valmiina" rauhansanalaisuuteen.[2]

Vuonna 1953 uusheräyksestä erkaantui Suomessa Kolkuttaja-suunta. Kolkuttaja-suunta jakaantui vuonna 1960 kahteen osaan joiden nimet ovat kontiolaisuus ja peuralaisuus. Peuralaisuus on jo lakannut olemasta mutta kontiolaisia oli vielä arviolta 20 henkilöä vuonna 2000[2][148]

Ruotsissa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1953 leskisläisyys (LM), joka ryhtyi yhteistyöhön Norjan nilseniläisten kanssa. Vuosina 1957–1959 Ruotsissa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani norbergilaisuus (Sveriges Kristna Fridsförbund). Vuonna 1960 Suomen, Norjan ja Unkarin vanhoillislestadiolaisuudesta erkani pappislinja eli "elämänsanalaisuus", joihin sitten Ruotsin norbergilaiset (SKF) liittyivät. Elämänsanalaisuuteen liittyi kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista. Elämänsanalaiset saivat hajaannuksessa haltuunsa Norjan Rauhanyhdistyksen (NKF) ja he perustivat Suomessa keskuselimekseen Laestadius-seuran, joka lakkautettiin vuosituhannen vaihteessa toiminnan vähäisyyden vuoksi.[149]

Vuonna 1965 esikoislestadiolaisuudessa tapahtui jo toinen pysyvä hajaannus (ensimmäinen Euroopassa) kun siitä erkani leeviläisyys Suomessa ja Ruotsissa. Vuonna 1976 esikoislestadiolaisuudesta erkanivat Norjassa kjöllefjordilaiset ja USA:ssa niskalaiset(A), jotka molemmat liittyivät leeviläisiin. Leeviläisyydestä erkani Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja USA:ssa vuonna 1977 steeniläisyys. Vuonna 1979 Norjassa ja USA:ssa erkani steeniläisistä ryhmä nimeltä niskalaisuus(B), jota kutsutaan Norjan osalta myös jenseniläisyydeksi.[150]

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui televisiokiistan seurauksena Ruotsin Morjärvellä, Kalixissa ja Luulajassa lähinnä Ruotsin ruotsalaisista koostunut pieni ryhmä nimeltä morjärveläisyys, jotka liittyivät Amerikan töröläläisiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui Suomessa vuonna 1977 sillanpääläisyys (SVR), jotka liittyivät Suomen näppäläisiin, Pohjois-Amerikan töröläläisiin ja Ruotsin morjärveläisiin.[151][152][153]

Norjan lestadiolaisuuden sukupuu 1890–2010. Vesisaaren sukupuu poikkeaa tästä huomattavasti 1930-luvulla ja sitä ennen.

Norjassa Lyngenin suunta eli erikiinit hajaantui 1990-luvulla neljään osaan. Vuonna 1992 suunnan sisällä ollut liberaalisuuntaus eli uuserikiinit erkani erikiinien enemmistöstä eli vanhaerikiineistä. Vuonna 1994–1995 noin 50 henkilön kvaenangenilaisuus eli "valkoiset enkelit" ("svärmeri") erkaantui vanhaerikiineistä ja erosivat myös Norjan kirkosta. Vuonna 1998 noin 40 henkilön gundersenilaisuus erkani vanhaerikiineistä.[11]

Norjassa monet hajaannukset tapahtuivat eri aikaan kuin esimerkiksi Suomessa. Esimerkiksi uusheräys erkaantui omaksi ryhmäkseen Norjassa vasta noin vuonna 1907, jonka jälkeen se vielä jatkoi tiivistä yhteistyötä erikiinien kanssa vuoteen 1951 asti. Vesisaaressa erikiinien ja uusheräyksen välinen yhteistyö on jossakin määrin jatkunut senkin jälkeen. Pykeijassa uusheräyksellä on ollut jonkinlaista yhteistyötä myös esikoislestadiolaisten kanssa. Lisäksi Norjan uusheräys on harjoittanut yhteistyötä myös Altan suunnan eli rauhansanalaisten kanssa.[154][155][156]

Paaven ryhmä Etelä-Tromssassa puolestaan oli johtajansa Toomas Paaven kuolemaan (1912) asti yhteistyössä sekä esikoislestadiolaisiin että Altan suuntaan, mutta Paaven kuoltua August Lundberg otti ryhmän johdettavakseen, jolloin ryhmä lopetti yhteistyön esikoislestadiolaisten kanssa. Paaven kuoleman jälkeen tätä ryhmää on kutsuttu lundbergilaisuudeksi. Lundbergilaisilla oli läheiset suhteet Vesisaaren hurulaisiin eli neljäskuntalaisiin ja myöhemmin brunelaisiin (toisin sanoen "huru-brune-ryhmään"). Senkin jälkeen lundbergilaiset ovat jatkaneet yhteistyötä Altan suunnan eli rauhansanalaisten kanssa. Lofooteilla ja Narvikin ympäristössä on toiminut pieni nilsseniläisyys -niminen lestadiolaisuuden haara, joilla on ollut yhteistyötä Ruotsin leskisläisten kanssa.[13] Myös leskisläisillä on ollut yhteistyötä rauhansanalaisten kanssa.[157][155][156]

Vesisaaren lestadiolaisuuden sukupuu 1860–1960.

1930-luvulle asti Itä-Norjassa Vesisaaressa hajaannukset ja ryhmäjaot tapahtuivat monessa mielessä eri tavalla kuin muualla Norjassa. Ensin Olli Koskamon, Hellanderin ja Palovaaran johtama ryhmä erkaantui Kalle Hurun (Neljäskunta) johtamasta hurulaisuudesta vuonna 1886. Koskamo ja Hellander kannattajineen tekivät lyhytaikaisen näennäisen sovun hurulaisten kanssa vuonna 1887, mutta erkaantuivat hurulaisista taas vuonna 1892, jolloin heitä alettiin kutsua koskamolaisiksi. Paulus Palovaarakin päästettiin vielä hetkeksi saarnaamaan hurulaisten rukoushuoneelle, mutta he ottivat Amerikan takkislaisista mallia ja erkanivat taas vuonna 1889 omaksi ryhmäkseen nimeltä palovaaralaisuus. Palovaaralaisilla oli läheiset suhteet Amerikan takkislaisiin ja Joonas purnuun, joten he liittyivät myöhemmin suuressa hajaannuksessa esikoislestadiolaisiin.[158][156]

Euroopan lestadiolaisuuden suuren hajaannuksen aikana hurulaiset ja koskamolaiset liittyivät molemmat vanhoillislestadiolaiseen haaraan, mutta pysyivät silti erillään toisistaan. Koskamolaisista erkaantui vuonna 1902 vapaakirkollisvaikutteinen pieni ryhmä nimeltä mölleriläisyys. Vuonna 1910 koskamolaiset tekivät taas näennäisen ulkonaisen sovun hurulaisten kanssa ja heidän puhujansa päästettiin taas saarnaamaan hurulaisten rukoushuoneelle.[158][156]

Vuonna 1914 uusheränneitä lähetyssaarnaajia kävi saarnaamassa hurulaisten rukoushuoneella, jolloin enemmistö hurulaisten ja koskamolaisten muodostamasta ryhmästä liittyi uusheräykseen ja erikiineihin, jonka seurauksena hurulainen saarnaaja Ananias Brune ja koskamolainen Olli Koskamo laitettiin saarnakieltoon rukoushuoneella koska he eivät hyväksyneet uusheräystä. Vuonna 1916 koskamolaisista erkaantui ryhmä nimeltä vanhalalaisuus, jotka liittyivät esikoislestadiolaisiin vuonna 1921. Tämän jälkeen esikoislestadiolaisuus oli Vesisaaren suurin lestadiolaissuunta.[158][156]

Sovintokokouksen pöytäkirja vuodelta 1911.

Hajaannukset ovat syntyneet erilaisista opillisista painotuksista, joista ei yhtenäisyyteen pyrkineissä ns. sovintokokouksissa päästy yksimielisyyteen. Ensimmäiset sovintokokoukset pidettiin Pohjois-Amerikassa vuonna 1878. Myös vuonna 1893 pidettiin sovintokokous takkislaisten ja heidemanilaisten välillä Amerikassa, jossa tehty sovinto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.[159] Euroopassa ensimmäinen sovintokokous pidettiin vuonna 1901.[160] Vanhoillislestadiolaiset kävivät tuolloin Jällivaarassa neuvottelemassa sovinnosta.[160] Kokous nimettiin myöhemmin "ryövärinsynodiksi" kokouksessa pidettyjen puheenvuorojen takia.[160] Myös Pohjois-Amerikan seurakunnat lähettivät edustajan Jellivaaraan tarjoamaan sovintoa, mutta sitä ei syntynyt.[161]

Vuonna 1908 Pohjois-Amerikassa pidettiin sovintokokous "lannavaaran esikoisten" ja vanhoillislestadiolaisten välillä. Kokouksessa suurin osa Pohjois-Amerikan esikoislestadiolaisista teki sovinnon vanhoillisten kanssa. Seuraava sovintokokous pidettiin vuonna 1911. Kokoukseen kutsuttiin kaikki osapuolet, mutta esikoisten kielteisen suhtautumisen takia kokous jäi uusheräyksen ja vanhoillisuuden väliseksi. Neljä suomalaista esikoissaarnaajaa aikoi osallistua vuoden 1911 sovintokokoukseen, mutta norjalainen Lapin vanhin esti osallistumisen.[162]

Esikoislestadiolaiset kutsuivat uusheräyksen ja vanhoillislestadiolaisuuden edustajia Jellivaaraan jouluna 1922, mutta kokous jäi pitämättä.[163] Vanhoillislestadiolaisuuden ja rauhansanalaisuuden välillä on pidetty tuloksettomat sovintokokoukset vuosina 1945 ja 1946. Viimeisimmät sovintokokoukset on pidetty Norjassa Lyngenin suunnan kesken.[164] Pohjois-Amerikassa ja Venäjällä on tapahtunut suuntauksien yhdistymisiä. Suomessakin yhdistymisiä on tapahtunut, mutta ne ovat olleet yksittäisten ihmisten siirtymiä liikkeestä toiseen.

Venäjällä ja Inkerissä uusheräys liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen pääsiäisenä 1924 pidettyjen monipäiväisten yhteisten seurojen seurauksena. Osa uusheränneistä "teki parannuksen eriseurasta", mutta osa heistä säilytti uusheränneen identiteetin vielä senkin jälkeen, kun he olivat liittyneet vanhoillislestadiolaisuuteen. 1990-luvulla Venäjän "vanhojen uskovaisten" keskuudessa erkaantuneen anastasialaisuuden voidaan katsoa olevan uusheräyksen perintöä, sillä sen olemuksessa on nähtävissä samankaltaisia piirteitä kuin uusheräyksessä. Selkein tällainen piirre on keinotekoinen tunteiden kohottamiseen pyrkiminen, jota oli hyvin voimakkaasti havaittavissa mm uusheräyksen perustajan Pietari Hanhivaaran toiminnassa, sekä uusheränneisiin vuonna 1913 liittyneiden kumpulaisten narvalaisten toiminnassa.[136]

Lestadiolaisuuden leviämistä vaikeutti konventikkeliplakaatti ja kirkossa vaikuttanut puhdasoppisuus. Lestadiolaisuutta ei katsottu hyvällä ja se tuomittiin lahkoksi ja eriuskoliikkeeksi 1800-luvun lopulle saakka.[173] Kirkon piispat ja papit toimivat sitä vastaan, erityisesti piispa Gustaf Johansson. Lestadiolaisuuden sisällä käytiin pitkään keskustelua kirkosta eroamisesta, ja osa herätysliikkeeseen liittyneistä kannatti sitä. Lestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta[174].

Kaksi pientä lestadiolaisuuden haaraa on eronnut kirkosta: vanhoillislestadiolaisista vuonna 1907–1908 erkaantunut väyrysläisyys (ks. vanhoillislestadiolaisuus, historia, 1900-vuosikymmen) Pohjois-Savossa ja Viipurinläänissä, sekä vanhaerikiineistä vuonna 1994–1995 erkaantunut kvaenangenilaisuus Norjassa Kvaenangenin seudulla[175][11]. Lisäksi Pyhännällä vuonna 1923 erosi kirkosta 23 vanhoillislestadiolaista, johon saattoi vaikuttaa paikkakunnalla toiminut kirkkoa voimakkaasti arvostellut saarnaaja Kaaperi Halonen. Joukko kinnulalaisia vanhoillislestadiolaisia oli vuonna 1923 jonkin aikaa sitä mieltä, että kirkosta kannattaisi erota.[176]

Saarnaaja Juhani Raattamaa on kirjoittanut kirkossa pysymisestä näin: "Pysykäämme rakkaat veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetaan eli pannalla ahdistetaan."[177]

Lestadiolaisuuteen kuului jonkin verran pappeja herätyksen alkuajoista lähtien myös Lars Levi Laestadiuksen lisäksi. Myöhemmin mukaan liittyivät myös P. O. Grape, Aatu Laitinen, Paul Heideman, A. Heikel, K. A. Heikel, Oskari Jussila ja Väinö Havas. 1800-luvun jälkipuoliskolla kirkossa toimi noin 16 lestadiolaispappia.[178] Nykyään kirkossa toimii noin 120 vanhoillislestadiolaista pappia ja noin 40 uusheräyksen pappia tai teologia.[87][179] Esikoislestadiolaisia pappeja on muutama.[180]

Puhdasoppisen kirkon oli vaikea hyväksyä lestadiolaisten opetuksia sakramenteista, ripistä, avainten vallasta, seurakuntaopista, lapsen uskosta, rukouksesta ja uskon syntymisestä. Esimerkiksi piispa Gustaf Johansson on näitä eroavaisuuksia käsitellyt kirjassaan Laestadiolaisuus (1892). Hän halusi ohjata lestadiolaiset "lahkollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon". Lestadiolainen saarnaaja Juhani Raattamaa on halunnut säilyttää anteeksiantavaisen mielen myös vastustajiin: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi."[181] Vaikka lestadiolaisuus on luterilainen herätysliike on siihen kuulunut myös katolilaisia ja ortodokseja.[182]

Eduskuntatalo

Lestadiolaiset ovat kautta aikojen vahvasti kunnioittaneet esivaltaa. Taustalla on opetus siitä, että esivalta on Jumalan asettama ja uskovaisten turva yhdessä kirkon kanssa. Kirkkoa ja esivaltaa on vanhoillislestadiolaisuudessa kuvattu kahden munankuoren kaltaiseksi suojaksi, jonka sisällä uskovat ovat suojassa. "Mutta nyt on Jumala säilyttänyt meitä niin kuin linnunpoikia kahden kuoren sisällä. Linnunpoikakin se kehittyy ja kasvaa kahden kuoren sisällä, niin mekin. Kristillinen esivalta on toinen kuori ja kristillinen kirkko on toinen."[183]

Eduskunnassa on istunut yli 40 lestadiolaistaustaista kansanedustajaa.[184] Varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, missä lestadiolaisia on paljon, pääsee kunnanvaltuustoihinkin paljon lestadiolaisia.

Lestadiolaiset äänestävät lähinnä keskustaa ja kokoomusta, sekä jonkin verran ruotsalaista kansanpuoluetta ja kristillisdemokraatteja, joiden arvopohjan monet heistä ovat perinteisesti katsoneet olevan lähinnä omaansa. Lestadiolaisuuden vanhoilla suunnilla on kielteinen asenne vasemmistoon.[185] Sosialismi nähtiin uhkana esivallalle ja aatteessa vallitsi heidän mukaansa Jumalan vastainen henki.[185] Lestadiolaisuuden suunnista sillanpääläisyys on ollut vasemmistomyönteinen.[186] Lestadiolaiset eivät ole myöskään perinteisesti kannattaneet kristillisdemokraatteja puolueen taustalla vaikuttavien vapaiden suuntien takia. Lestadiolaiset eivät halua sekoittaa politiikkaa ja uskontoa keskenään vedoten Martti Lutherin kahden regimentin oppiin. Kansanedustaja Seppo Särkiniemi kertoo lestadiolaisten suhteesta politiikkaan: "Jos ollaan yhteiskunnassa mukana, ei olla ensisijaisesti lestadiolaisina, vaan sen puolueen mandaatilla. Se on vanha luterilainen periaate."[187]

Vanhoillislestadiolaisten järjestön SRK:n sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on muun muassa "isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa".[188] Lestadiolaiset suorittavat asepalveluksen puolustusvoimissa ja he puolustivat Suomea talvi- ja jatkosodassa. Esimerkiksi vanhoillislestadiolainen kansanedustaja Väinö Havas lähti vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan.[189] Suviseurateltta toimi evakkojen tavaroiden säilytyspaikkana.[190] Se pystytettiin talvisodan jälkeen Joensuuhun ja oli siellä sodan loppuun saakka.[190] Teltta oli tuolloin suurin Suomessa valmistettu.[190]

Lestadiolaisuus levisi myös Ruotsin kuninkaallisten joukkoon. Ruotsin prinsessa Eugenia rahoitti Lapin lähetyskoulun rakennuksen ja toiminnan Lannavaarassa.[191] Prinsessan kuoltua 1889 Juhani Raattamaa kirjoitti hänestä: "Rakastettu äiti, joka on nyt uskoaksemme korkeammassa palatsissa kuin kuninkaallinen palatsi – siellä, missä Herrojen Herra ja Kuninkaiden Kuningas on."[192] Perimätiedon mukaan Tsaarin hovissa työskennellyt lestadiolainen Nikolai Aleksejev olisi kehottanut keisari Nikolai II:ta tekemään parannuksen. Nikolai II ei kuitenkaan sitä tehnyt. Nikolai II:n hovissa palveli myös muita lestadiolaisia.[193]

Vuonna 1931 esikoislestadiolaiset lähettivät juhannuskokouksestaan vetoomuksen presidentti P.E.Svinhufvudille. Vetoomuksessa vaadittiin kovempia otteita vallalla ollutta laittomuutta vastaan. Kirjeen presidentille vei viiden hengen seurue. Tapaamisessa Svinhufvud pyysi, että: "laestadiolaiskristityt, joita kohtaan hänellä oli syvä kunnioitus ja vilpitön luottamus, muistaisivat häntä esirukouksin". Seurueen lähtiessä Svante Vesterinen siunasi presidenttiä Jeesuksen nimessä ja veressä.[194] Myös vanhoillislestadiolaiset ovat muistaneet esivaltaa. He ovat perinteisesti lähettäneet suviseuroistaan sähkeet arkkipiispalle, hiippakunnan piispalle, Suomen presidentille ja maaherralle.[195] Myös seuroissa rukoillaan esivallan puolesta.

Suomen eduskunnassa on sattunut tapaus, jossa lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa".[196]

Suomen valtiovalta sai lestadiolaisvaikutteita, kun vanhoillislestadiolaisen isän pojasta Urho Kekkosesta tuli Suomen presidentti. Uskonnollisista yhteisöistä Kekkosella oli selvästi läheisin suhde lestadiolaisuuteen, mikä johtui osittain hänen isästään. Myös monet hänen ystävistään olivat kotoisin lestadiolaisuudesta. Kiinnostus liikettä kohtaan ilmeni muun muassa lestadiolaisen kirjallisuuden harrastamisena. Vanhoillislestadiolaiset ystävät olivat huolissaan Kekkosen sielun tilasta ja kerran hänen luonaan kävi seitsemän vanhoillislestadiolaista saarnamiestä. Keskustelutilaisuus oli Kekkosen mukaan ollut: "hyvin miellyttävä ja hyvä".[197] Toimittaja Aarno Laitisen mukaan puoluesihteeri Arvo Korsimo anoi Urho Kekkosen pyynnöstä 1950-luvulla Neuvostoliitolta rahaa lestadiolaisten käännyttämiseksi Maalaisliittoon.[198]

Lestadiolaisuudessa on suhtauduttu perinteellisesti torjuvasti kulttuurin tiettyihin osa-alueisiin, erityisesti esittävään taiteeseen: ammattimuusikkouteen, näyttelijän ammattiin, teatteriin, oopperaan, tanssitaiteeseen, konserttitilaisuuksiin ja kokonaisuudessaan liikkuvaan kuvaan (videoihin ja elokuviin). Myös esimerkiksi kilpaurheilu tai laulajana tai muussa solistisessa roolissa esiintyminen ei ole ollut hyväksyttävää, koska niihin liikunta- ja taidemuotoihin katsotaan sisältyvän synnillistä "oman kunnian tavoittelua". Näyttelijän ja tanssijan ammatteja pidetään lisäksi ylipäätään epämoraalisina.^lähde?

Vanhoillislestadiolaisuudessa klassisen musiikin kuunteleminen levyiltä ja radiosta on periaatteessa hyväksyttyä ja sitä suositellaankin, mutta sen sijaan pidetään synnillisenä seurata musiikkiesitystä konsertissa. Elävän musiikin esityksiä on luvallista seurata vain silloin, kun ne tapahtuvat kirkkotilassa, mutta tällöinkin tulevat kyseeseen lähinnä urkukonsertit ja pääsiäisajan passiot, vanhoillislestadiolaisten tai evankelis-luterilaisten seurakuntien omat kuorot, vastaavat hengellisten laulujen tilaisuudet sekä seurakuntien kauneimmat joululaulut -tilaisuudet.

Aktiivinen konserttiharrastus katsotaan soveliaaksi vain musiikinopiskelijoille opintoihin liittyvänä velvoitteena. Samoin vahvistettiin se jo 1972 puhujienkokouksessa määritelty tulkinta, että musiikki ammattina on vanhoillislestadiolaiselle sopivaa vain kanttorin tai musiikinopettajan tehtävässä. Lestadiolaisuuden piirissä syntyneistä hengellisistä lauluista osa on valittu Virsikirjaan. Säveltäjä Jaakko Linjama tiedetään vanhoillislestadiolaiseksi, ja valtaosa Siionin laulujen sovituksista on hänen käsialaansa. Toivo Kuulalla ja Leevi Madetojalla on lestadiolaistausta. Kuuluisa vanhoillislestadiolainen saarnaaja Matti Kuula oli Toivo Kuulan isä. Toivo Kuula palasi lapsuuden uskoonsa kuolinvuoteellaan isänsä välityksellä.^lähde?

Vanhoillislestadiolaisten omassa piirissä on viime vuosina nostettu julkisuuteen kysymys liikkeen ongelmalliseksi koetusta suhteesta kulttuuriin, esimerkiksi kirjailija Lassi Hyvärisen[199] ja historiantutkija, FT Mauri Kinnusen[200] kirjoituksissa. Julkisestikin tunnustettu menestys kulttuurin eräillä muilla aloilla, kuten tieteessä ja tiettyjen erityisten taidelajien piirissä on nähty uskovaisella luvalliseksi. Uskovaisen menestys on nähty eduksi herätysliikkeellekin imagomielessä, ja se on ollut siten arvostettua. Menestymistä näissä yhteyksissä ei ole leimattu "oman kunnian tavoitteluksi". Vanhoillislestadiolaiselle on sallittua toimia kuvataiteilijana, valokuvaajana, kirjailijana ja säveltäjänä. Varsinkin kaunokirjallisuudesta tunnetaan useitakin lestadiolaisia. Tunnettuja ovat runoilija Anna-Maija Raittila, Väinö Havas, prosaisti Antti Hyry ja runoilija Niilo Rauhala. Esimerkiksi Antti Hyryn 2009 saavuttama maan korkein kansallinen romaanikirjailijan tunnustus, Finlandia-palkinto, otettiin suosiollisesti vastaan leimaamatta saavutusta "oman kunnian" tavoitteluksi.^lähde?

Monet kirjailijat ovat käsitelleet lestadiolaisuutta romaaneissaan. Kalle Päätalo kuvasi laajassa tuotannossaan "Koillismaan uskovaisia" eli lestadiolaisia. Myös Paavo Rintala on käsitellyt kirjoissaan aihetta. 1960-luvulla lestadiolaispiirejä kuohutti Timo K. Mukan romaani Maa on syntinen laulu, jossa lestadiolaisuuteen liitettiin seksuaalisia piirteitä. Pellon kunnassa elänyt Mukka ei itse ollut lestadiolainen, mutta hän tunsi hyvin paikkakuntansa lestadiolaisia. Anna-Maija Ylimaula julkaisi 1976 liikettä nuoren ihmisen näkökulmasta kriittisesti tarkastelevan kehitysromaanin Papintyttö.^lähde?

Lestadiolaisuutta kirjoissaan ovat käsitelleet myös ruotsalaiset kirjailijat: Bengt Pohjanen, Macke Nilsson, Mikael Niemi ja Stina Aronson, sekä norjalaiset Andreas Markusson ja Idar Kristiansen. SRK julkaisee myös itse säännöllisesti uskonnollista kaunokirjallisuutta. Tuoreimpia esimerkkejä lestadiolaisuudesta kirjallisuudessa ovat Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (1998),[201] Eero Ylitalon Suviteuraat (2004),[202] Ilkka Remeksen Nimessä ja veressä (2005), Riikka Pelon Taivaankantaja (2006)[203] ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013)[204]. Dome Karukosken elokuva Kielletty hedelmä (2009) käsittelee lestadiolaisuutta 2000-luvun nuorten näkökulmasta.[205]

Kansainvälisesti tunnettuja lestadiolaistaustaisia tieteen edustajia ovat folkloristi Elli-Kaija Köngäs-Maranda (1932–1982) ja Helsingin yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Juha Pentikäinen sekä lääketieteen professori, sydänkirurgi Pentti Kärkölä. Uuden sukupolven kansainvälistä huipputiedettä edustaa monia huomattavia kunnianosoituksia saavuttanut, mm. Suomen Akatemian[206] ja Suomen Nuorkauppakamarit ry:n[207] palkitsema eläinlääketieteellisen molekyyligenetiikan professori Hannes Lohi[208].

Muita merkittäviä henkilöitä:^lähde?

• Antti Pentikäinen, Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja.
• Terho Kalliokoski, Ruokakesko Oy:n johtaja.
• Mikael Pentikäinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja (2010–2013) Sanoma Newsin toimitusjohtaja (2004–2010), Sanomalehtien liiton puheenjohtaja (2009–).
• Toivo Sukari, Maskun Kalustetalon sekä Ideaparkin perustaja ja suurin omistaja

Lestadiolaisten suhtautuminen musiikkiin heijastelee myös liikkeelle ominaista eroa uskovien ja ei-uskovien välillä. "Maailmallinen musiikki" eli karkeasti yleistäen iskelmät ja kaikki maallinen populaarimusiikki, katsotaan synniksi "Raamatun arvomaailmaa vastaan sotivan sanomansa" vuoksi. "Sanomalla" ei tarkoiteta tässä pelkästään epäsopivaa sanoitusta, vaan myös synnillistä ja "lihallisuutta" korostavia musiikillisia elementtejä, sävelmää ja/tai rytmityyppiä, koska "syntimusiikkina" pidetään myös iskelmiä joissa ei ole sanoitusta. Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy myöskään gospel-musiikkia.^lähde?

Sen sijaan klassisen musiikin soittaminen tai laulaminen koetaan periaatteessa myönteiseksi harrastukseksi. Sen tulee kuitenkin mieluiten pysyä "harrasteluna", sillä esiintyvän ammattimuusikon ammatti on uskovaiselta kielletty. Klassisen musiikin lisäksi saatetaan suosia esimerkiksi vanhaa suomalaista maallista laulumusiikkia ja kansanmusiikkia (lähinnä kansanlauluja). Rauhan sanan ja uusheräyksen piirissä suhtaudutaan eri musiikkityyleihin liberaalimmin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa ja esimerkiksi gospel on käytössä erityisesti nuorten tilaisuuksissa. Sen sijaan esikoislestadiolaisten seuroissa ei käytetä lainkaan säestystä (tässä suhteessa se vertautuu ortodoksisen kirkon perinteeseen).^lähde?

Maallista musiikkia kunniallisempana ja tärkeämpänä lestadiolaiset pitävät hengellistä musiikkia. Suurimmilla ryhmittymillä on omat laulukirjat ja se julkaistaan usein liitteenä Virsikirjan kanssa. Vanhoillislestadiolaisuuden laulukokoelma on Siionin laulut (ensimmäinen, O.H. Jussilan toimittama laitos 1916), esikoislestadiolaisten on Hengelliset laulut, sekä Rauhan sanan ja Uusheräyksen yhteinen laulukokoelma Siionin matkalaulut. Liikkeiden omia laulukirjoja on käännetty myös eri kielille. Eniten käännetty kokoelma on Siionin laulut, joka on lisäksi käännetty seitsemälle kielelle. Laulukokoelmista on otettu useita lauluja myös Virsikirjaan.^lähde?

Vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun opillisten tiukennuksien ja sisäisten puhdistusten (ns. hoitokokousten) yhteydessä laulukirjaa uudistettiin radikaalisti. SRK toteutti ns. laulukirjauudistuksen[209], jolloin Siionin laulut -kokoelmasta poistettiin "lihallisina", "maailmallisina" tai muutoin sopimattomina 156 perinteistä laulua. SRK on sittemmin uudistanut laulukokoelmaa edelleen ja lisännyt siihen erityisesti liikkeen opillisia korostuksia alleviivaavia, kuten ehkäisykieltoa ja seurakuntaoppia korostavia sanoituksia.^lähde?

Kuoroharrastus oli vanhoillislestadiolaisuudessa varsin suosittua 1930-luvulta aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka. 1960-luvun alkuvuosien ns. pappishajaannuksen yhteydessä ja maallikkosiiven noustua valtaan SRK:n piirissä otettiin käyttöön tiukka kuri, johon liittyi monia uusia kieltoja. Tässä yhteydessä kuoroharrastuskin julistettiin lopulta synniksi (puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös 1972). Kuorotoiminta alkoi kuitenkin vähin erin kehittyä uudelleen, kun kuorokielto alkoi hiljalleen murentua 1990-luvun alusta lähtien, ilman virallista, julkista em. kieltopäätöksen kumoamista.^lähde?

Nykyisin vanhoillislestadiolaisuuden piirissä onkin laajaa kuorotoimintaa, konsertteja järjestetään ja uusia äänitteitä julkaistaan jatkuvasti. Esiintymistilaisuuksista puhuttaessa ja niistä julkisesti ilmoiteltaessa vanhoillislestadiolaiset välttelevät mieluiten yhä sanaa "konsertti", silloin kun kyseessä on yksinomaan tai lähes yksinomaan vanhoillislestadiolaisista koostuvasta kuorosta (tai soitinryhmästä).^lähde?

Sen sijaan käytetään kiertotilmausta "lauluilta", "sävelhartaus" tai muuta vastaavaa sanaa. Esimerkiksi mieskuoro Weljien nettisivustolla ei esiinny kertaakaan sana "konsertti". Poikkeuksen tästä kielenkäyttönormista tekevät ammattimaisesti tai lähes ammattimaisesti johdetut, usein paikallisen evankelis-luterilaisen seurakunnan yhteydessä toimivat kuorot, joiden esiityjissä on myös muita kuin vanhoillislestadiolaisia.^lähde?

Tunnettuihin vanhoillislestadiolaisiin kuoronjohtajiin kuuluvat esimerkiksi espoolaisen Candomino-lapsikuoron perustaja ja kansainvälisesti arvostettu kuoromies Tauno Satomaa sekä tenori Heikki Rainio, joka johtaa Turun tuomiokirkon poikakuoroa, Chorus Cathedralis Iuniorum, CCI.^lähde?

SRK julkaisee itsekin nykyisin vuosittain laulutallenteita kirkoissa tapahtuneista lauluilloista, sekä omien opistojen kuorolevyjä. Julkisuudessa tunnetuksi on tullut myös oululainen mieskuoro Weljet, joka on julkaissut kymmenkunta CD-äänitettä. Lisäksi myös joillakin vahoillislestadiolaisilla yksityishenkilöillä on musiikkiin liittyvää kaupallista toimintaa, joista tunnetuin lienee oulunsalolainen Sympaali Oy.^lähde?

Rauhan sanalla on oma kuoro, jonka nimi on Toukomettiset.[210] Myös Uusheräyksellä on monenlaista musiikkitoimintaa. Uusheräyksen nuorisokuoro on Paljaat Jalat ja Caritas on viiden laulajan kokoonpano liikkeen sisällä.

Lestadiolaisten saarnamiesten sanoittamia virsiä on valittu myös virsikirjaan. Sanoittajia ovat esimerkiksi Wäinö Havas (virret 291, 344, 438, 574), Oskari Heikki Jussila (316), Juho Ranginen (169), Niilo Rauhala (22, 248, 249a,b, 395, 466, 468, 470, 476, 479, 507, 528, 576, 604), Gustaf Skinnari (301) ja Leonard Typpö (105, 180).[211]

Lestadiolaisuus on synnyttänyt voimakkaita tuntemuksia alusta saakka. Se joutui pappien, toisten herätysliikkeiden ja tavallisten ihmisten parjauksen kohteeksi. Liike leimattiin kirkon taholta lahkoksi 1910-luvulle asti ja 1920-luvulla liike alkoi saada tunnustusta herätysliikkeenä.[212] Alkuaikoina liikettä nimiteltiin hihhuleiksi, rippiläisiksi, lahkoksi, tanssijalahkoksi, eriuskoliikkeeksi ja villiuskoksi.[213][214]

Lestadiolaisten seuratoiminta aiheutti julkista vastustusta. Esimerkiksi Savitaipaleella vuonna 1884 lestadiolaissaarnaaja kuoli, kun vaimoaan seuroista hakemaan tullut talollinen ampui häntä olkapäähän.[215] Myös toinen saarnamies joutui vainon kohteeksi pitäessään seuroja Teuvalla vuonna 1872. Nimismies apujoukkoinensa nouti saarnaajan seuratalosta ja lähtivät kuljettamaan tätä kotiin. Matkan varrella he kuitenkin pysähtyivät kievariin ja ripustivat vangin käsiraudoilla leipäorteen. Joukko alkoi juopotella ja vanki unohtui. Kievariin sattumalta poikennut vieras huomasi tajuttoman saarnaajan ja hänet päästettiin vapaaksi.[216]

Lestadiolaisuus joutui myös kirkossa tarkkailun kohteeksi. Jo Lars Levi Laestadius joutui negatiivisen julkisuuden kohteeksi. Hänestä kirjoitettiin esimerkiksi Nobottens Posteniin loukkaavia kirjoituksia, eikä hänen vastineitaan julkaistu.[217] Hän perusti oman lehden Ens Ropandes Röst i Öknen (Huutavan ääni korvessa), jossa hän puolustautui.[218] Myös Koutokeinon tragedia aiheutti voimakasta negatiivista julkisuutta.[219] Tapahtumat saivat Venäjän ulkoministeriön huolestuneeksi.[220] Syy tapahtuneesta vieritettiin Laestadiuksen niskoille.[221] Kuningas pyysi asiasta lausunnon Härnösandin piispalta Israel Bergmanilta ja tämä antoi Laestadiuksesta vapauttavan lausunnon. Kuningas ei täten ryhtynyt mihinkään toimiin Laestadiusta vastaan.[221] Lestadiolaisuus on noussut julkisuuteen erityisesti yhteiskunnan ja kirkon muuttuessa.

Esikoislestadiolaisuus nousi esille 1920- ja 1930-luvuilla, kun sen saarnaajien ronskia puhetapaa ihmeteltiin.[222] 1930-luvulla julkisuuteen nousi vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantunut korpelalaisuus. Korpelalaisuus irtautui 1930-luvun puolessa välissä juuriltaan, kun liikkeen pääpainotukset muuttuivat vanhoillislestadiolaisista korostuksista millenaristisiksi. 1960-luvulla julkisuudessa nousi esille Elämän sana -ryhmän erkaantuminen vanhoillislestadiolaisuudesta. Myös Timo K. Mukan kirja Maa on syntinen laulu (1964) aiheutti julkisuutta mediassa.[223] Oiva Arvola on huomannut, että teos kuvaa korpelalaisuutta, eikä sitäkään objektiivisesti.[223]

Vanhoillislestadiolaisuus nostettiin 1970-luvun naispappeuskeskustelussa toistuvasti esille. Liike joutui 1970-luvulla negatiiviseen julkisuuteen. Se ei juuri oikonut julkisuudessa sitä vastaan esitettyjä väitteitä. Keskustelua käytiin erityisesti Helsingin Sanomissa, Kotimaassa ja Kalevassa. Vasta 1980-luvulla vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittää tiedotustoimintaansa. SRK esimerkiksi kutsui toimittajia suviseuroihin.[224][225]

Osittain julkisuuskuva on edelleen kielteinen ja lestadiolaisuus liitetään sensaationhakuisesti yhteyksiin, joihin se liittyy vain toissijaisesti: Koististen veljeksistä kirjoiteltiin aluksi pitkään lestadiolaisina, vaikka he olivat eronneet leeviläisistä.[225][226] Tiedotusvälineissä ei aina eritellä liikkeen eri suuntia vaan käsitellään niitä kaikkia lestadiolaisuutena.

Yleisradio on tehnyt lestadiolaisuudesta televisiodokumentit "Matkalla taivaskotiin" (2000), "Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa" (2000) ja "Ainoa oikea Jumala" (2004). Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970- ja 1980-luvulla ns. hoitokokouksissa harjoitetusta hengellistä painostuksesta kertovat YLE:n TV1:n dokumentit vuodelta 1981: "Syntisin silmin" [227] ja vuodelta 1985 "Matkalippu helvettiin" [228]. Jälkimmäinen sisältää myös dramatisoituja kohtauksia Leo Hartvaaran romaanista Suden uhrit (Kirjavaaka 1984). Keväällä 2009 käytiin mediassa keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta ihmisoikeuskysymyksenä, ja tässä yhteydessä YLE lähetti television Voimala-sarjassa keskusteluohjelman "Lestadiolaisäitien synnytyspakko" [229].

Vuonna 2010 tuli ilmi laaja lasten hyväksikäyttörikos, jossa isoisoisä käytti seksuaalisesti hyväkseen 11 lastenlastaan, poikia 1970- ja 1980-luvulla, mutta tekijää ei voitu rangaista, koska pappisaarnaja oli jo kuollut[230]. SRK teki vuonna 2011 sisäisen selvityksen liikkeen piirissä tapahtuneista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä ja luovutti selvityksen poliisin käyttöön[231][232]. Osa rikoksista oli jo vanhentunut[233]. Vuonna 2012 julkaistiin kirja nimeltä "Maijan tarina", joka kertoo vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneen ja seksuaalisesta hyväksikäytön uhrin elämäntarinan[234]. Vuosina 2011- 2012 ainakin neljä henkilöä sai tuomiota rikoksesta ja yksi oli alaikäinen teon tehdessään[235][236]. Vuonna 2013 sen aikainen lestadiolaisjohtaja Olavi Voittonen esitti eriävän mielipiteen liikkeen sisäisestä hyväksikäyttöselvityksestä ja sai tahtonsa läpi[237]. Hän erosi vuotta myöhemmin[238]. Vuonna 2014 lestadiolainen nainen lähetti kirjeen SRK:n johdolle ja ainakin yksi erotettiin[239], mutta SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen erosi itse[240]. Samana vuonna mies ja nainen sai sakkoja käräjäoikeudessa, koska pahoinpitelivät lapsiaan 20 vuoden ajan[241].

Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli Öljypuu.[242] Lehti lopetti toimintansa vuonna 1877.[242] Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista Kristillistä kuukausilehteä.[243] Sen päätoimittajana toimi K. A. Heikel ja vuodesta 1883 eteenpäin Aatu Laitinen. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin Sanomia Siionista ja vuonna 1904 Armonsanomat. Päätoimittaja ei vaihtunut.

Jo ennen hajaannuksia monet lestadiolaiset eivät tilanneet Sanomia Siionista eivätkä kirjoittaneet siihen. Syynä oli se, että lehteä pidettiin uusheräyksen lehtenä. Hajaannusten jälkeen yhä useampi lestadiolainen lopetti lehden tilaamisen. Armonsanomat lopetti toimintansa vuonna 1911 Oulun sovintokokoukseen. Kokkolan suurissa seuroissa 1911 perustivat vanhoillislestadiolaiset Siionin lähetyslehden.

Muita lakkautettuja lestadiolaislehtiä ovat: leskisläisten A och O, elämänsanalaisten Elämän sana, esikoislestadiolaisten Fadersrösten, uusheräyksen Huutavan ääni, Kolkuttaja sekä Vartijan ääni ja vanhoillislestadiolaisten Sions missionstidning.

Nykyisin Euroopassa ilmestyy kymmenen lestadiolaislehteä: vanhoillislestadiolaisten Siionin lähetyslehti (1911), Siionin kevät (1931) ja Päivämies (1954), rauhansanalaisuuden Rauhan sana (1935), Zions Missionstidning ja Sions Blad, Lyngenin suunnan liberaalisen haaran Under Vandringen (1967), esikoislestadiolaisten Rauhan side (1979) ja Ruukku (1998, epävirallinen), Uusheräyksen Lähettäjä ja sillanpääläisten Armon ja rauhan tervehdys. Pohjois-Amerikassa ilmestyy neljä lehteä: ALC:n Christian Monthly, FALC:n Greetings of Peace, LLC:n The Shepherd's Voice ja The Voice of Zion. Pollarilaisten riitinmattilaisen haaran yhdyssiteenä on kerran kuussa ilmestyvä Newsletter.

• Einari Lepistö: Jumalan sanan perustalla. Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry (Oulu), 2001. ISBN 951-843-022-5.
• Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. SRK (Oulu), 1997. ISBN 951-8940-69-X.
• Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941.
• Mauri Kinnunen: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870–1939. Jyväskylän yliopisto, 2004. 951-39-1815-7. pdf-dokumentti (PDF).
• Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. SRK, 2000. ISBN 951-8940-01-0.
• Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta
• Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941. , Amerikan lestadiolaisuus, sivut 159–187
• Hepokoski, Warren: The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861–2000 2002. Warren Hepokoski. Viitattu 31. heinäkuuta 2012. (pdf-versiossa on sivunumerot) (englanniksi)
• Markku Ihonen: Mediakummajainen? Herätysliikkeen julkisuusongelmien äärellä 2000. Tiedotustutkimus-lehti. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
• Lohi, Seppo: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK), 2007. ISBN 978-951-843-109-4.
• Talonen, Jouko: Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. Lestadiolaisuuden hajaannukset (pdf). Suomen teologinen instituutti (STI), 2001. ISBN 952-9857-11-X.
• Kinnunen, Mauri: Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. Narvalaisuus - lestadiolainen väylä helluntaiherätykselle (pdf). Suomen teologinen instituutti (STI), 2001. ISBN 952-9857-11-X.
• Pietilä, Lauri: Sota perintöosasta. Todisteita ja tosiasioita lestadiolaisuuden ihmeellisyyksistä sisältä seurattuna.. Pietilä, Lauri. omakustanne. Painanut: Tornion kirjapaino Ky vuonna 1981, 1980.
• Ilpo Pursiainen: Suomalais-ugrilainen millenarismi (PDF) helsinki.fi. 4.12.2001. Viitattu 21. elokuuta 2012.
• Talonen, Jouko: Lestadiolaisuuden synty, leviäminen ja hajaannukset. Lestadiolaisuuden tutkija, kirkkohistorian professori Jouko Talosen luento (Virtuaalikirkon videoimana ja arkistoimana). Laestadiuksen perintö ja perilliset - seminaari Oulussa 4.-5.10.2012 5.10.2012. Oulun hiippakunta, Pohjoinen kulttuuri-instituutti ja Oulun ev.-lut. seurakunnat. Arkistoitu 13.4.2014. Viitattu 7. lokakuuta 2012.
• Talonen, Jouko: Luentosarja lestadiolaisuudesta 8.3.2000. Lestadiolaisuuden hajaannukset. 8.3.2000. STI - Suomen Teologinen Instituutti. Viitattu 21. helmikuuta 2013.
• Pentikäinen, Juha: Lestadiolaisuus senc.hum.helsinki.fi. 10.07.2014. Viitattu 24. tammikuuta 2020.
• Palola, Ari-Pekka: Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK), 2019. ISBN 978-951-843-375-3.

• Juhani Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset – toimittanut Pekka Raittila
• Kirti Suolinna ja Kaisa Sinikara: Juhonkylä. Tapaustutkimus pohjoissuomalaisesta lestadiolaiskylästä
• Heikki Jussila: Kutsujan armo
• Wäinö Havas: Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. , 1927.
• Aatu Laitinen: Muistosanoja Lapin kristillisyydestä. , 1918.
• Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 2007.
• Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. SRK (Oulu), 1997. 951-8940-69-X.
• Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys : Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. SRK (Oulu), 1989. 951-8940-01-0.
• Jouko Talonen: Viron lestadiolaisuus 1886–1953. , 1989. 951-95473-8-X.
• Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941.

• Lähetysyhdistys Rauhan Sana
• Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys – vanhoillislestadiolaiset
• Uusheräys

• Seppo Lohi: Oppiriidat hajottivat lestadiolaisuuden 1800–1900-lukujen vaihteessa
• Kirkollinen sanasto – lestadiolaisuus (Arkistoitu – Internet Archive).
• Opinto.net Suomen kirkkohistoria – lestadiolaisuus (Arkistoitu – Internet Archive)
• Markku Ihonen: Lestadiolaisuuden kielestä ja kulttuurista
• Jyrki Rossi: Lukiokurssi – lestadiolaisuus (Arkistoitu – Internet Archive)
• Aini Linjakumpu: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä. Kaltio 1/2000.
• Uskontojenuhrientuki.fi. Uskontojen uhrien tuki ry:n sivusto.

• Lestadiolaisuus Lapissa Eila Tarvanen 1959
• Syntisin silmin Hannu Karpo 1981
• Ainoa oikea Jumala Rauni Järvilehto 1997