Lesbo

Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on vaihdellut paljon. Historiallisesti homoseksuaalisuutta on kuitenkin yleensä pidetty tabuna ja siihen on suhtauduttu voimakkaan kielteisesti. Juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat perinteisesti pitäneet homoseksuaalisuutta syntinä.[3]

Antiikin kirjallisuus käsittelee miesten välistä homoseksuaalisuutta melko paljon. Sen sijaan ajalta ei ole löydetty juuri lainkaan kirjallisuutta, jossa puhuttaisiin naisten välisistä romanttisista tai seksuaalisista suhteista.[4] Tämä saattaa johtua siitä, että antiikin käsitys seksuaalisuudesta ja himosta liittyi vahvasti miehuuteen.[5] Siitä huolimatta nykyaikana tunnetaan ainakin kaksi kreikkalaista runoilijaa, jotka kirjoittivat naistenvälisestä rakkaudesta. Alkman kirjoitti hymneissään nuorten naisten välisistä tunteista, jotka historioitsijat tulkitsevat eroottisiksi tai seksuaalisiksi.^lähde? Sapfo oli naisrunoilija, joka runossaan ”Oodi Afroditelle” pyytää apua Afroditelta naisen viettelemiseen.[6] Sapfo asui Lesboksen saarella, ja sana lesbo tätä perua.[2]

Keskiajan Euroopassa kirkko suhtautui homoseksuaalisuuteen tuomitsevasti.[7] Keskiajalta on säilynyt muutamia merkintöjä homoseksuaalisista naisista, jotka joutuivat lesbouden vuoksi rikosoikeuteen. Rudolph Hisin mukaan esimerkiksi Saksassa tuomittiin vuonna 1477 kuolemaan tyttö "lesbolaisen rakkauden takia": hänet teloitettiin hukuttamalla.[8] Osa tuomioista oli lievempiä. Varhaisella 1400-luvulla Laurence Poitevin tuomittiin vankeuteen, koska hän oli ollut suhteessa Jehanne-nimisen naisen kanssa. Potevin selvisi kuudella kuukaudella vankeutta, sillä hän kertoi Jehannen aloittaneen sen ja sanoi katuvansa syntejään.[9] 1600-luvulta taas tunnetaan nunna, joka harrasti seksiä toisen nunnan kanssa luostarissa. Benedetta Carlinin sanottiin olevan mieshengen riivaama ja hänet tuomittiin loppuelämäkseen vankeuteen.[10]

Keskiajalla arabimaissa lesbouden ajateltiin johtuvan häpyhuulten lämpenemisestä, jota nainen yrittäisi helpottaa hieromalla niitä toisen naisen sukuelimiä vasten. Ajateltiin myös, että nainen voi syntyä lesboksi, jos kätilö syö tiettyjä ruokia kuten selleriä.[11] Keskiajan juutalaiset kielsivät lesbouden, sillä he pitivät sitä Egyptissä harjoitettuna tapana, ja Vanha testamentti kielsi heitä toimimasta egyptiläisten tapaan.[12]

Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus avoimesti lesbosta viihdyttäjästä 1890-luvulta.

Uudella ajalla naisten homoseksuaalisuus sai Euroopassa hieman lisää näkyvyyttä. Kulttuuri ei tuominnut sitä yhtä vahvasti kuin miesten homoseksuaalisuutta, eivätkä naiset esimerkiksi Englannissa joutuneet oikeudessa syytteeseen siitä. Englannin laki jätti lesbouden suurelta osin huomiotta, mutta sosiaalinen stigma lesbouden ympärillä oli olemassa.[13] Osa historioitsijoista on sitä mieltä, että lesboutta ei jätetty huomiotta hyväksynnän takia, vaan koska kulttuuri ei tahtonut myöntää sen olemassaoloa.[14]

Amerikassa ehdotettiin joitakin lakeja homoseksuaalisuutta vastaan, mutta näitä lakeja ei pääasiassa toteutettu. Vuonna 1649 oikeuteen joutuivat naiset Mary Vincent Hammon ja Sarah White Norman epäsiveästä käytöksestä syytettyinä. Hammon selvisi nuhtelulla koska oli alle 16, ja Norman tuomittiin myöntämään tekonsa julkisesti. Tämä on ainoa lesbouteen liittyvä tuomio Yhdysvaltojen historiassa.[15]

Ajan kirjallisuudessa pohdittiin lesbouden syitä ja lesbojen ominaisuuksia. ”Oikeiden” lesbojen ajateltiin olevan ulkonäöltään maskuliinisia ja eroavan muista naisista anatomiallaan.[16] Uuden ajan alusta tunnetaan myös homoseksuaalisuuteen suopeasti suhtautuvaa kirjallisuutta. Se kuului pieneen alakulttuuriin, johon ei kuulunut jäseniä ylemmistä yhteiskuntaluokista.[13]

1800-luvun lopulla eurooppalaiset seksologit kuvasivat lesboiksi naisia, joiden käyttäytyminen ei vastannut jollakin tavalla odotuksia naisen sukupuoliroolista yhteiskunnassa. Käyttäytymisen ei tarvinnut liittyä kaikissa tapauksissa seksiin muiden naisten kanssa. Tänä aikana sukupuoliroolit olivat hyvin joustamattomat, ja arvellaan, että osittain siksi naiset päätyivät viettämään paljon aikaa keskenään. Samoissa yhteiskuntaluokissa olevat naiset muodostivat paljon läheisiä ystävyyssuhteita.[17] Tällainen loi tilaa myös homoseksuaaliselle käytökselle. Tunnetaan esimerkiksi kaksi naista, jotka olivat avioliitoissa miesten kanssa, mutta jotka pitivät keskenään yllä suhdetta, jonka tulkitaan olleen romanttinen ja seksuaalinen.[18]

Julkisuudessa homoseksuaalisuudesta puhuttiin varsin vähän ja yhteiskunnan suhtautuminen ilmiöön pysyi kielteisenä. 1800-luvun lääketiede näki homoseksuaalisuuden mielisairautena ja psykoseksuaalisen kehityksen häiriönä.[3] Homomiehiin verrattuna lesbojen asemaa heikensi naisten asema, joka merkitsi esimerkiksi miehiä huonompaa palkkaa sekä lääketieteellisen yhteisön ulkopuolelle jäämistä, minkä vuoksi tieteellinen tutkimus aluksi sivuutti naisten homoseksuaalisuuden.[2] 1900-luvun jälkipuoliskolla syntyi kuitenkin poliittinen liike, joka pyrki edistämään homojen ja lesbojen oikeuksia. Niiden merkitys nousi 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen myötä. Vuonna 1969 New Yorkin poliisi teki paljon huomiota saaneen ratsian homobaariin. Seurauksena olivat niin sanotut Stonewallin mellakat, joissa homot ja lesbot alkoivat vaatia itselleen tasa-arvoista kohtelua.[3]

Vuonna 1955 perustettiin etujärjestö Daughters of Bilitis. Se sai alkunsa lesbojen vertaistukiryhmänä, mutta kehittyi myöhemmin poliittiseksi järjestöksi.[19] 1960-luvulla uuden feminismin aallon mukana syntyi poliittinen lesbous. Feministit ajattelivat heteroseksuaalisuuden olevan patriarkaalisen yhteiskunnan tärkeä rakenne ja päättivät pysyä erossa miehistä, jotta he eivät saa poliittista ylivaltaa.[20] Vuosisadan jälkipuoliskolla homoseksuaalisuuden kieltävää lainsäädäntöä alettiin monissa maissa purkaa. Länsimaissa homoseksuaalien asema on nykyään melko hyvä ja laki pyrkii takaamaan heille samat oikeudet kuin muillekin. Lesboilla on siten entistä useammin mahdollisuus kertoa suuntautumisestaan avoimesti.[3] 2000-luvulla lesbot ovat saaneet yhä useammissa maissa mahdollisuuden avioitua laillisesti.[2] Lesbojen syrjintä jatkuu silti edelleen ja monissa maissa he kohtaavat vastustusta myös valtiovallan taholta.[3]