Leo XIII

Leo XIII peri edeltäjältään riitaisat suhteet eri Euroopan valtioihin ja varsinkin Italiaan. Vaikka paavi olikin vanhoillinen ja kannatti useita edeltäjiensä opetuksia, hän esitti ne erilaiseen tyyliin kuin edeltäjänsä. Leo XIII:n julkaistessa ensimmäisen kiertokirjeensä pani lehdistö merkille hänen kielenkäyttönsä eroamisen Pius IX:n kielenkäytöstä. Tosin samalla huomautettiin, että vaikka paavin kielenkäyttö oli miellyttävää, oli hänen viestiensä sisältö yhtä jyrkkä kuin Pius IX:n aikana.[9]

Leo XIII toivoi yhä Kirkkovaltion takaisinsaamista, eikä hänkään poistunut paaviksi tultuaan Vatikaanista. Hän jopa uhkasi katkaista diplomaattisuhteet kaikkiin Euroopan valtioihin, joiden päämiehet ottaisivat vastaan Italian kuninkaan kutsun ja kävisivät valtiovierailulla tämän luona.

Kaksi Roomassa asuvaa tärkeää vaikuttajaa, paavi sekä Italian kuningas, katsoivat molemmat olevansa kaupungin ainoa ja oikea hallitsija.[10] Leo XIII järjestikin useita erilaisia juhlatilaisuuksia ja vastaanottoja, joiden aikana paavi esiintyi arvomerkeissään ja häntä kannettiin paavillisella kantotuolilla. Leo XIII käyttäytyi siis kuin olisi yhä Kirkkovaltiota hallitseva ruhtinaspiispa. Osa Rooman vanhasta aatelista, "mustaksi aateliksi" kutsuttu joukko, kieltäytyi hyväksymästä Italian kuninkaan kutsuja vastaaviin juhlallisuuksiinsa, kuten paavi oli käskenyt tekemään. Paavilla oli yhä kannattajia Roomassa ja muuallakin maailmassa, vaikka Kirkkovaltio olikin menetetty.

Paavin ja Italian valtion välinen konflikti jatkui pienenä provokaationa puolin ja toisin. Valistusfilosofi Voltairen kuoleman satavuotisjuhlat olivat erityisen näyttävät, ja vuonna 1889 pystytettiin Giordano Brunon, jonka inkvisition oli tuominnut roviolle, patsas suurin juhlallisuuksin Roomaan. Rooman valloitusta juhlittaessa 1895 pystytettiin Roomaan Giuseppe Garibaldin patsas näköyhteyden päähän paavin palatsista. Garibaldi oli ollut italialainen nationalisti ja vapaustaistelija, joka oli ollut mukana liittämässä Kirkkovaltiota Italiaan. Eräs osoitus Italian provokaatiosta paavinistuinta kohtaan oli myös jesuiittojen päämajan myöntäminen kansainvälisen vapaa-ajattelijoiden liiton kokouspaikaksi 1904. Kokouspäivä oli Kirkkovaltion menetyksen vuosipäivä eli 20. syyskuuta.

Paavi Leo XIII aikana Italian ja paavin suhteet eivät parantuneet merkittävästi, mutta tämä riita hyödytti jonkin verran molempia osapuolia. Koska paavin ääntä kuunneltiin yhä maailmalla, oli Italian hallitukselle tärkeää että tämä ääni oli italialainen. Riita kuitenkin osoitti, ettei paavi ole puolueellinen syntyperästään huolimatta. Näin Italian hallitus sai pidettyä paavin puolueettomana, mutta italialaisen paavin, ja paavi saattoi ottaa puolueettoman välittäjän rooliin maailmanpolitiikassa.[11] Eräs vuosisadan vaihteen aikoihin Italiassa lausuttu julistus totesi asian näin:[10]

»On olemassa ääni, jota kuunnellaan maailman laidasta toiseen: se on paavin ääni. Meille on tärkeää, että tämä ääni on italialainen. On kuitenkin yksi ehto: maailman pitää olla vakuuttunut siitä, että vaikka paavi onkin italialainen, hän on kansainvälinen ja riippumaton. Mikäli tämä luottamus joutuu epäilyksen alaiseksi, ei meillä ole mitään hyötyä paavinistuimesta. Tämä määrää meidän politiikkamme. Meidän täytyy olla riidoissa paavin kanssa; ei niin paljon että hän pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee Italiasta, mutta tarpeeksi pitämään yllä käsitystä, ettei paavinistuimella ja Italian hallituksella ole mitään sanottavaa toisilleen.»

Leo XIII ja Otto von Bismarck. Leo XIII:n onnistui sopia paavinistuimen kiista Saksan kanssa von Bismarckin pyydettyä paavia sovittelemaan Saksan ja Espanjan välistä kiistaa.

Paavin ja Italian valtion välinen kiista oli osoitus paavin puolueettomuudesta ja mahdollisti paaville uuden roolin maailmanpolitiikassa, eli toimimisen puolueettomana välittäjänä.[12]

1886 Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarck tarjosi Leo XIII:lle juuri tällaista roolia pyytäessään tätä sovittelemaan Saksan ja Espanjan välistä kiistaa erään Tyynellämerellä sijaitsevan saaren omistuksesta. Von Bismarckin toiminta merkitsi paavinistuimen ja Saksan sovintoa ns. "kulttuuritaistelussa".

1870-luvulla syntynyt yhdistynyt Saksa oli preussilaisjohtoinen ja luonteeltaan myös protestanttinen, vaikka kolmannes maan väestöstä tunnusti katolista uskoa. Kun Pius IX oli julistanut paavin erehtymättömäksi 1870-luvulla, oli von Bismarck alkanut epäillä, että Saksan katoliset puolueet eivät olleet uskollisia Saksalle vaan Roomalle.[12] Von Bismarck olikin onnistunut ajamaan läpi erilaisia katolisvastaisia toimia, muun muassa katolisten pappien kiellon osallistua politiikkaan ja jesuiittojen karkottamisen maasta.

Paavi Pius IX oli vastannut tähän julistamalla kaikki von Bismarckin lait mitättömiksi. Valtakunnankanslerin ja paavin välinen kiista oli johtanut siihen, että useita pappeja oli vangittu ja peräti 1 400 seurakuntaa oli ilman pappia.[12] Lisäksi paavi ja valtakunnankansleri olivat kiistassa ajautuneet niin pahasti riitoihin, että sovintoa ei ollut mahdollista saada aikaan ennen uuden paavin valtaannousua.

Neuvotteluissa Saksan kanssa Leo XIII osoitti kyvykkyytensä neuvottelijana. Paavinistuimen voidaan katsoa selvinneen kiistasta voittajana, sillä se joutui ainoastaan siirtämään kaksi Saksan erottamaa piispaa toisiin tehtäviin. Saksan parlamentti taas joutui lieventämään katolisvastaisia lakejaan, joka merkitsi muun muassa sitä, että katolisten pappien valvonta loppui, maasta karkotetut munkit ja nunnat saattoivat palata Saksaan ja Saksan ja paavin diplomaattisuhteet solmittiin uudelleen.

Paavi Leo XIII.

Leo XIII:n aikana Ranska oli Euroopan johtava katolinen valtio. Ranska oli kuitenkin jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen kannatti uskontoa ja uskoi paavin arvovaltaan kirkon sisällä. Toinen leireistä taas koostui kirkonvastaisista tasavaltalaisista, jotka uskoivat uskontoa enemmän tieteeseen.

Napoleon III:n Toinen keisarikunta oli ollut katolisella kirkolle suopea, mutta hävittyään sodan Saksalle, oli alkanut 1871 Pariisin kommuuni, jossa kirkkoja ja luostareita oli ryöstetty ja jonka aikana useita pappeja oli ammuttu.

Toisen keisarikunnan jälkeen Ranskassa seurasi kolmas tasavalta. Aluksi tasavalta tuki katolista kirkkoa, koska se oli Pius IX:n aikana vastustanut Saksaa. Tilanne kuitenkin muuttui 1879, jolloin tasavaltalaiset saivat enemmistön Ranskan parlamentin molempiin kamareihin. Tasavaltalaiset vastustivat kirkkoa ja pappisvaltaa, ja he pyrkivätkin vähentämään sen vaikutusvaltaa. Lainsäädännön avulla luostarien toiminta muuttui rajoitetummaksi ja jesuiitat karkotettiin Ranskasta 1880.

Leo XIII ilmoitti kiertokirjeessään vuonna 1892, että katolinen kirkko pystyy toimimaan sovussa kaikkien eri hallitusmuotojen kanssa.[13] Siksi hän kehottikin Ranskan katolilaisia hyväksymään tasavallan ja demokratian sekä sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen. Kehotus ei kuitenkaan toiminut halutulla tavalla, sillä suurin osa papeista ja piispoista pysyi yhä kuningasvallan kannattajina.[14] Tasavallan ja katolisen kirkon välinen kuilu syvenikin huolimatta Leo XIII:n sovitteluyrityksistä.

Leo XIII:n hauta.

Leo XIII kuoli 20. heinäkuuta 1903 hallittuaan paavinistuinta 25 vuotta.[15] Hän oli kuollessaan 93-vuotias. Leo XIII oli elinaikanaan hyvin sivistynyt henkilö, ja oli tiennyt kirkon merkityksen länsimaisen kulttuurin kehittymisessä. Siksi hän oli antanut siirtää suuren keskiajan paavin Innocentius III:n maalliset jäännökset Perugiasta Vatikaanin alueelle. Leo XIII oli ihaillut suuresti Innocentius III:n asemaa kulttuurin suunnannäyttäjänä ja rauhanrakentajana, minkä vuoksi Leo XIII olikin pyytänyt saada tulla haudatuksi Innocentius III:n lähelle. Leo XIII:n kuoltua häntä ei haudattukaan Pietarinkirkkoon – kuten on tehty kaikille hänen seuraajilleen – vaan hänen toiveensa mukaan hänet haudattiin nykyisen Vatikaanin alueella sijaitsevaan Lateraanikirkkoon, minne myös Innocentius III:n maalliset jäännökset oli siirretty.

Jo Leo XIII:n edeltäjän Pius IX:n aikana paavi oli julistettu erehtymättömäksi Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa. Tällöin kokoukseen kutsutut edustajat – jotka kaikki edustivat katolista kirkkoa – olivat määritelleet paavin erehtymättömyyden seuraavalla tavalla:[17]

»Silloin kun Rooman paavi puhuu "ex cathedra", se on, silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetillaan määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa uskottavaksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustettu uskoa ja moraalia koskevan opin määrittelyssä; ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttamattomia oman itsensä perusteella, eikä siis kirkon myöntymyksen perusteella.»

Kirkkohistorioitsijoiden keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, käyttikö Leo XIII koskaan Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen paaville suomaa ex cathedra -lausunto-oikeutta, jonka perusteella paavin julistukset olisivat olleet erehtymättömiä. Monet pitävät Leo XIII:n 1896 annettua julistusta Apostolicae Curae, joka käsittelee anglikaanisen kirkon pappisvihkimysten mitättömyyttä, paavin erehtymättömyyden suoman arvovallan turvin annettuna.[18][19]

Leo XIII:n opetuksista ja kiertokirjeistä myös vuodelta 1891 oleva Rerum Novarum on tärkeä julistus paaviuden historian kannalta. Kyseisessä kiertokirjeessä paavi ei enää torjunut modernia yhteiskuntaa.[20] Tämä oli tärkeä tapahtuma paaviudelle, koska Leo XIII:n edeltäjät olivat jo vuosikymmenien ajan tuominneet modernismin ja modernistuvan yhteiskunnan ja leimanneet harhaopeiksi joitakin modernistuvaan maailmaan liittyviä asioita, kuten uskonnon- ja omatunnonvapauden [21]. Kyseinen kanta oli luonut kuilua paavinistuimen ja modernistuvan yhteiskunnan välille. Rerum Novarum oli myös merkittävä kannanotto sosialismiin.[20] Paavi edeltäjiensä tapaan tuomitsi sosialismin aatteena, mutta puolusti työläisten ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ja hyväksyi monet heidän vaatimuksistaan. Hän totesi työläisillä olevan oikeus kunnolliseen palkkaan, ja hyväksyi heidän poliittisen järjestäytymisensä. Leo XIII:n mukaan valtion tulisi toimia siten, että sosiaalisen tasa-arvon olisi mahdollista toteutua.

• Kaarlo Arffman: Kristinuskon historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.
• Jussi Hanska: Kristuksen sijaiset maan päällä?. Paaviuden historiaa apostoli Paavalista Johannes Paavali toiseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Vammala 2005. ISBN 951-746-719-2.
• Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2.

• Katolisen ensyklopedian artikkeli Leo XIII:stä