Leo Jokela

Teatterikoulun kolmas vuosikurssi valmistui huhtikuussa 1950. Jokela sai ensimmäisen näyttelijäkiinnityksensä Joensuun Kaupunginteatteriin, jonka johtaja Jussi Piironen oli tullut katsomaan valmistuvien opiskelijoiden näyte-esityksiä. Jokelan kurssitoveri Rauni Mollbergkin sai kiinnityksen Joensuuhun. Myös Joensuussa näyttelijöiden raha oli tiukoilla. Jokelan sisääntulorooli oli syksyllä 1950 teatteripianisti näytelmässä Orpopojan valssi. Maakuntalehti Karjalaisen arvion mukaan ”Leo Jokela heiveröisenä teatteripianistina milteipä pyysi anteeksi olemassaoloaan”. Jokelan koomikonlahjat sen sijaan huomattiin Jean de Létrazin komediassa Menkää kanssamme naimisiin.[10]

Jokela esiintyi Joensuun kaudella sekä klassisissa että kevyissä näytelmissä, kuten Viettelyksen vaunussa, Kreivitär Marizassa, Miehen kylkiluussa ja Ympyrässä. Roolien menestys oli vaihteleva, mutta jo Joensuussa selvisi, että Jokela oli pienikokoisena ja laulutaidoltaan rajallisena teatteriin liian ”vähäkäyttöinen”; hän ei soveltuisi ensirakastajien rooleihin tai lauluosiin.[11] Jäätyään vaille jatkokiinnitystä Jokela pääsi puherooliin elokuvaan Tukkijoella (1951), jota kuvattiin metsä- ja koskimaisemissa Ilomantsissa ja Enossa. Näyttelijä-järjestäjän tehtävät työllistivät häntä kesän ajan, minkä jälkeen hän pääsi mukaan suuren esikuvansa Aku Korhosen kiertueelle, jolla esitettiin Molièren Luulosairasta.[12]

Jokelan seuraava kiinnitys oli Vaasan Suomalaisessa Teatterissa. Yrjö Kostermaan johtaman teatterin ohjelmisto koostui lähinnä kotimaisista näytelmistä. Leo Jokela ja Tiina Rinne näyttelivät syksyllä 1951 ensi kerran vastaparina Topiaksen farssissa Savon sulttaani. Näytelmä sai hyvän vastaanoton, vaikka ajan tavan mukaan Jokela ei 164-senttisenä olisi sopinut itseään pidemmän sankarittaren pariksi. Seere Salmisen ja Elsa Soinin eli Tutun Pariston esikoisnäytelmässä Kallis rouvani Jokela onnistui löytämään yksivakaisen tyylin urheiluhullun opiskelijan hahmoonsa. Nikolai Gogolin näytelmässä Naimapuuhat Jokelan arvioitiin esittäneen Anutškinin roolin ”vahvasti ja hupaisasti karrikoiden”. Agafian roolissa oli Anita Välkki, joka tuli pian Jokelan ja Rinteen asuttaman talon kolmanneksi eläjäksi. Vaasassa tiiviisti yhtä pitänyt kolmikko asui ränsistyneessä ja kylmässä kotitalossa ja hankki rahaa yhteiselle ruokatilille. Kevennystä köyhään elämään toi kolmikon humoristinen asenne ja sosiaalinen yhteishenki.[13]

Vaasassa Jokela oli Välkin vastanäyttelijä muun muassa F. A. Dahlgrenin näytelmässä Vermlantilaisia, jossa Jokelalle lankesi ensimmäisen kerran laulurooli. Kriitikot lämpenivät musiikille sekä näyttelijäsuorituksille, mutta suhtautuivat itse näytelmään penseästi. Vuoden 1953 ensimmäisessä näytöksessä Jokela ja Rinne olivat jälleen vastaparina Simo Penttilän komediassa Sankari pimeästä. Wieniläistä alkuperää oleva operetti Kreivitär Mariza oli kevätkauden suurtapaus; Jokela oli tehnyt Joensuussa näytelmän subrettiosan ja esitti nyt kamaripalvelijaa. August Strindbergin vaikeaselkoinen kamarinäytelmä Aavesonaatti soi Jokelalle pääroolin ylioppilas Arkenholtzina, josta hän sai kiittävät arviot. Jokelan Vaasan-kauden kappaleista merkittävä oli myös hupinäytelmä Malliaviomies, joka sai suuren yleisönsuosion sekä Pohjanmaan kattaneen kiertueen.[14]

Jokelan sopimusta Vaasan Suomalaisessa Teatterissa ei enää uusittu yhden esityskauden jälkeen. Hänen viimeinen näytäntönsä oli ranskalaisen Albert Hussonin Enkelten keittiö. Jokelan luomaa henkilökuvaa vankikarkuri Josephina luonnehdittiin ”hauskan ketteräksi tyypiksi”.[15]

Jokela vieraili 1950-luvun mittaan useasti ensin Emmi Jurkan ja Mauno Mannisen perustamassa Intimiteatterissa, sitten huoneteatteri Jurkassa ja vuonna 1960 myös Sakari Jurkan perustamassa Arena-Jurkassa. Nämä teatterit edustivat Jokelalle mieluista ystäväpiiriä. Intimiteatterilla oli sangen läheiset suhteet Fennada-Filmiin, jossa Jokelalla riitti rooleja jopa kymmenessä elokuvassa vuoden aikana 1953–1954. Sitä vastoin hänellä oli huomioituja teatterirooleja tuona aikana vain yksi.[17]

Intimiteatteri pyrki palaamaan suuria laitostuneita teattereja lähemmäksi kirjailijan tekstiä ja sitä kautta näyttelijäntyötä. Jokela oli teatterin henkilökunnan vakiovieras talon tarjoamilla aterioilla. Aarne Tarkas ohjasi Intimiteatterille mustan komedian Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, jossa Jokela teki hullun tohtori Einsteinin roolin. Näytelmästä oli jo tehty Hollywood-filmatisointi. Jokela sai suorituksestaan pääasiassa ylistävät arviot. ”Leo Jokelan nimeä en tunne ennestään, mutta tiistainahan hänet nähtiin tohtori Einsteinina monelta puoleltaan jo kypsäksi taitajaksi, tyyppinä illan oivallisimpia hän oli”, arvioi Suomen Sosialidemokraatti. Näytelmän päärooleissa olivat Jurkan veljekset Sakari ja Jussi. Kappaleesta tuli yleisönsuosikki ja sitä esitettiin joulukuusta 1953 seuraavaan kevääseen.[18] Vuodenvaihteessa 1955 Jokela ja Lasse Pöysti tekivät Intimiteatterissa kiitetyt sivuosaroolit Robert Andersonin näytelmässä Teetä ja sympatiaa.[19]

Teatteri Jurkassa Jokela vieraili vuonna 1956 näytelmissä Syyllinen ja Lemmenkaruselli. Hän oli vuonna 1960 mukana Arena-Jurkan avausnäytelmässä Anatol ja rakkaus, jossa esitti huikentelevaista miespalvelijaa. Arenan kiertueohjelmistossa oli myös huoneteatteri Jurkan kaikkien aikojen menestyskappale Viattomuus kadulta. Jokela teki siinä sivuosan naispäähenkilön poliisi-isänä.[20]

Revyyteatteri Punainen Mylly oli vuonna 1958 vuokrannut Alppilan kesäteatterin kahdeksi vuodeksi omille ulkoilmanäytöksilleen. Jokelalla oli Reino Helismaan kirjoittaman Persian parturit -näytelmän kantavin koominen rooli Abu Mustafa -nimisenä eunukkina. Kesän 1959 varsinainen vetonaula oli Tatu Pekkarisen suosittu kansankomedia Hekemooni. Jokela teki pääosan ”lökäpöksy-Aapramina”, ja häntä ylistettiin arvosteluissa. Kesäteatterissa uransa aloittaneelle Jokelalle ulkoilmanäytelmistä tuli yksi vahvimpia leipälajeja. Niistä lohkesi hänelle useammin myös pääosia, joita hän mainitsi omina suosikkirooleinaan.[21]

Jokelan teatteriura nousi syksyllä 1960, kun Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtaja Sakari Puurunen tarjosi hänelle vakituista kiinnitystä. Jokelalla oli tässä vaiheessa jo vankka asema luonnenäyttelijänä sekä kansankoomikkona. Maineesta huolimatta hän piti itseään teatterissa aina ensisijaisesti ”duunarina” eikä halunnut korostaa itseään taiteilijana. Kansanteatteri-Työväenteatterista kehittyi Jokelalle rakas, inspiroiva ja ongelmallinenkin työyhteisö. Ennen häntä pestattuja luonnenäyttelijöitä olivat Risto Mäkelä ja Leevi Kuuranne. Ensin mainitusta tuli Jokelalle läheinen työtoveri ja perheystävä.[22]

Helsingin Kansanteatteri ja Työväen Teatteri olivat yhdistyneet nimellisesti jo vuonna 1948, mutta toimivat edelleen omilla näyttämöillään ja näyttelijöillään Ylioppilastalolla ja Vallilan työväentalolla. Jokelasta tuli Kansanteatterin vakionäyttelijä syyskaudella 1959. Hän teki myönteisiä arvioita saaneet sivuosat näytelmissä Pohjalaisia ja Sininen partio. Vuonna 1960 Jokela teki jälleen Anutškinin roolin Gogolin Naimapuuhissa.[23]

Elokuussa 1961 Jokela teki Vallilan teatterissa läpimurtoroolinsa Hugo Raudseppin komediassa Vetelys[24]. Näytelmä oli yleisö- ja arvostelumenestys,[25] ja Jokela esitti saman roolin 1974 Mustikkamaalla Helsingin Kesäteatterin versiossa[26]. Jukka Kajava arvioi jälkimmäistä: ”Leo Jokelan Vetelys on kehitelty aika vähässä puskahuumorin rikkaruohoksi, sitäkin perusteellisemmin sisäisen intensiteetin roolityöksi – –”[27]. Jokelan näyttelijäntyölle ominainen tapa tiivistää ja pelkistää komiikkaansa kantoi myös isommissa rooleissa. Kansanteatterin näyttelijäkunnassa hänellä oli kuitenkin asema täsmällisten reunaroolien esittäjänä. Näihin lukeutui muun muassa Koshyn osa Anton Tšehovin Ivanovissa. Kappaleen ohjasi Sakari Puurunen. Helsingin Sanomien teatteriarvostelija Sole Uexküll piti Koshyn hahmoa loistavana esimerkkinä Tšehovin nautittavasta ihmishavainnoinnista. Seuraavana ensi-iltaan tulleessa Leena Härmän Pinsiön paroonissa Uexküll huomioi jo laatusanoin ”leojokelamaisen” koomikkotyön. Jokelan naiivin totista roolityötä pidettiin näytelmän humoristisesti viimeistellyimpänä.[25]

Huhtikuussa 1962 ensi-iltaan otettu Arnold Weskerin Juuret edusti brittiläisissä teattereissa muotoutunutta arkirealistista tyylilajia, niin kutsuttua ”tiskiallasdraamaa”. Jokela näytteli yhtä päärooleista Helena Haaviston ja Hillevi Lagerstamin kanssa. Kesällä seurasi päärooli Topiaksen sotilasfarssissa Rykmentin murheenkryyni. Kansankomedioiden kantavana tulkkina Jokela sopi rooliin erinomaisesti, ja näytelmä oli kesäteatterikauden menestyksiä. Marraskuussa Kansanteatterin ohjelmistoon tuli Suomessa kautta aikojen eniten yleisöä kerännyt Teuvo Pakkalan kansannäytelmä Tukkijoella. Jokela oli esittänyt tukkilaisten johtajan adjutanttia elokuvaversiossa 1951, nyt hänelle lankesi Tolarin vanhaisännän rooli. Koomikkojen näyttämöjuhlaa edusti keväällä 1963 Dario Fon satiirinäytelmä Arkkienkelit eivät vedä höplästä. Jokelalla oli näytelmässä usean roolin kirjo, ja Fon lempeän ja tarkan komiikan todettiin sopivan hänelle mitä parhaimmin.[28]

Näytelmässä Irma la Douce vuonna 1964 Jokelalla oli laulurooli kertojana, mutta hän esitti varsinaiset lauluosuudet ”tekstaamalla” eli puhumalla rytmikkäästi musiikin tahtiin. Marraskuussa 1964 ensi-iltansa saaneessa Jevgeni Švartsin Lohikäärmeessä Jokela sai jälleen taiteellisen voiton. Hänen esittämänsä byrokraattinen vallankaappaaja ei ollut tunnettujen hirmuvaltiaiden karikatyyri, vaan hän uudisti omintakeista komiikkaansa pitämällä purevan satiirin osana valtiaan omaksumaa julmuutta. Keväällä 1965 Jokelalla oli sivuosat niin ikään korkeatasoisissa yhteiskuntasatiireissa Laulu valkoiselle miehelle ja Juurakon Hulda. Ne jäivät hänen viimeisiksi töikseen ennen kaksoisteatterin yhdistymistä tulevalle kaudelle.[29]

Kansanteatteri-Työväenteatterin toiminta siirrettiin vuonna 1965 perustetun Helsingin teatterisäätiön alaiseksi. Se muutti Ensi linjalle uudisrakennukseen ja uudeksi nimeksi tuli Helsingin Kaupunginteatteri. Jokela näytteli Kaupunginteatterissa vuosikymmenen ajan kuolemaansa asti. Uusi teatteri otti ohjelmistoonsa paljon yhteiskunnallisia ja kansalaisaktiivisuutta korostavia näytelmiä herättämään keskustelua ja levittämään jopa kapinahenkeä. Samalla alettiin luoda pohjaa teatteriviihteen suurtuotannoille ja kehittää uudenlaisia ilmaisukeinoja.[31]

Kaupunginteatterin kauden alussa Jokelalla oli keskeinen rooli uskonnollisessa erikoisuudessa Koiran testamentti. Vuonna 1966 hän sai taiteellisen voiton muun muassa Tšehovin Platonovissa, jossa hänen lääkärihahmoaan pidettiin ei-koomisessa raadollisuudessaan vaikuttavana aluevaltauksena. Jokela teki kiitetyt osat myös ilmaisun metodeihin keskittyneissä kappaleissa Kuningas Ubu ja Torvet ja rummut. Hyvistä arvosteluista huolimatta Jokela otti hyvin raskaasti näyttelemisen teoreettiset uudet tuulet ja ilmaisun perusteiden muutokset. Teatterin ilmapiiri muuttui vähemmän innostavaksi, mikä masensi häntä.[32]

1960-luvun kuluessa Jokela teki osuvat tyyppiroolit muun muassa Figaron häissä, Federico García Lorcan Donna Rositassa sekä Maria Jotunin Savu-uhrissa. Teatterin historiallisiin klassikoihin lukeutuva Ben Jonsonin veijaritarina Volpone oli yksi Jokelan teatteriuran kohokohdista. Hän onnistui löytämään ilmaisustaan uusia ulottuvuuksia pirullisen saiturin roolissa. Vuonna 1970 Kaupunginteatteri esitti Pakkalan komediaklassikon Kauppaneuvoksen härkä, jossa Jokelan rooli pormestarin apurina oli myös yksi parhaiten huomioituja hänen urallaan.[33]

Vuonna 1970 Jokela teki itselleen mieluisan roolin Hanneksena mielisairaala-aiheisessa näytelmässä Lupa sanoa. Näytelmään syvennyttiin hankkimalla perusteelliset taustatiedot. Yleisö näki totutusta koomikon esityksestä täysin poikkeavan herkän ja vakavan roolityön. Toinen Jokelalle mieluinen osa oli Mustikkamaan ulkoilmanäyttämöllä tehty Jeppe Niilonpojan päärooli kesällä 1972. Jokelan suoritus nähtiin koomista perustyyppiä inhimillisempänä ja yleisöä lähestyvämpänä.[34]

Jokelan viimeisiä roolitöitä Kaupunginteatterissa olivat sivuroolit Aleksandr Ostrovskin näytelmässä Metsä sekä Edward Bondin näytelmässä Meri. Jokelan viimeinen rooli oli Sikalan isäntä Jalmari Finnen kansankomediassa Pitkäjärveläiset, joka edusti hänen ominta näyttelijänlaatuaan. Hän ehti näytellä Sikalan isäntää äitienpäivään 1975 asti, jolloin hänet oli kiidätettävä iltanäytöksestä suoraan sairaalaan, jossa hän kuoli vielä samana päivänä. Jokelan pukuhuonetoveri ja ystävä Ismo Kallio kertoi hänen viimeisistä ajoistaan: ”Leo kuitenkin väsyi, hän ajoi itsensä loppuun. Hän tiesi olevansa sairas, mutta kielsi ehdottomasti kertomasta kenellekään.” Pitkäjärveläisiä esitettiin vielä kolme vuotta Jokelan kuoleman jälkeen. Sikalan isännän roolissa jatkoi hänen hyvä ystävänsä Uljas Kandolin.[35]

Leevi Kuuranne, Leo Jokela, Matti Ranin ja Joel Rinne elokuvassa Komisario Palmun erehdys.

Vuonna 1960 Jokela tulkitsi katutietoisen etsivä Kokin roolin Matti Kassilan elokuvassa Komisario Palmun erehdys, jota pidetään yhtenä suomalaisen elokuvan klassikoista. Näyttelijävalinnassa Kassilan ensimmäinen ehdokas oli Uljas Kandolin, joka kuitenkin kutsuttiin harjoittelemaan näyttämöroolia. Niin Kokin rooli meni Jokelalle. Elokuvassa on Jokelan uran kuuluisin kohtaus, jossa hän laulaa foksin ”Silmät tummat kuin yö” ravintola Kämpin kabinetissa. Laulaminen tuotti Jokelalle suuria vaikeuksia, ja otos oli kuvattava moneen kertaan. Onnistunut lopputulos syntyi Jokelan keksittyä rytmittää laulunsa vasemman käden heiluriliikkeellä. Jokelan miltei tyhjästä rakentamalle Kokin hahmolle oli ominaista hillitty elekieli sekä välillä ironisempi ja välillä lakonisempi altavastaajan replikointi. ”En tiedä onko se paras, mutta se on kai niinku mieluisin”, Jokela totesi käsityksensä Kokin roolista radiohaastattelussa.[44]

Elokuva sai jo ilmestyessään suuren suosion, mikä toi Jokelalle runsaasti julkista huomiota ja aiempaa parempia rooleja. Komisario Palmun erehdystä seurasi kolme jatko-osaa, joissa Jokela uusi roolinsa Kokkina. Sarjan toinen elokuva Kaasua, komisario Palmu! (1961) toi Jokelalle parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon. Seuraavana vuonna ensi-iltaan tullut Tähdet kertovat, komisario Palmu oli aiempia osia epätasaisempi ja farssimaisempi, mutta sai vuoden suurimman katsojasuosion. Viimeinen osa oli väreissä kuvattu Vodkaa, komisario Palmu (1969), jota on pidetty elokuvasarjan jälkijättöisenä ja keinotekoisena uudelleenlämmityksenä.[45]

Suomen perinteinen elokuvastudiojärjestelmä kaatui 1960-luvun näyttelijälakon sekä television yleistymisen myötä. ”Uuden aallon” elokuvien kärkitekijöihin kuulunut Spede Pasanen aloitti oman filmituotantonsa, ja Leo Jokelasta tuli yksi hänen vakionäyttelijöistään. Jokela teki useat koomiset sivuroolit varhaisissa Spede-elokuvissa, kuten Pähkähullu Suomi (1967), Noin 7 veljestä (1968), Leikkikalugangsteri (1969), Saatanan radikaalit (1971) ja Kahdeksas veljes (1971). Myös hänen uransa viimeiseksi jäänyt elokuva Viu-hah hah-taja (1974) oli Spede-tuotantoa.[46]