Lennie Tristano

Leonard Joseph ”Lennie” Tristano (19. maaliskuuta 1919 – 18. marraskuuta 1978) oli yhdysvaltalainen jazzpianisti, säveltäjä ja jazz-improvisoinnin opettaja. Hänen tyylejään olivat cool jazz, bebop, post bop ja avant-garde jazz.

Lennie Tristano vuonna 1947.

Tristano syntyi Chicagossa italialaiseen siirtolaisperheeseen. Kuuden vuoden ikäisenä hän sokeutui tuhkarokon takia. Matemaattisesti lahjakas poika alkoi opiskella musiikin teoriaa ja pianonsoittoa jo alakouluikäisenä ja valmistui kotikaupunkinsa konservatoriosta (American Conservatory of Music) 24-vuotiaana vuonna 1943.

Tristanon kiinnostus jazziin sai hänet muuttamaan New Yorkiin 1946.[1] Hänen kehittynyt harmoniantajunsa auttoi häntä viemään musiikkiaan vielä pidemmälle kuin aikansa muilla bebop-tyylin muusikoilla. Hän piti silti suurimpina esikuvinaan Charlie Parkeria ja pianisteista Bud Powellia ja varsinkin alkuaikoina Nat King Colea ja Art Tatumia. Tristanon luomaa tyyliä ja koulukuntaa pidetään bebopista hieman irrallaan olleena cool jazzina.

Tristanon tärkeimpiä varhaisia levytyksiä on vuoden 1949 sekstettisessiot hänen omien improvisaatio-oppilaidensa, saksofonistien Lee Konitz ja Warne Marsh kanssa. Monien perinteistä rakennetta edustavien kappaleen jälkeen Tristano laittoi yhtyeen levyttämään kappaleet ”Intuition” ja ”Digression”, jotka perustuivat puhtaasti improvisaatioon ilman ennalta luotua melodiaa, harmoniaa tai rytmiä. Näitä kahta levytystä pidetään usein ensimmäisinä levytettyinä esimerkkeinä free jazz -tyylistä. Vuoden 1953 levytys ”Descent into the Maelstrom” on merkittävä päällekkäisäänityskokeilu, jonka rosoinen atonaalisuus ennakoi esimerkiksi Cecil Taylorin myöhempää tyyliä.

Tristano julkaisi Atlantic Records -levymerkillä kaksi keskeistä ja parhaiten tunnettua albumia. Vuoden 1955 Lennie Tristano sisältää paljon omassa kotistudiossa tehtyjä kokeiluja päällekkäisäänityksessä (”Requiem” ja ”Turkish Mambo”) sekä nauhanopeuden muuttamisessa (”Line Up” ja ”East 32nd”). Albumin loput viisi raitaa on äänitetty klubiesiintymisestä New Yorkissa Lee Konitzin kanssa. Charlie Parkerille (jonka arkkua Tristano oli kantamassa) omistettu ”Requiem” on Tristanolle epätyypillisesti hyvin blues-vaikutteinen. Levyn kenties merkittävin kappale on avausraita ”Line Up”, spiraalimaisesti kiertyvä improvisaatio ikivihreän ”All of Me” pohjalta.

Albumi The New Tristano (1962) on merkittävä soolopianokokonaisuus. Vaikkei päällekkäisäänitystä nyt käytettykään, musiikki on silti hyvin tiheää, kuten kappaleessa ”G Minor Complex”, Bachin musiikkia muistuttavassa teoksessa joka perustuu laulun ”You'd Be So Nice to Come Home To” sointukulkuun. Tristano matkii vasemmalla kädellään jazzbasistin tasaista sävelkuljetusta samalla kun oikea käsi improvisoi hyvin vapaasti.

Tristano ei oikein luottanut levy-yhtiöihin ja esiintyikin harvakseltaan. Niinpä häneltä on jäänyt varsin vähän levytyksiä, monet niistäkin vaihtelevan tasoisia konserttitallenteita. Hän oli ensimmäisiä muusikoita jotka perustivat oman levymerkin,ja hänen perustamaansa Jazz Records -merkkiä hoitaa nyt hänen rumpalityttärensä Carol Tristano.

Vuonna 2013 Tristanon vuoden 1949 albumi Crosscurrents sai Grammy Hall of Fame -palkinnon.