Leningradin sotilaspiiri

Leningradin sotilaspiiri oli Venäjän luoteinen sotilaspiiri, joka ulottui Pohjoiselta jäämereltä Norjan ja Euroopan unionin rajoilta etelään. Vuonna 2010 Leningradin ja Moskovan sotilaspiirit yhdistyivät Läntiseksi sotilaspiiriksi.

Siviilihallinnollisesti Leningradin sotilaspiiriin kuuluivat Arkangelin alue (ml. Nenetsia), Vologdan alue, Kaliningradin alue, Karjalan tasavalta, Murmanskin alue, Novgorodin alue, Pihkovan alue, Leningradin alue sekä Pietarin kaupunki.

Historia

Venäjän sisällissota

Sota-asiainkansankomissaari Lev Trotskin aloitteesta perustetut vallankumoukselliset sotaneuvostot johtivat kaikkien sotilaspiirien joukkoja eli niiden värväystä, varustelua, huoltoa, koulutusta ja operaatioita. Vallankumouksellisen sotaneuvoston puheenjohtajana oli sotilaspiirin komentaja. Sen jäseninä oli 2-3 poliittista komissaaria ja tarpeen mukaan myös joukko-osastojen komentajia ja komissaareja, kuitenkin yhteensä korkeintaan 7 henkilöä. Pietarin sotilaspiirin vallankumouksellisen sotaneuvoston (Revvojensovjet) alaisista joukoista tärkein oli 7. armeija, joka oli vastuussa Venäjän sisällissodan luoteisrintamasta. Punaupseeri Eino Rahja kuului jäsenenä Pietarin vallankumoukselliseen sotaneuvostoon vuonna 1922.[1]

Tiedustelu

Leningradin sotilaspiirin tiedusteluosastoa johti vuosina 1931-37 latvialainen J. I. Grodis. Tiedusteluosastolla toimi vuosina 1934-36 Kerttu Nuorteva, jonka tehtävänä oli valehenkilöllisyyksien laatiminen Suomeen lähetettäville vakoilijoille.[2]

Mekanisoitu armeijakunta

Vuonna 1932 muodostettiin Leningradin sotilaspiirissä ensimmäinen mekanisoitu armeijakunta, jossa oli 2 mekanisoitua prikaatia, yksi jalkaväkiprikaati ja ilmatorjuntapataljoona. Armeijakuntaan kuului yhteensä 500 panssarivaunua ja 200 panssariautoa.[3]

Suomen talvisota

Leningradin sotilaspiirin esikunta vastasi puna-armeijan hyökkäyksen suunnittelusta ja toimeenpanosta talvisodassa. Sen komentajana toimi 2. luokan armeijankomentaja Kiril Afanasevitš Meretškov (1897-1968). Puna-armeijan ohjesäännön mukaan sotilaspiirien esikuntien tehtävä oli johtaa armeijan koulutusta ja valmistaa sotilaspiiriä liikekannallepanoon ja sodankäyntiin. Rajalla sijainneen sotilaspiirin vastuualue muodosti rintaman ja sen tehtävänä oli muodostaa armeija. Sotilaspiirin esikunnan toimeksiantajana oli Neuvostoliiton ylin poliittinen johto. Sotilaspiirillä oli sotaneuvosto, jonka alaisuudessa oli 8 eri hallintoa. Ne käsittelivät samoja asioita kuin puna-armeijan yleisesikunta ja päähallinto eli komissariaatti.[4]

Esikunnalla oli 7 osastoa: 1. operatiivinen ja ilma-kemiapuolustusosasto, 2. kutsunta-, täydennys- ja mobilisointiosasto, 3. sotilaskuljetusosasto, 4. taisteluvalmennuksen, kutsuntaa edeltävän valmennuksen, joukko-osastojen ulkopuolella tapahtuvan valmennuksen ja fyysisen (ruumiillisen kehityksen) valmennuksen osasto, 5. järjestelyosasto (territoriaaliharjoitusten järjestäminen, rivistökirjanpito, menosääntöjen laadinta, valmennuksen ja palveluksen valvonta), 6. päällikköosasto (upseeriston henkilöstökysymykset ja nomenklatuura) ja 7. tiedusteluosasto. [4]

14. syyskuuta 1939 annetulla käskyllä Neuvostoliiton 7. armeija alistettiin operatiivisesti Leningradin sotilaspiirin esikunnalle ja sen siirtäminen Suomen vastaiselle rajalle aloitettiin. Sotilaspiirin alaisuuteen muodostettiin 16. syyskuuta vielä Muurmannin operatiivinen ryhmä, jonka nimeksi tuli myöhemmin 14. armeija.[4] Marsalkka Kliment Vorošilovin 11. marraskuuta antamalla käskyllä perustettiin sotilaspiirissä uusi 106. divisioona, jonka komentajaksi nimitettiin prikaatinkomentaja Akseli Anttila. Divisioonan tuli olla valmiina 24. marraskuuta. Seuraavaksi Vorošilov antoi 17. marraskuuta käskyn Leningradin sotilaspiirin saattamisesta täyteen sotavalmiuteen 20. marraskuuta mennessä. Myös Leningradin sotilaspiirin esikunnan laatima lopullinen operaatiosuunnitelma valmistui 20. marraskuuta 1939.[5]

Eversti P. G. Tihomirov Leningradin sotilaspiiristä toteutti 26. marraskuuta Meretškovin ja politbyroon jäsen Andrei Ždanovin allekirjoittamasta käskystä muodollisen sodan syyn (causa belli) eli provokaation, joka tunnetaan nimellä Mainilan laukaukset. Meretškovin ja Ždanovin allekirjoittama hyökkäyskäsky jaettiin Leningradin sotilaspiirin joukoille 29. marraskuuta. Puna-armeija aloitti sotatoimet Suomea vastaan yhtä aikaa maalla, merellä ja ilmassa 30. marraskuuta kello 8 alueella, joka ulottui Suomenlahdelta Jäämerelle.[6]

Kylmä sota

Kauhun tasapainon oloissa perinteisen asevoiman merkitys alkoi vahvistua. Leningradin sotilaspiirin tehtäviin kuului Helsingin valloittaminen, ja Karjalan kannakselle sijoitetut joukot oli ryhmitetty tätä tehtävää varten Kirvun – Hiitolan ja Kaukjärven – Kiviniemen linjoille. Niitä tukivat Inkerinmaan varuskuntiin sijoitetut joukot. Ryhmitys antoi mahdollisuuden hyökätä Vuoksen molemmilla rantakaistoilla.[7]

Yksiköitä

Lähteet
  1. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 67. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  2. Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana, s. 11. Edita, 2006. ISBN 951-37-4628-3.
  3. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 193. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  4. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 351-361. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  5. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 358, 363-365. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  6. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 367-369. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  7. Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990, s. 78-79. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.