Lehtometsä

Lehtojen tyypillinen maannos on ruskomaa. Lehtojen pintamaassa eloperäinen aines eli humus on sekoittunut kivennäismaahan, eikä siinä voida erottaa podsolille tyypillistä kerroksellisuutta. Lehdossa lehtijätteestä syntyy runsasravinteista ja vain lievästi hapanta (pH 6–7) multaa, kangasmetsissä hapanta kangashumusta. Lehtoja syntyy emäksisen tai niukasti happaman kivennäismaan päälle, tyypillisesti kalkkipitoisille alueille. Kunnon lehto syntyy vain paikalle, jossa on lisäksi riittävästi kosteutta ja suotuisa pienilmasto. Lehtomullassa mikrobien hajotustoiminta on vilkasta. Lehtomullan tekoon osallistuvat sienten ja mikrobien lisäksi monet makrohajottajat kuten lierot.[2]

Kotkansiipi-saniainen on lehtokasvi.

Lehtojen kenttäkerroksessa kukkivat keväällä kelta-, sini- ja valkovuokot, kevätesikko, käenrieskat, imikkä ja kiurunkannukset isoina mattoina, ennen puiden lehteen tuloa. Kevätkukkijoista valkovuokko on ylivoimaisesti runsain laji. Kevätlinnunherne on puolestaan eräs vaativimmista kevätkukkijoista, jota tavataan vain lehdoissa. Pensaskerroksessa tavallisia pensaita ovat terttuselja, euroopanpähkinäpensas, koiranheisi, tuomi ja vadelma.

Nykyisin lehtoja on enää yksi prosentti Suomen metsistä. Noin 99 % prosenttia koko Suomen metsistä on kangasmetsää, joko kuivaa tai tuoretta. Lehtojen osuus metsistä kuitenkin kasvaa pohjois–eteläsuunnassa, ja alueellisesti tarkasteltuna Lapissa lehtojen osuus metsistä on vain noin 0,1 % metsistä, ja ne ovat useimmiten puronvarren pienialaisia saniaislehtoja tai kullerolehtoja. Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa lehtojen osuus on 0,5 % metsistä, ja siellä on jo monenlaisia lehtotyyppejä, muttei jalopuulehtoja. Etelä-Suomessa lehtojen osuus metsistä on yli 2,5 %, ja aivan etelärannikolla ja lounaissaaristossa hemiboreaalisella vyöhykkeellä jopa yli 8 % metsistä; mukana on myös jalopuulehtoja ja keväällä korean kevätaspektin kokevia lehtoja.[3] Suomen eteläpuolella lehtojen osuus metsistä kasvaa rajusti mentäessä etelään, ja Virossa lehtojen osuus metsistä on 10–30 % – kuitenkin havupuuvaltaisia kangasmetsiä on Viron metsistä noin 70–90 %. Latviassa lehtojen osuus metsistä vaihtelee 30–50 % välillä ja Liettuassa ja Pohjois-Puolassa lehtoja on jo 60–95 % metsistä, kangasmetsien edustaessa vain pientä vähemmistöä. Keski-Euroopassa, esimerkiksi Ranskassa, Pohjois-Saksassa ja Isossa-Britanniassa lehtoja on yli 99 % metsistä, ja siellä ei kangasmetsiä kasva. Ihminen on maanviljelyn alusta asti raivannut hedelmällisiä lehtoja pelloiksi.[4] Suomessa on ollut voimassa vuodesta 1989 lehtojensuojeluohjelma. Siinä on suojeltu 436 aluetta, joista suurin osa on Etelä-Suomessa.

Muualta maailmasta esimerkkejä lehtometsistä on Kaliforniassa jättiläispunapuiden lehdot ja Bialowiezan metsä Valko-Venäjällä ja Puolasa.[5] Myös Ruotsissa on lehtomainen metsä Söderåsenin kansallispuistossa.[6]

Harvinaisin lehtotyyppi Suomessa on jalopuulehto. Suomen jalopuulehdot ovat tarkoin tunnettuja ja suojeltuja alueita. Suurin osa Suomen jalopuulehdoista on hävitetty peltojen ja kaskeamisen tieltä jo aikoja sitten. Nykyään myös liiallinen havupuiden suosiminen metsätaloudessa on uhka jaloille lehtipuille. Suomen luonnonsuojelulain mukaan tulisi suojella sellaiset lehdot, joissa kasvaa 1,3 metrin korkeudelta vähintään 7 senttimetrin paksuisia luontaisesti syntyneitä jaloja lehtipuita yli 20 kappaletta hehtaarilla yhtenäisellä alueella. Jaloiksi lehtipuiksi lasketaan metsätammi, metsälehmus, lehtosaarni, metsävaahtera, vuorijalava ja kynäjalava. Poikkeuksena metsätammen paksuuden tulee olla vähintään 20 cm. Vastaavasti alueet, joilla kasvaa hehtaarilla vähintään 20 kpl yli 2 metriä korkeita tai leveitä euroopanpähkinäpensaita yhtenä tai useampana lähekkäisenä ryhmänä, tulisi suojella.[7]

Jalopuulehtoja tavataan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vain Etelä-Suomen rannikkoalueen niin sanotulla tammivyöhykkeellä. Usein nämä vaateliaat lehdot muodostuvat kalkkiperäiselle maaperälle. Tavallisimmat jalopuulehdot ovat metsälehmus- ja pähkinäpensaslehdot, jotka ovat Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa yleisiä, mutta harvinaisempia pohjoisempana. Suomen pohjoisin pähkinäpensasyksilö kasvaa Korpilahden Vaarulla, Pohjois-Päijänteellä.[8] Vain hieman harvinaisempia, ainoastaan lounais- ja etelärannikolla tavattavia jalopuulehtoja ovat tammi- ja metsävaahteralehdot. Näistä tammilehdot ovat kaikkein huomiota herättävimpiä. Tammi- ja vaahteralehtoja on Etelä-Suomessa useita kymmeniä, esimerkiksi jo pelkästään Vantaan kaupungin alueella kasvaa kaksi tammistoa noin 10 km:n etäisyydellä toisistaan, tosin Helsingin kaupungin alueella ei kasva yhtäkään tammistoa. Lohjan seudulla on monia tammistoja, vaikka komeimmat tammilehdot sijaitsevatkin Turun seudulla, esimerkiksi Ruissalossa. Kaikkein harvinaisin lehtotyyppi on jalavalehto, joita on Suomessa yhteensä vain noin 25 kappaletta, yksi Hollolassa[9], kaksi Itä-Suomessa, useita Lounais-Suomessa, yksi muun muassa Rymättylässä[10]. Kaksi vuorijalavalehtoa sijaitsee Korpilahdella, yksi Nokialla[11] ja toinen Pirkkalassa, neljä Vanajaveden rannoilla, kolme Lohjanjärven rannoilla, yksi Karkkilassa, kaksi Pohjassa. Helsingissä yksi pieni vuorijalavalehto sijaitsee lähellä Pihlajamäkeä, ja luonnonmuistomerkiksikin rauhoitettu kynäjalavavanhus Haltialassa. Ahvenanmaalla on useita pienialaisia jalavalehtoja. Molemmat Suomessa kasvavat jalavalajit ovat rauhoitettuja. Jalavalehdoissa valtapuulaji on tavallisimmin vuorijalava, usein niiden seassa kasvaa myös metsälehmusta ja pähkinäpensasta. Kynäjalavavaltaisia lehtoja on Suomessa vain muutama, ja ne kasvavat usein samoilla paikoilla yhdessä vuorijalavien kanssa. Suurin osa jalavalehdoista painottuu Lounais-Suomeen. Eräs vuorijalavalehto löytyy kuitenkin myös esimerkiksi Korpilahdelta, Jyväskylän eteläpuolelta. Varsinaisia saarnilehtoja kasvaa vain lounaissaaristossa ja erityisesti Ahvenanmaalla, vaikka muutamia saarnilehtoja kasvaa myös Lounais-Suomen metsissä, sekä yksi vanha saarnilehto Asikkalassa, Kopsuon kalliolla.

Keski-Euroopassa yleisimpiä jalopuulehtoja ovat pyökkimetsät. Hollannissa on lehtometsäinen kansallispuisto De Hoge Veluwessa. Pyökkimetsää on myös Tanskassa Mön-saarella ja Ruotsissa Gotlannissa ja Öölannissa.[12]

Jaloja lehtipuita kasvaa harvakseltaan muissakin lehtotyypeissä kuin varsinaisissa jalopuulehdoissa, usein yksittäin tai muutaman puun ryhminä. Tammea, pähkinäpensasta, metsälehmusta ja metsävaahteraa tapaa Etelä-Suomessa joskus jopa tuoreella kankaalla.

Metsätyyppiluokituksessa lehtometsät jaetaan seuraaviin metsätyyppeihin, jotka luokitellaan kuuteen erilaiseen lehtotyyppiryhmään kosteusasteen ja ravinteisuuden mukaan. Etelä-Suomessa tavallisin lehtotyyppi on käenkaali-oravanmarjatyyppi, Oxalis-Maianthemum-tyyppi (OMaT), joka muistuttaa lehtomaisten kangasmetsien käenkaali-mustikkatyyppiä. Erona kuitenkin edelliseen on multamaannos ja edellistä rehevämpi kasvillisuus. Saniaistyypin lehtoja esiintyy koko maassa.

• kuivat lehdot
  • keskiravinteiset
    • puolukka-lillukkatyyppi (VRT) tammivyöhykkeellä, vuokkovyöhykkeellä, Järvi-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla
    • metsäkurjenpolvi-puolukkatyyppi (GVT) Pohjanmaalla ja Kainuussa, Peräpohjolassa, Metsä-Lapissa
  • runsasravinteiset
    • nuokkuhelmikkä-linnunhernetyyppi (MeLaT) tammivyöhykkeellä, vuokkovyöhykkeellä
    • maarianverijuuri-mäkimeiramityyppi (AgrOrT) tammivyöhykkeellä kalkkiperäisellä alustalla
    • karvasputki-metsäapilatyyppi (LasTrt) tammivyöhykkeellä kalkkiperäisellä alustalla
• tuoreet lehdot
  • keskiravinteiset
    • käenkaali-oravanmarjatyyppi (OMaT) tammivyöhykkeellä, vuokkovyöhykkeellä, Järvi-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla
    • puna-ailakkityyppi (LT) tammivyöhykkeellä, vuokkovyöhykkeellä, Järvi-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla, Pohjanmaalla ja Kainuussa
    • puna-ailakki-ukonputki-kyläkellukkatyyppi (LHeGeT) tammivyöhykkeellä kalkkiperäisellä alustalla
    • metsäkurjenpolvi-käenkaali-oravanmarjatyyppi (GOMaT) Pohjanmaalla ja Kainuussa
    • metsäkurjenpolvi-metsäimarretyyppi (GDT) Peräpohjolassa, Metsä-Lapissa
  • runsasravinteiset
    • sinivuokko-käenkaalityyppi (HeOT) tammivyöhykkeellä, vuokkovyöhykkeellä
    • kiurunkannus-vuohenputkityyppi (CorAegT) tammivyöhykkeellä
    • vuohenputkityyppi (AegT) tammivyöhykkeellä, vuokkovyöhykkeellä, Järvi-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla
    • hammasjuuri-linnunhernetyyppi (DenLaT) tammivyöhykkeellä kalkkiperäisellä alustalla
    • haavayrttityyppi (SaT) tammivyöhykkeellä kalkkiperäisellä alustalla
    • lillukka-sinivuokkotyyppi (RHet) vuokkovyöhykkeellä
    • alvejuuri-sinivuokkotyyppi (DrHet) vuokkovyöhykkeellä
    • imikkä-lehto-orvokkityyppi (PuViT) vuokkovyöhykkeellä, Järvi-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla
    • käenkaali-lillukkatyyppi (ORT) Järvi-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla
    • metsäkurjenpolvi-käenkaali-lillukkatyyppi (GORT) Pohjanmaalla ja Kainuussa
    • metsäkurjenpolvityyppi (GT) Peräpohjolassa, Metsä-Lapissa
• kosteat lehdot, kosteiden lehtojen kaksi päätyyppiä ovat saniaislehdot (FT) ja suurruoholehdot
  • keskiravinteiset
    • hiirenporras-käenkaalityyppi (AthOT), Etelä-Suomen saniaistyyppi, tammivyöhykkeellä, vuokkovyöhykkeellä
    • hiirenporras-isoalvejuurityyppi (AthAssT), Pohjois-Suomen saniaistyyppi, Järvi-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla, Pohjanmaalla ja Kainuussa, Peräpohjolassa, Metsä-Lapissa
    • pohjansinivalvattityyppi (CiT), Pohjois-Suomen suurruohotyyppi, Peräpohjolassa, Metsä-Lapissa
  • runsasravinteiset
    • kotkansiipityyppi (MatT), saniaistyyppi koko Suomessa
    • käenkaali-mesiangervotyyppi (OFiT), Etelä-Suomen suurruohotyyppi, tammivyöhykkeellä, vuokkovyöhykkeellä, Järvi-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla
    • myyränporrastyyppi (DipIT), Pohjois-Suomen saniaistyyppi, Peräpohjolassa, Metsä-Lapissa
    • ukonhattutyyppi (AT), Pohjois-Suomen suurruohotyyppi, Pohjois-Karjalassa
    • metsäkurjenpolvi-käenkaali-angervotyyppi (GOFiT), Pohjois-Suomen suurruohotyyppi, Pohjanmaalla ja Kainuussa
    • metsäkurjenpolvi-angervotyyppi (GFiT), Pohjois-Suomen suurruohotyyppi, Peräpohjolassa, Metsä-Lapissa

Lehtojen ja lehtomaisten kankaiden soistuessa syntyy lehtokorpia.

• Jussi Kuusipalo: Suomen metsätyypit. Rauma: Kirjayhtymä Oy, 1996. ISBN 951-26-3892-4.