Liegnitzin taistelu

Eurooppalaiset saivat tietää mongoleista mongolikomentaja Sübedein johtaessa sotaretkeä Venäjälle. Kiovan Rus tuhoutui mongolien käsissä vuonna 1240. Vuonna 1241 mongolit ottivat hyökkäyksensä kohteeksi Unkarin, jonka kuningas Bela IV oli antanut turvapaikan mongolien tieltä paenneille kumaaneille. Mongolivaltakunnalla oli tehokas vakoilijaverkosto ja he olivat todennäköisesti perillä Euroopan hajaannuksesta, jonka aiheutti keisari Fredrik II:n ja paavin välinen selkkaus. Kuitenkin tästä selkkauksesta huolimatta Euroopan hallitsijat olivat osanneet odottaa mongolien hyökkäystä ja olivat varautuneet siihen. Bela IV, Böömin kuningas Venceslaus I, Sleesian Henrik II ja kolme muuta Puolassa sen hajoamisen jälkeen valtaan noussutta ruhtinasta sekä joukko vähäisempiä vaikuttajia olivat muodostaneet keskenään mongolien vastaisen liittokunnan.[1]

Puolalaisista ruhtinaista merkittävin Henrik II johti liittouman noin 20 000:n miehen armeijaa, johon kuului puolalaisruhtinaiden pakkovärvättyjä, temppeliherroja, johanniittoja, Saksalaisen ritarikunnan varustama huomattava joukko ja joitakin vapaaehtoisia, kuten Sleesian baijerilaisia kullankaivajia. Koottu armeija kokoontui Liegnitzin eli nykyiseen Legnicaan Puolassa odottamaan vahvistuksia Wenceslasilta. Sübedei johti 150 000:n mongolin armeijaa, jonka pääasiallinen kohde oli kuitenkin Unkari. Armeijan pääjoukko eteni Unkariin, ja Puolaan lähetettiin 30 000;n sotilaan joukko kahdessa osastossa johtajinaan Baidar ja Kadan.[1]

Liegnitzin taistelu Matthäus Merianin maalauksessa vuodelta 1630.

Baidar tuhosi Krakovan varuskunnan, eteni tämän jälkeen kohti Breslauta ja yhdistyi Kadanin johtaman osaston kanssa. Mongolien saapuessa Liegnitziin Wenceslas oli vain päivämatkan päässä, jolloin Henrikin joukkojen määrä olisi noussut noin viiteen tuhanteen. Henrik ei kuitenkaan ollut tästä tietoinen ja päätti ryhtyä taisteluun ennen vahvistusten saapumista. Henrik jakoi armeijansa ilmeisesti neljään osastoon, joista ensimmäisessä olivat baijerilaiset kullankaivajat ja muut talonpojat, toisessa Suur-Puolan joukot, kolmannessa Oppelnin ja Saksalaisen ritarikunnan joukot ja neljännessä Henrikin omat sleesialaiset joukot ja palkkasoturit.[1]

Kuvaukset itse taistelusta 9. huhtikuuta 1241 ovat sekavia. Mongolit tekivät ilmeisesti yllätyshyökkäyksen vetäen vastustajansa väijytykseen. Mongolien suosima taktiikka oli teeskennellä pakoa, jota seuraava vihollinen piiritettiin. Henrik lähettikin mongolien perään ratsuväkensä luulleen ilmeisesti vastassaan olevan suhteellisen pienen armeijan. Tällöin esiin tulivat kuitenkin mongolien sivustat, jotka eristivät ratsuväen Henrikin muista joukoista. Taistelukuvausten mukaan mongolit käyttivät vihollistensa hämäämiseen myös savua, joka saattaa viitata mongoleille tutun ruudin käyttöön. Suurin osa mongolien vastaisen liittouman armeijasta sai surmansa.[1] Surmansa sai myös Henrik ja Määrin Bolesław Dypoldowic.[2] Kuolleet laskeakseen mongolit leikkasivat ruumiilta korvat ja Liegnitzin taistelun jälkeen heidän sanotaan vieneen mukanaan yhdeksän säkillistä irtokorvia.[1]

Mongolien hyökkäys Puolaan oli onnistunut harhautusliike, joka veti liittouman huomion mongolien pääasiallisesta kohteesta Unkarista.[1] Käytyään joitakin kahakoita Wenceslasin joukkojen kanssa mongolit siirtyivät Määrin kautta Unkariin, jossa he yhdistyivät pääjoukon kanssa.[2] Unkarissa Sübedein johtamat mongolit murskasivat Unkarilaiset 11. huhtikuuta 1241 Muhin taistelussa. Euroopassa pelättiin jo pahinta, mutta voittojensa jälkeen mongolit lähtivät monien ihmetykseksi takaisin Mongoliaan. Ögödei-kaani oli kuollut samana vuonna, ja Karakorumissa käytiin vallanperimystaistelua. Myös muut syyt vaikuttivat mongolien vetäytymiseen. He olivat kärsineet tappioita kahdessa taistelussaan, valtavia hevosjoukkoja oli hankala ruokkia ja he kokivat jo rankaisseensa Unkarin kuningasta riittävissä määrin. Mongolit eivät luopuneet Venäjän hallinnasta, mutta he eivät enää myöhemmin edenneet pidemmälle Eurooppaan vaan keskittyivät valloittamaan Kiinaa ja Lähi-itää. Sittemmin mongoleja ei nähtykään Euroopassa enää pelkkänä uhkana, vaan myös esimerkiksi mahdollisina liittolaisina muslimeja vastaan.[1]