Lechfeldin taistelu

Kartta madjaarien sotaretkistä Eurooppaan 900-luvulla.

Madjaarit eli unkarilaiset olivat puolipaimentolaisia, jotka olivat heitä edeltäneiden hunnien ja avaarien tapaan asettuneet Karpaattien jokialueelle 900-luvun paikkeilla. Tukialueeltaan käsin he tekivät ratsain ryöstöretkiä Saksaan ja Pohjois-Italiaan, sekä joskus jopa Ranskaan, Espanjaan ja Etelä-Italiaan saakka. Vuoden 985 paikkeilla madjaarit olivat tunkeutuneet saksaan johtajinaan Bulcsú ja Lél.[1] Saksalaiskuningas Otto I painiskeli samaan aikaan kapinoiden ja slaaveja vastaan käytyjen sotien kanssa. Madjaarit olivat lähettäneet Oton luokse Magdeburgiin lähettiläitä kesäkuussa 955, joiden todellinen tarkoitus lienee ollut arvioida saksalaisten armeijan vahvuutta. Saksalaiset eivät ilmeisesti tehneet vaikutusta, koska hyökkäystä päätettiin jatkaa. 45 vuotta aikaisemmin saksalaiset olivat kärsineet Lechfeldin tasangolla murskatappion samanlaisella ryöstöretkellä olleita madjaareja vastaan.[2]

Madjaarit etenivät Tonavan eteläpuolta Baijerin läpi ja sieltä Lechjoen yli Illerjoelle Schwabenin herttuakuntaan. Schwabenista madjaarit kääntyivät takaisin päin ja piirittivät Augsburgin kaupungin. Kleriikki Gerhard Augsburgilainen kirjoitti Augsburgin hallitsija piispa Ulrichin elämäkerran, jonka häntä ihannoiva kuvaus kaupungin sankarillisena puolustajana vaikutti myöhemmin Ulrichin kanonisointiin.[1]

Taistelun aikoihin kirjoitetun St. Gallin annaalien mukaan varsinainen taistelu käytiin 10. elokuuta, mutta muiden aikalaiskirjoittajien Widukind Corveyläisen ja Gerhard Augsburgilaisen mukaan 10. elokuuta käytiin taistelua edeltäneet yhteenotot ja varsinainen taistelu seurasi vasta niiden jälkeen. Myös itse annaaleissa on myöhempi ristiriitainen viittaus johonkin myöhäisempään päivämäärään.[1]

Madjaarien piirittäessä Augsburgia Otto I oli koonnut joukkonsa Ulmissa ja hän marssi madjaarien hävittämien maiden halki Augsburgin länsipuolelle. Otto I:n joukkoihin kuului 8 000 sotilasta ja heistä noin 1 000 raskaan ratsuväen sotilaita. Augsburgia puolusti noin 1 500 miestä, minkä lisäksi 3 0000 baijerilaista ja böömiläistä sotilasta valvoi jokien ylityspaikkoja linnoituksissa taistelukentän ulkopuolella. Madjaareilla oli noin 10 000 tai enintään 20 000 ratsumiestä ja 5 000 jalkaväen sotilasta. Madjaarien tajuttua Oton saapumisen he hylkäsivät kaupungin piirityksen ja hyökkäsivät apujoukkoa vastaan. Oton joukot olivat ottaneet asemat metsästä, joka ehkä suojasi heitä madjaariratsumiesten nuolilta. Se kuitenkin ehkä myös haittasi näkyvyyttä ja osa madjaareista livahti huomaamatta joukkojen taakse. Madjaarit surmasivat saksalaisten kuormastoa vartioineet böömiläiset ja iskivät Oton joukkoja vastaan näiden takaa. Kuninkaan vävy Conrad johti vastahyökkäystä, joka pelasti saksalaiset tuholta.[1]

Saksalaisten torjuttua uhan selustassaan Otto järjesti joukkonsa uudestaan ja määräsi raskaan ratsuväkensä rynnäkköön madjaarien pääjoukkoa vastaan. Seurannutta yhteenottoa kutsutaan Lechfeldin päätaisteluksi. Widukindin mukaan hyökkäyksestä tuli sekava lähitaistelu, jonka tuloksena saksalaisten raskaasti aseistettu ratsuväki tuhosi kevyesti aseistautuneet madjaariratsumiehet. Jotkin historiankirjoittajat uskovat madjaarijohtajien määränneen joukkojen säilyttävän asemansa hyökkäyksen tiellä, mikä johti kohtalokkaaseen tappioon. Gerhardin kertomus tapahtumista poikkeaa Widukindin tarinasta. Augsburgin kaupunginmuureilla ollut Gerhard ei nähnyt itse tapahtumia muutaman kilometrin päässä, mutta hän saattoi kuulla aseiden kalskeen. Hänen mukaansa madjaarit ratsastivat yhteenoton jälkeen järjestyksessä takaisin kohti Augsburgia. He eivät Gerhardin helpotukseksi tehneet uutta piiritystä, vaan he ylittivät Lechjoen ratsastaen Lechfeldin tasangolle Baijeriin. Gerhardin tarinassa madjaarit ehkäpä teeskentelivät pakoa tarkoituksenaan houkutella Otto I Lechfeldin tasangolle, jossa he saattoivat käyttää ratsumiehiään tehokkaammin. OttoI:n ei kuitenkaan seurannut madjaareja, vaan palasi Augsburgiin. Aamun koittaessa hän lähetti kuriireja Itä-Baijerin kahlaamoja ja lauttoja vartioiville joukoille ja madjaarit tuhottiin myöhemmin näillä joenylityspaikoilla.[1]

Sotaretkelle osallistuneista madjaareista vain pienen osan sanotaan jääneen henkiin. Saksalaiset menettivät 3 000 miestä taistelun alkuvaiheen selustan hyökkäyksessä ja tuntemattoman määrän itse päätaistelussa. Madjaarien tappion syy on epäselvä. Vuosisatoja taistelun jälkeen kirjoittanut unkarilainen kronikoitsija Simon de Kezan ,mukaan hänen esi-isänsä olivat kärsineet tappion, koska taistelupäivänä oli satanut. Madjaarien käyttämät yhdistelmäjouset ovatkin saattaneet irrota liitoksistaan kylmänkosteissa olosuhteissa. Lisäksi sateiden johdosta mahdollisesti tulvinut Tonava esti ehkä paon Karpaattien syvänteeseen, jonne madjaarit olisivat tavallisesti perääntyneet toipumaan.[1] Aikalaiset kristityt kutsuivatkin sateita Pyhän Laurin kyyneleiksi pyhimyksen mukaan, jonka päivää vietettiin 10. elokuuta.[2] Perusteellinen voitto madjaareista teki lopun heidän pitkistä ryöstöretkistään Länsi-Eurooppaan ja voitto tasoitti myös tietä Otto I:n kruunaamiselle Pyhän Rooman keisariksi vuonna 962, josta lähtien Saksan hallitsijat käyttivät kyseistä arvonimeä.[1]