Leander-luokka (fregatti)

Vuoden 1951 fregattien hankintaohjelman perusteella valmistettiin kaikkiaan 26 alusta, jotka muodostivat neljä toisiaan muistuttavaa luokkaa eli kuusi Whitby-luokan, kaksitoista Blackwood-luokan, neljä Salisbury-luokan ja neljä Leopard-luokan fregattia. Lisäksi tilattiin yhdeksän Rothesay-luokan alusta. Näiden lisäksi suunnitellut kolme Salisbury-luokan ja kolme Rothesay-luokan alusta eivät koskaan edenneet tilaukseen saakka, vaan niihin varatut varat käytettiin muihin hankintoihin. Hankintojen seurauksena laivastolla oli kuitenkin riittävä määrä moderneja saattajia, vaikka erikoistuneiden alusten palveluskäyttö ei ollutkaan kaikilta osin mielekästä. Toisaalta taloudellisesti ei ollut mielekästä ylläpitää neljää erilaista alustyyppiä ja olisi helpompaa ylläpitää yhtä alustyyppiä.[1]

Luokan perustaksi päätettiin ottaa onnistuneeksi todettu tyyppi 12 (eli Whitby/Rothesay-luokka) ja siten runko ja propulsiojärjesltemänä ollut Y-100-höyrymoottori päätettiin säilyttää sellaisenaan. Kansirakenteet suunniteltiin kokonaan uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi, mikä sijoitettiin keskelle alusta kolmannekselle kokonaispituudesta. Takakannelle rakennettiin tilat Wasp-helikopterille. Lähes kaikki sisätilat oli ilmastoitu, mikä merkittävästi paransi toimintaedellytyksiä aluksella. Tämä toteutus nimettiin parannelluksi tyypiksi 12.[2]

Alusten pääaseeksi valittiin 4,5 tuuman tykki Mk VI asennuksena, joka mahdollisti sekä pinta- että ilma-ammunnan. Tulenjohtokoneeksi asennettiin uusi MRS3-tulenjohtojärjestelmä, jonka apuna oli tyypin 903 tutka, aiemman Mk 6M suuntaimen tilalle. Lähi-ilmatorjunta-aseiksi asennettiin hangaarin katolle kaksi yksiputkista Boforsin 40 millimetrin tykkiä, vaikka suunnitelmiin kuului neliohjuksinen Sea Cat -ilmatorjuntaohjusjärjestelmä tutkineen. Boforsit asennettiin vain seitsemään ensimmäiseen alukseen ja loppuihin asennettiin Sea Cat -ohjukset. Ohjukset korvasivat myöhemmin Boforsit myös alkusarjan aluksilla.[3]

1960-luvun lopulla Sea Cat -ohjusten lisäksi aluksille asennettiin kaksi Oerlikononin 20 millimetrin ilmatorjuntatykkiä yläkannelle maston kahtapuolen. Samalla aluksille asennettiin omasuojaksi Knebworth/Corvus-suojaheittimet maston sivuun häiritsemään merimaaliohjuksia. MRS3-järjestelmä korvattiin GWS22-järjestelmällä, joka muistutti aiempaa. Poikkeuksena oli HMS Naiad, jolle asennettiin yksinkertaistettu GWS20-järjestelmä.[4]

Sukellusveneidentorjuntaan aluksille asennettiin kolmiputkinen Mk10 Limbo-sukellusveneentorjuntaheitin lentokannen takaosaan. Aluksille asennettiin tyypin 177, tyypin 170B, tyypin 162 ja tyypin 199 kaikuluotaimet. Tutkajärjestelmän ytimenä oli tyypin 965 tutka, jonka AKE1-antenniin oli asennettu omakonetunnistin. Antenni oli asennettu lyhyeen päämastoon. Tämän lisäksi oli ilma- ja merivalvontaa varten tyypin 993 tutka. Lisäksi mastoon oli asennettu HF/DF radioantennit sekä ECM laitteisto kupujen suojaan. Aluksella oli navigoinnin tukena tyypin 975 tai 978 tutka.[4]

• Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1947-1995. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1995. ISBN 0-85177-605-1. (englanniksi)
• Marriott, Leo: Royal Navy Frigates 1945-1983. Lontoo, Englanti: Ian Allan, 1983. ISBN 0-7110-1322-5. (englanniksi)