Lea Padovani

Lea Padovani (28. heinäkuuta 1920 Montalto di Castro – 23. kesäkuuta 1991 Rooma) oli italialainen näyttelijä. Padovani oli aikansa kansainvälisesti tunnetuimpia italialaisia naisnäyttelijöitä, mihin vaikuttivat suuresti hänen poikkeuksellisen hyvä englannin kielen taitonsa ja erityisesti hänen roolisuorituksensa Edward Dmytrykin elokuvassa Anna meille tänä päivänä.[1]

Lea Padovani
Lea Padovani ja Karl Ludwig Diehl Giacomo Gentilomon elokuvassa Atto di accusa (1950).
Henkilötiedot
Syntynyt	28. heinäkuuta 1920 Montalto di Castro, Italia
Kuollut	23. kesäkuuta 1991 (70 vuotta) Rooma, Italia
Näyttelijä
Merkittävät roolit	Caterina (Lyönnillä 11)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Toisin kuin monilla muilla ajan tunnetuilla italialaisilla näyttelijöillä, Padovanilla oli alalle perusteellinen koulutus. Hän opiskeli 1942–1944 tunnetussa teatterikoulussa Accademia d’arte drammatica di Roma ja siirtyi sieltä valmistuttuaan ajan tavan mukaan ensin teatterinäyttämölle subrettina. Hänen ensimmäinen roolinsa oli komediassa Cantachiaro, joka sai paljon katsojia, koska pääosissa olivat ajan teatterin nousevat tähdet Anna Magnani ja Carlo Ninchi. Padovani herätti näyttämöllä heti huomiota suorituksillaan, ja Erminio Macario halusi hänet vastanäyttelijäkseen Carlo Campogallianin elokuvaan L’innocente Casimiro 1945, ja siitä alkoi Padovanin 45 vuotta kestänyt ura elokuvassa.[1]

Padovanin uran alkuvuosien merkittävimpiin elokuviin kuuluva Aldo Verganon neorealistinen klassikko Il sole sorge ancora (1946) teki hänestä tunnetun myös kotimaansa rajojen ulkopuolella, esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa se sai nimen Outcry. Padovanin näyttelijäntyö teki vaikutuksen Edward Dmytrykiin. Dmytryk antoi Padovanille naispääosan rakennustyöläisten vaikeista oloista sotaa edeltäneiden lamavuosien Yhdysvalloissa kertovassa elokuvassaan Anna meille tänä päivänä (1949).[1]

Kotimaassa Padovanin oli kuitenkin vaikea 1950-luvun alussa saada osaamistaan vastaavia vaativia osia, ja hän sai tyytyä rooleihin aika heikkotasoisissa tuotannoissa. Huomattava poikkeus oli Giuseppe De Santisin ohjaama Lyönnillä 11, jonka muistettavimpia hahmoja on Padovanin tulkitsema ekstrovertti Caterina, prostituoitu etsimässä tietä kunniallisempaan elämään. Myös Alessandro Blasettin ohjaama osa episodielokuvasta Tempi nostri (1954) antoi Padovanille mahdollisuuden näyttää koko vaikuttavaa näyttelijänosaamistaan. Yhdessä aikaisempien suoritusten kanssa se toi Padovanille hänen uransa ainoan Hopeanauhan, jonka hän sai koko siihenastisen uransa saavutuksista.[1]

Elokuvauransa huipulla 1950-luvulla Padovani alkoi eri syistä etsiytyä takaisin teatterin suuntaan. Huumorintajustaan tunnettuna hän oli elokuvissa saanut ehkä liian monta roolia aika keveissä komedioissa. Teatterissa Padovanin ensimmäisiin todella suuriin menestyksiin kuului Tennessee Williamsin näytelmä Tatuoitu ruusu (1951), sama näytelmä, jonka elokuvaversiosta Anna Magnani sittemmin sai Oscar-palkinnon. Padovanin myöhäisempiä menestyksiä näytelmiä olivat August Strindbergin vuonna 1907 kirjoittama Pelikaani ja Giorgio Pressburgerin huomattavasti modernimpi Eroe di scena, fantasma d'amore (1986). Padovanin avioliitto tehtailija Aldo De Franceschin kanssa hidasti hänen työtahtiaan huomattavasti 1970-luvun alusta, ja varsinkin elokuvaroolien välillä kului vuosia, itse asiassa hän ei tehnyt yhtään vuosina 1972–1982 ja sen jälkeenkin enää vain kaksi valkokankaalle. Televisiolle hän teki kuitenkin 1980-luvulla kolme elokuvaa. Padovanin viimeiseksi työksi jäi kreivitär Cumianan rooli Axel Cortin ohjaamassa elokuvassa Kuninkaan huora (1990).[2]

Padovanilla oli ohjaaja Orson Wellesin kanssa 1940-luvun lopussa alkanut monivuotinen suhde, ja Welles olisi halunnut Padovanin naispääosaan elokuvaansa Othello mutta ei saanut Padovania suostumaan. Lehdistössä silloin paljon juoruja herättäneeseen suhteeseen perustuu Oliver Parkerin ohjaama elokuva Fade to Black (2006), jossa Padovania näyttelee Paz Vega.[1]