Lea Joutseno

Joutsenon ensimmäinen kuvaus­kokemus oli Suomi-Filmillä tee­mainoksessa, ja hän kuvaili kokemusta myöhemmin seuraavasti: ”Olin niin vihreä ja hoopo ja jännittynyt, etten muista siellä studiossa edes kameraa nähneeni – –”. Joutsenon varsinainen elo­kuva­ura alkoi vaatimattomilla sivu­osilla Vaalan elo­kuvissa. Ensimmäisen roolinsa hän sai sattumalta vuonna 1937, kun Vaala etsi konttori­neitiä elokuvaan Juurakon Hulda. Hänen mielestään Joutsenolla sattui töissä olemaan yllään juuri osaan sopiva kävely­puku. Joutseno ei ollut näyttelijän­kyvyistään vakuuttunut eikä aluksi tahtonut rooleja, mutta Vaalan onnistui suostutella hänet elokuva­kameroiden eteen ja vähitellen suurempiin tehtäviin.[3]

Vuonna 1939 valmistuneessa elo­kuvassa Rikas tyttö Joutsenolla oli ensimmäinen ”todellinen rooli”; hän teki merkittävän sivu­osan seura­piiri­neito Leana, ja hänen suorituksensa vei arvostelijoiden huomion. Talvisodan aikana Joutseno jatkoi kääntäjäntyötään ja välirauhan tultua teki sivuroolit parissa Ilmari Unhon komediassa.[4]

Ensimmäinen pääosa Joutsenon uralla oli Leilan rooli Vaalan komediassa Morsian yllättää huhti­kuussa 1941. Sekä yleisö että kriitikot olivat tyytyväisiä Joutsenon suoritukseen. Hänen puhetyylinsä ja olemuksensa olivat luonnollisia vailla teatraalisuuden häivääkään. Hilja Valtosen romaaniin pohjautuvassa Varaventtiilissä (1942) hän näytteli Pohjan­maalle muuttavaa savolais­opettajaa. Kriitikot kiittelivät hänen suoritustaan hyväksi muutoin melko latteaksi luonnehtimassaan teoksessa. Samana vuonna ensi-iltansa saanut Hopeakihlajaiset ei myöskään ollut arvostelu­menestys, eikä Joutseno itsekään pitänyt Railin roolistaan.[5] Marraskuussa 1942 Joutseno vieraili Saksassa suomalaisen elokuvaretkikunnan mukana. Matkan kohteina olivat elokuvastudiot Berliinissä, Münchenissä ja Wienissä. Joutseno arvosti etenkin saksalaisten elo­kuva­näyttelijöiden ensi­luokkaisia ty­öoloja sota-ajan keskelläkin.[6]

Vuosina 1943–1946 valmistui neljän vauhdikkaan ja yleisöä hyvin vetäneen komedian rypäs; niiden käsi­kirjoitukset syntyivät Lea Joutsenon, ohjaaja Vaalan ja kirjailija Kersti Bergrothin eli Tetin yhteis­työnä. Huhti­kuussa 1943 valkokankaille tuli niin ikään Valtosen aiheeseen perustuva Neiti Tuittupää, jossa Joutsenolla oli nimi­osa. Arvostelijoiden mielestä hänen rooli­suorituksestaan elämälleen suuntaa hakevana Anna Tipuli Pusuna puuttui aiemmista elo­kuvista tuttu pirteys.[7] Seuraavana syksynä sai ensi-iltansa Tosi­tarkoituksella, jossa Joutseno oli ensi kerran mukana myös käsi­kirjoittajana. Hän näytteli Anjaa, ministerin tytärtä, joka lähtee maa­talous­palvelukseen. Komedia syntyy ajalle tuttuun tapaan rooli­hahmojen sijoittamisesta näille mahdollisimman outoon ympäristöön. Hellyttävän hepsan­keikan osa oli Joutsenolle itselleen mieluinen. Elo­kuvan vastaan­otto oli nuivahko, eräät pitivät sitä jopa talkoo­aatteen halventamisena. Kriitikot antoivat Joutsenon rooli­suorituksesta kuitenkin kiitettävän arvion.[8]

Jatko­sodan jälkeen loka­kuussa 1944 astui ensi-iltoihin Dynamiittityttö. Siitä tuli sekä yleisö- että arvostelu­menestys. Joutseno palkittiin osastaan Marjana parhaan nais­pääosan Jussi-patsaalla. Seuraavan vuoden Joutseno-uutuus oli ihmis­suhdekomedia Vuokrasulhanen. Kriitikot luonnehtivat Joutsenoa ”armoitetuksi komedienneksi”. Myös elo­kuvaa pidettiin onnistuneena, joskaan se ei yltänyt Dynamiitti­tytön tasolle. Vuoden 1946 Joutseno-komedia oli Viikon tyttö. Keski­luokkaisia opettajattaria ja tasokkaita seura­piirinaisia näytellyt Joutseno sai tulkittavakseen niin sanotun työläis­naisen roolin. Vasta­näyttelijänä hänellä oli Tauno Palo. Elokuva sai aikalais­kriitikoilta heikohkot arviot.[9]

Joutsenon joutsenlaulu näyttelijänä oli vauhdikas elo­kuva­hupailu Kilroy sen teki maalis­kuussa 1948. Kiittäviä sekä kehnoja arvioita saanut teos pysyi kasassa lähinnä Joutsenon ansiosta. Vuonna 1948 Joutseno ja Vaala saivat Jussi-palkinnon parhaasta käsi­kirjoituksesta elo­kuvassa Ihmiset suvi­yössä. Joutseno muisteli filmitähtivuosiaan lämmöllä, vaikka julkisuus oli joskus häiritsevääkin ja elokuvien tekoon oli kulunut monta kesää. ”Kyllä se Vaala minua vielä pitkään vikitteli filmeihinsä, vaikka olin jo Viikon tytön jälkeen päättänyt, etten enää näyttele. – – Pidän tästä [kääntäjän] työstä enkä koskaan ollut teatterinäyttelijätär – – joten en minä voinut oikeastaan ajatella elokuvatyötä sen jälkeen kun Suomi-Filmi joutui tilanteen pakosta antamaan lopputilit kuukausipalkkaisille näyttelijöilleen”, Joutseno muisteli vuonna 1967.[10]

Elo­kuva­uransa jälkeen Joutseno jatkoi päivä­työtään kielen­kääntäjänä ja käytti tässä yhteydessä avio­nimeään Ingo. Hän suomensi muun muassa Disney-animaatioita ja työskenteli usein 14–16 tuntia päivässä. Hänelle annettiin Jussi-kunnia­kirja kääntäjän­työstä vuonna 1973.[11]