Lazar Kaganovitš

Kaganovitš syntyi juutalaiseen perheeseen. Opiskellessaan itsenäisesti hän omaksui ateistisen maailmankatsomuksen. Ennen vallankumousta hän toimi suutarina.

Kaganovitš liittyi bolševikkeihin vuonna 1911, ja hänet pidätettiin 1915. Lokakuun vallankumouksen aikana Kaganovitš oli kapinan johtajana Homelissa. Puolueen keskuskomitean jäsen hänestä tuli vuonna 1918. Vuonna 1918 Kaganovitš oli puolueen propagandakomissaarina. Vuosina 1920–1922 hän johti bolševikkejä Turkmenistanissa, jossa hän oli kukistamassa muslimikapinaa. Toimittuaan eri tehtävissä, muun muassa Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäisenä sihteerinä 1925–1928, hän kuului vuodesta 1930 lähtien Moskovan puoluejärjestön johtoon. Ensimmäisen Ukrainan pääsihteeriyden aikanaan hän auttoi Nikita Hruštšovin uran nousuun.

Stalin oli ollut puolueen pääsihteerinä vuodesta 1922. Hän hallitsi keskeisiä puolueen organisaatioita kuten Orgburo ja sihteeristö, sekä Nimitysosasto (Orgraspred), joka hallitsi puolueen nimityksiä.[2] Vuonna 1930 Stalin nimitti Molotovin kansankomissaarien neuvoston (Sovnarkom) johtoon eli pääministeriksi ja Työ- ja puolustusneuvoston (STO) johtoon Aleksei Rykovin tilalle. Kaganovitš tuli Molotovin seuraajaksi Orgraspredin johtoon. Kaganovitš toimi myös 1932 valitussa politbyroossa sihteerinä ja Moskovan puoluejohtajana.[2]

Neuvostodiplomaatti Grigori Besedovski arvioi muistelmissaan että Stalin–Molotov–Kaganovitš-troikka oli keskeinen neuvostojohdon valtaklikki. Stalin dominoi troikkaa pelkällä tahdonvoimallaan, mutta oli riippuvainen Molotovista ja Kaganovitšista avustajina ja neuvonantajina.[2]

Hruštšovin mukaan Kaganovitšia pidettiin Neuvostoliiton parhaana hallintomiehenä. Hänen toimintansa kukoistavinta aikaa oli Moskovan rakennustyön vuosikymmen eli 1930-luku. Moskovan metron valmistuminen kruunasi hänen työnsä, ja hänen johdollaan rakennettu maanalainen kantoi monia vuosia hänen nimeään. Puoluevalvontatoimikunnan puheenjohtajana Kaganovitš välttyi joutumasta puhdistuksien uhriksi, maatalouden kollektivisoinnin aikaan hänet lähetettiin Ukrainaan ja Siperiaan kulakkien kimppuun. On arvioitu, että vuosina 1932–1933 ukrainalaisiin kohdistuneessa hyökkäyksessä kuoli noin 7–10 miljoonaa ihmistä. Suurin osa heistä kuoli nälkään, ja näitä tapahtumia kutsutaan ukrainalaisten holokaustiksi eli holodomoriksi. Häntä ja hänen puoluetoveriaan Vjatšeslav Molotovia pidetään Ukrainan nälänhädän pääarkkitehteina[3].

Vuonna 1947 Kaganovitš nousi Hruštšovin seuraajaksi Ukrainan ensimmäisenä sihteerinä, ja kuusi vuotta myöhemmin, Stalinin kuoleman jälkeen, hänen saamansa ensimmäisen varapääministerin virka oli Kremlissä hänen viimeisiä tehtäviään, ennen kuin hänet suojasään aikana vuonna 1957 erotettiin keskuskomitean puhemiehistöstä "puolueenvastaisen ryhmän toimintaan osallistumisesta".

Kaganovitš nimitettiin mineraalikaivoksen johtajaksi Uraleille[4]. Leonid Brežnevin aikaan siirtyneessä Neuvostoliitossa hän muiden aikansa entisten valtiomiesten tapaan eli eläkepäivänsä tavallisen neuvostokansan parissa. Kaganovitšin kotiapulainen on maininnut hänen viimeisiksi sanoikseen "Tämä on katastrofi!" hänen katsoessaan televisiosta Mihail Gorbatšovin ja Boris Jeltsinin kahdenkeskistä väittelyä, jonka jälkeen hän kuoli. Seuraavassa kuussa Neuvostoliitossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys, joka johti maan hajoamiseen.

Myös Kaganovitšin veli Mihail Kaganovitš oli merkittävä neuvostoliittolainen poliitikko.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lazar Kaganovitš Wikimedia Commonsissa

• Ihmiset: Lazar Kaganovitš (venäjäksi)

Ukrainan kommunistisen puolueen ensimmäiset sihteerit

Jevhenija Bosch 1917–18 | Georgi Pjatakov 1918–19 | Serafima Gopner 1919–19 | Emmanuil Kriving 1918–19 | Stanislav Kosior 1919–20 | Vjatšeslav Molotov 1920–21 | Dmitri Manuilski 1921–23 | Emmanuil Kriving 1923–25 | Lazar Kaganovitš 1925–28 | Stanislav Kosior 1928–38 | Nikita Hruštšov 1938–1947 | Lazar Kaganovitš 1947 | Nikita Hruštšov 1947–49 | Leonid Melnikov 1949–53 | Oleksi Kyrytšenko 1953–57 | Mykola Pidhornyi 1957–63 | Petro Šelest 1963–1972 | Volodymyr Štšerbytskyi 1972–89 | Volodymyr Ivaško 1989–90 | Stanislav Hurenko 1990–91