Lavonin tapaus

Egypti oli kärsinyt nöyryyttävän tappion Israelille maiden välisessä sodassa vuonna 1948. Sota oli paitsi tulehduttanut Egyptin ja Israelin välit, myös aiheuttanut sisäistä tyytymättömyyttä Egyptissä. Vuonna 1952 sotilasvallankaappaus syrjäytti kuningas Faruqin vallasta ja maata ryhtyi johtamaan vallankumouskomitea. Israel ja Egypti kävivät aluksi salaisia neuvotteluja suhteidensa parantamiseksi, mutta vuoteen 1954 mennessä neuvottelut olivat osoittautuneet tuloksettomiksi ja maiden välit kiristyivät uudelleen. Välejä hiersivät palestiinalaisten Israeliin tekemät soluttautumisiskut ja Israelin tekemät kostoiskut arabimaihin. Egyptissä taas oli tarve vastata Israelin iskuihin, ja väkivallasta syntyi kierre.[1]

Samaan aikaan kun Egyptin välit Israeliin olivat kiristyneet, maa kävi neuvotteluja brittien kanssa Suezin kanavan luovuttamisesta Egyptille. Israelissa brittejä Suezilla pidettiin eräänlaisena puskurina Egyptiä vastaan.[1]

Israelin tiedustelupalvelu oli muodostanut Egyptiin vakoojarinkejä maan juutalaisen vähemmistön keskuuteen. Heinäkuussa 1954 toteutettiin suunnitelma, jonka mukaan paikalliset tiedustelupalvelulle työskennelleet Egyptin juutalaiset tekisivät[2] pommi-iskuja brittiläisiä ja yhdysvaltalaisia[1] kohteita vastaan Kairossa ja Aleksandriassa. Tarkoituksena oli sotkea brittien ja Egyptin käymät neuvottelut Suezin kanavan asemasta.[2] Egypti haluttiin lavastaa sisäisesti levottomaksi ja kykenemättömäksi hallitsemaan Suezin kanavan kaltaista maailman mittakaavassa tärkeää strategista kohdetta. Suunnitelmaa kutsuttiin nimellä operaatio Susannah. Sen toteuttaminen aloitettiin Israelin radion lähetettyä kappaleen Oh! Susannah. 2. heinäkuuta 1954 räjäytettiin postiasemia ja muutamia päiviä myöhemmin räjähti pommeja amerikkalaisilla kirjastoilla Kairossa ja Aleksandriassa.[3] Materiaalivahingot iskuissa jäivät suhteellisen vähäiseksi.[1]

Iskuilla ei ollut toivottua tulosta, sillä egyptiläiset pääsivät nopeasti tekijöiden jäljille. Vakoojarinkiin kuulunut Philip Nathanson jäi kiinni iskun kohteena olleen elokuvateatterin ulkopuolella, kun iskuun tarkoitettu pommi räjähti hänen taskussaan. Myös muut vakoojaringin jäsenet pidätettiin nopeasti.[3] Tammikuussa 1955 kaksi tapauksista tuomittua teloitettiin Kairossa. Useat muut saivat eri pituisia vankilatuomioita. Viimeiset asian tiimoilta vangitut vapautettiin vasta vuonna 1968.[2] Kaksi epäiltyä oli surmannut itsensä kuulustelujen aikana.[3]

Israel kiisti virallisesti osallisuutensa tapahtumiin. Maan sisäpolitiikassa nousi kuitenkin kysymys siitä, oliko vuonna 1954 puolustusministeriksi noussut Pinhas Lavon hyväksynyt operaation. Lavon itse kiisti antaneensa luvan operaation toteuttamiselle ja syytti tapahtumista armeijan komentajaa Moshe Dayania.[1] Dayan sanoi käskyn tulleen Lavonilta.[2] Kiistoja herätti myös se, että Lavon ja Dayan eivät kumpikaan kertoneet yli kahteen kuukauteen vakoilijoiden kiinnijäännistä tai vakoojaringin toiminnasta tuolloiselle pääministeri Moshe Sharettille.[1] Kysymykseen siitä, kuka lopulta oli antanut operaatiolle luvan, ei ole koskaan saatu täysin selvää vastausta. Tapaus vaikutti voimakkaasti Israelin politiikkaan seuraavan vuosikymmenen ajan. Asiaa piti esillä etenkin ennen tapausta puolittain eläkkeelle jäänyt mutta sittemmin politiikkaan palannut David Ben-Gurion.[2]

Maassa vallinneen vahvan sensuurin takia suurin osa tavallisista israelilaisista ei tuolloin tiennyt maan todellisesta osallisuudesta vakoojaringin toimintaan, joten juutalaisten saamat tuomiot Egyptissä saivat aikaan vihaa. Lavon joutui eroamaan helmikuussa, ja Ben-Gurion nousi hänen tilalleen puolustusministeriksi ja marraskuussa samana vuonna edelleen pääministeriksi. Ben-Gurion vaati kostoiskua Egyptiin. Hänen puolustusministerikaudellaan toteutettiinkin helmi-maaliskuussa niin sanottu operaatio Musta jousi, eli isku Egyptin armeijan tukikohtaa vastaan Gazan kaistalla.[1]

Iskun seurauksena Israel tuomittiin kansainvälisen yhteisön taholta. Egyptin pääministeriksi vuonna 1954 ja presidentiksi 1956 nousseen Gamal Abdel Nasserin isku vakuutti rauhan mahdottomuudesta. Maa alkoi tukea entistä voimakkaammin fida'iyyun-iskuja Israeliin sen arabinaapurimaista, ja maat ajautuivat kohti uutta sotaa Suezin kriisin aikana.[1]